Kategoria: Yhteisörakentajan opas

Näystä tavoitteisiin

Selkeän ja innostavan näyn muodostamisen jälkeen varsinainen työ vasta alkaa. Vaikka toki hyvä näky alkaa melkein itsestäänkin toteutua, mikäli ihmiset sisäistävät sen, tarvitaan kuitenkin johtajuutta ennen kuin näky alkaa muuttua pitkäjänteiseksi toiminnaksi. Tässä prosessissa auttaa selkeä tavoiteasettelu.

Käytännössä hyvän visiolausekkeen ja tavoitteen erottaminen on hankalaa. Sama koskee mission ja vision välistä suhdetta. Se mitä aiemmin nimitimme näkylausekkeeksi, on monissa tapauksissa samalla missiolauseke, sillä se ilmaisee yhteisön tarkoituksen. Tärkeintä ei nyt ole loistaa johtamistaidon kursseilla oikeilla käsitemäärittelyillä, vaan luoda suuntalinjoja seurakuntayhteisön perustaksi. Lyhyesti määriteltynä tavoite on vision käytännöllinen sovellus. Hyvä tavoite muuttaa yleisluontoisen tulevaisuuden kuvan konkreettisiksi välietapeiksi, joiden kautta tavoitetilaan päästään ikään kuin vaihe kerrallaan.

Tavoitteita koskevat pitkälle samat kriteerit kuin näkyäkin, mutta tavoitteen kohdalla korostuu yksiselitteisyys ja konkreettinen mitattavuus. Mitattavuuteen liittyy tavoitteen tärkeä ulottuvuus eli aikasidonnaisuus. Tavoite piirtää takarajan, johon mennessä asia pitää olla hoidettu. On hyvä asettaa sekä lyhyen että pitkän tähtäimen deadlineja. Kannattaa myös määritellä selkeästi, kuka on vastuussa tavoitteen toteutumisesta. Ilman näitä konkreettisia mittareita ja vastuita tavoitteet jäävät vain hyviksi aikomuksiksi ja ovat siten hyödyttömiä.

Esimerkiksi erään yhteisöni visiolausekkeen yksi osa oli rakentaa seurakuntaa, joka on kuin hyvä perhe. Lausekkeen alla oli selitetty tätä tarkemmin ja siinä puhuttiin mm. keskinäisestä välittämisestä ja hyväksyvästä ilmapiiristä.

Miten tällainen yleisluontoinen näky muutetaan tavoitteiksi? Vaikkapa miettimällä ensin, mitkä tekijät edesauttavat perheenomaisen ilmapiirin syntymistä. Vastaukseksi voisi kelvata esimerkiksi se, että ihmiset tuntevat toisensa ja erilaisuutta arvostetaan. Tästä voidaan sitten johtaa jokin konkreettinen tavoite, vaikkapa että puolen vuoden kuluttua olemme luoneet systeemin, jossa jokainen uusi kävijä kohdataan henkilökohtaisesti ja valitaan hankkeelle vastuuhenkilö. Tai tavoitteeksi asetetaan, että vuoden kuluttua yhteisömme ilmapiiri on hyväksyvämpi erilaisuutta kohtaan.

Ensimmäinen tavoite on selkeä, sillä sen mittaaminen on periaatteessa helppoa. Voimme seurata, kuinka moni uusista kävijöistä osallistuu uusien iltoihin ja miten ne auttavat ihmisiä pääsemään porukkaan. Jälkimmäisessä esimerkissä mittaaminen on haastavaa, mutta ei ehkä aivan mahdotonta. Voidaan esimerkiksi tehdä kysely, jossa asiaa selvitetään. Jälkimmäinen tavoite on kuitenkin sen verran epämääräinen, että se saattaa helposti jäädä hurskaaksi toiveeksi. Parempi olisi yrittää muotoilla se konkreettisemmaksi, kuten seuraavassa esimerkkilauseessa: ”Vuoden kuluttua ainakin yhdellä toimintaan osallistuvalla miehellä on pitkä tukka”.

Tavoitteisiin liittyy hengellisessä kontekstissa se vaikeus, että kuinka pitkälle tavoitteita voi asettaa määrällisien kriteerien mukaan. Raamatussa sanotaan, että Jumala antaa kasvun. Tarkoittaako tämä, että määrällisiä tavoitteita ei voi asettaa ollenkaan, tai jos asetetaan, niin niillä mitataan Jumalan tehokkuutta? Mielestäni vastaus on periaatteessa kyllä. Emme voi asettaa sellaista tavoitetta kuin että ensi syksyn aikana toiminnassamme tulee kymmenen ihmistä uskoon, sillä sen toteutuminen ei ole ihmisten toiminnasta kiinni (vaikka toki tietty korrelaatio onkin havaittavissa). Onkin parempi asettaa lähinnä laadullisia tavoitteita ja luottaa siihen, että korkean laadun myötä myös määrät alkavat vääjäämättä kasvaa. Tästä aiheesta suosittelen lukemaan lisää Christian A. Schwarzin kirjasta Maalaa maailmasi – seurakunnan luontainen kehitys.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Ihmissuhteiden synnyttäminen

Millainen on toimiva näky?

Näkyjä on monenlaisia mutta toimivan vision ominaispiirteet voidaan kiteyttää muistisanalla RYTMI. Sana muodostuu onnistuneen näyn ominaispiirteiden alkukirjaimista:

R – realistinen

Kuuntelin kerran erään johtamiskoulutuksen tauolla, kun innokkaan tuntuinen mieshenkilö selitti näkyään. En ole ihan varma, ymmärsinkö asian oikein, mutta idea oli kiteytettynä, että pieni porukka suunnitteli tavoittavansa koko maailman parissa vuodessa. Ainoa ehto oli, että Jumala lähettää herätyksen.

Uskovaisten piireissä on paljon tämänkaltaista haihattelua. Ajatuksen taustalla on kaiketi vanha viisaus, jonka mukaan Jumalan antama näky on suurempi kuin mihin ihminen yksin pystyy. Näin onkin – Jumala on suurten näkyjen Jumala. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Jumala olisi epärealistinen. Hänen antamansa näky on toki suurempi kuin mihin kukaan yksittäinen ihminen pystyy, mutta yleensä sen toteutuminen ei edellytä luonnon lakien rikkomista, ainakaan jatkuvasti.

Meidän on työskenneltävä tämän maailman lainalaisuuksien puitteissa ja oltava realistisia, vaikka sydämessä palaisikin idealismin tuli. Joku saattaa kuitenkin ajatella, että tarpeeksi iso näky luo innostusta. Näin onkin, kunhan pysytään jälleen realismin rajoissa. Epärealistinen näky lähinnä uuvuttaa, kun sen perässä juostessa ei koskaan koeta onnistumisia.

Y – ymmärrettävä

Joskus seurakuntien visiot ovat niin teologisesti ladattuja, ettei niitä voi ymmärtää ilman tohtorin tutkintoa. Taustalla on työskentelytapa, jossa jokainen on halunnut lisätä näkyyn oman erityispainotuksensa. Näin syntynyt komiteanäky on riviseurakuntalaiselle pelkästään viisaalta kuulostava litania, jolla ei ole käytännön elämän kanssa mitään tekemistä.

Habakukin kirjan määritelmä näylle on edelleen ajankohtainen: ”Kirjoita näky niin selvästi tauluihin, että sen voi vaivatta lukea” (Hab 2:2). Vanhassa käännöksessä puhuttiin juostessa lukemisesta, mikä oli kyllä mielikuvana erittäin osuva. Nykyaikana hyvä esikuva voisivat olla iltapäivälehtien lööpit. Niissä on iskevyyttä ja selkeyttä siinä määrin, että ne voi lukaista vaikka bussiin juostessaan.

Asian ydin on, että näyn pitää olla niin selkeästi määritelty ja ilmaistu, että kuka tahansa voi ymmärtää sen yhdeltä istumalta. Tämä on tärkeää siksi, että mikäli näky ei iskostu ihmisten tajuntaan, se ei muutu käytännöksi. Mielestäni erittäin osuva esimerkki tästä on presidentti Kennedyn kuuluisa visio: ”viemme ihmisen kuuhun ja tuomme hänet elävänä takaisin tämän vuosikymmenen loppuun mennessä” – kysyttävää?

T – toiminnallinen

Näyn tarkoitus on haastaa toimintaan, siksi se ei voi olla vain teologinen julistus, vaan siinä pitää olla tekemisen meininki.

M – mitattavissa

Tämä määritelmä koskee ehkä enemmän tavoitteiden asettamista, mistä puhutaan tuonnempana. Kuitenkin myös hyvän näkylausekkeen on hyvä antaa niin selkeä visio, että pystytään sanomaan, onko se saavutettu vai. Muussa tapauksessa ei puhuta visiosta vaan mainoslauseesta.

Seurakuntien kohdalla on mittaamisen suhteen aivan erityisiä ongelmia verrattuna vaikkapa liikeyrityksiin. Miten mittaamme Pyhän Hengen työtä keskuudessamme? Tai mikä on uskon määrän mittayksikkö? Vaikka emme pysty mittaamaan suoranaisesti ihmisten hengellistä tasoa, voimme kuitenkin luovasti ajatellen luoda mittareita, joista näemme työmme edistymisen. Tällaisia mittareita voisivat olla esimerkiksi kävijöiden ja vapaaehtoisten määrä, ryhmän innovatiivisuus, rukoushetkiin osallistuvat, keskeisten vastuunkantajien vaihtuvuus, tyytyväisyyskyselyt jne.

I – innostava

Näyn on tarkoitus sytyttää. Se piirtää ihmisten mieliin kuvan siitä, kuinka asiat voivat muuttua paremmiksi, jos vain teemme työtä niiden eteen. Innostavuus on toiminnan kannalta ensiarvoista, koska vain tunteet saavat ihmisen liikkeelle. Kukaan ei syty pelkästään järkisyihin vetoamalla – tarvitaan hengen paloa. Tarvitaan inspiraatiota, joka sytyttää sydämet ja joka liikuttaa koko kehoa.

CASE – Varikko-yhteisön näkyprosessi

Kaikissa johtamissani yhteisöissä on toteutettu jonkinlaiset näkyprosessit niiden elinaikana. Tyyli ja tekniikka prosessin läpiviemiseen ovat vaihdelleet voimakkaasti. Joskus näky on syntynyt parin kokoontumisen seurauksena, joskus taas siihen on käytetty enemmän aikaa. Yleisen suosituksen mukaan näkyprosessi kestää noin puoli vuotta. Kovin paljon pitempi prosessi uuvuttaa ja lyhyempi jää torsoksi.

 

Viimeisin näkyprosessi Varikko-yhteisössä kesti noin viisi kuukautta, mikä oli juuri ja juuri riittävä aika. Tuossakin ajassa ehti jo turhautuneena miettiä, valmistuuko näky koskaan, mutta lopulta asiat kirkastuivat. Prosessi alkoi sisäisenä tuntemuksena, että vanhaa näkyä pitäisi vähintäänkin päivittää. Vanha näky oli liian monimutkainen eikä se tuottanut sellaista innostusta kuin näyn pitäisi. Niinpä päätimme pyhittää koko kevään rukoukseen ja uuden näyn etsimiseen.

Seurakuntalaisten ideat

Käytännön toimet alkoivat kahdella koko yhteisöä koskevalla tilaisuudella. Ensimmäinen oli erityisesti tällaiseksi mainostettu rukousilta ja toinen oli messu, jonka saarnan paikalla oli näyn työstämistä. Rukousillassa puhuimme aluksi lyhyesti näystä ja uuden suunnan tarpeesta. Sen jälkeen rukoilimme ja kuuntelimme Jumalaa ryhmissä. Lopuksi kävimme antoisan kierroksen, jossa jokainen ryhmä kertoi, millaisia ajatuksia Jumalan kuuntelemisesta ja ryhmäkeskustelusta oli syntynyt ja kirjasimme kaiken muistiin. Itselleni tämä rukoushetki oli tärkeä, sillä ”kuulin” sisäisen äänen sanovan ”a platform for creativity”. Ihmettelin, miten se mahtaa liittyä seurakuntaan, enkä ymmärtänyt sitä vielä kunnolla.

Vision valmistuttua käsitin lauseen paremmin. Seuraavalla viikolla järjestetyssä messussa saarnan paikalla oli seurakunnan kuuleminen. Kerroin taas lyhyesti uuden näyn tarpeesta ja pyysin ihmisiä keskustelemaan pareittain siitä, mihin suuntaan heidän mielestään Varikkoa tulisi kehittää. Tämä tehtiin jälleen lyhyen kuuntelun jälkeen. Sitten pyysin ihmisiä tulemaan eteen kertomaan haaveistaan koko seurakunnalle ja samalla asiat kirjattiin fläpille kaikkien nähtäväksi. Yllätyin, kuinka innokkaasti ihmiset kertoivat ajatuksiaan. Kynä sauhuten sain kirjattua monta fläppipaperillista ajatuksia.

Leirityöskentelyä

Seuraavassa vaiheessa lähdimme johtoryhmän kanssa viikonloppuleirille työstämään seurakunnalta kerättyjä ideoita. Rukoilimme ja vietimme mukavaa leirielämää sekä sen ohessa työstimme muistiinpanoja seurakunnan kuulemistilaisuuksista. Aloitimme prosessin edellä kuvatulla tutustumismatkalla Raamatun seurakuntanäkemyksiin. Luimme evankeliumeja ja muita Uuden testamentin kirjoja ja pyrimme ymmärtämään seurakunnan idean uudella tavalla. Sen jälkeen palasimme ideapapereihin ja yritimme rukouksen hengessä poimia niistä ne asiat, jotka heijastavat Raamatun seurakuntanäkyä parhaiten. Työskentelyn kautta saimme kokoon vajaa kymmenkunta ydinajatusta.

Leirin jälkeen pidimme muutaman johtoryhmän kokoontumisen, joissa työstimme listaa eteenpäin. Tämän lisäksi kukin johtoryhmäläinen prosessoi asiaa itsekseen, samoin pastorit. Lopulta monipolvisen työskentelyn tuloksena näky alkoi hahmottua.

Uusi näky innosti

Lopullinen koetinkivi kevään prosessille oli leiri, jonka teemana oli uusi näky. Esittelimme leirillä vision kaikille ja sen jälkeen työstimme sen osa-alueita kanavissa. Oikeastaan koko leiri oli suunniteltu uuden vision pohjalta siten, että kaikkien leirin tapahtumien piti heijastaa vision tavoitteita. Itselleni tämä leiri oli vahva todiste toimivan näyn voimasta. Heti kun visio oli esitetty, porukan motivaatiotaso alkoi nousta. Leirin päätyttyä useimmat, elleivät peräti kaikki mukana olleet olivat ”liekeissä” ja halusivat päästä toteuttamaan näkyä.

Esitelty näkyprosessi ei ollut mikään oppikirjamalli. Itse asiassa monet asiat tehtiin toisin kuin viisaammat neuvovat. Lopputulosta voi silti pitää sikäli onnistuneena, että se sytyttää ja luo yhteisen tahtotilan, kuten hyvän vision tuleekin. Alusta lähtien vahvana ollut tahto kuunnella Jumalaa prosessin aikana oli myös hyvä piirre. Seurakunnan näky ei saa olla puhtaasti ihmisviisauden varassa rakennettu. Siinä täytyy olla kaikuja Jumalan sydämeltä. 

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Näystä tavoitteisiin

Näky

Näyn löytäminen

Nuorempana tapasin lähteä kaverin kanssa ajelemaan autolla ilman päämäärää. Jokaisessa risteyksessä heittimme kolikolla kruunaa ja klaavaa, minne käännymme. Reissaamisessa oli kyllä seikkailun makua, mutta lopulta päädyimme aina jollekin metsätielle umpikujaan. Näin käy, jos ei suunnittele reittiä. Jos johtajana vie joukkonsa umpikujaan, ei enää ole johtaja. Johtajuuden tärkein yksittäinen elementti on näky. Ilman näkyä ei ole johtajuutta, korkeintaan hallintoa.

Sain tästä hyvän kokemuksen, kun olin veneretkellä parin voimakastahtoisen kaverin kanssa. Yleensä en ollut joukon johtaja, vaan jäin useimmiten päätöstilanteissa alakynteen. Eräänä yönä ajauduimme eksyneinä pimeässä johonkin saareen ja majoituimme. Aamulla heräsin ennen muita ja aloin huvikseni tutkia karttoja. Päättelin, mihin olimme yöllä ajautuneet. Niinpä kun muut heräsivät, minulla oli valmis suunnitelma, miten pääsisimme takaisin reitillemme. Olin automaattisesti joukon johtaja.

Miksi näkyä tarvitaan?

Näyllä on monia määritelmiä:

* Näky on innostava mielikuva siitä, miten asiat voisivat olla tulevaisuudessa.

* Näky on Jumalan antama selkeä kuva paremmasta tulevaisuudesta. Sen avulla ihminen alkaa uskoa, että hän ei ainoastaan voi vaan hänen pitää alkaa toteuttaa sitä.

* Näky on organisaation julkisesti täsmennetty näkemys siitä, millaiseksi se haluaa tulla.

Tässä yhteydessä näyllä tarkoitetaan innostavaa kuvaa siitä, millaiseksi rakenteilla oleva yhteisö voisi tulla. Johtajalla pitää olla tällainen tulevaisuudenkuva mielessään, muuten hän ei tiedä, mitä hän on tekemässä ja toiminta on vain epämääräistä puuhastelua. Mutta se, että näky on johtajan mielessä, ei vielä riitä. Näyn täytyy olla myös ydintiimin mielissä ja parhaassa tapauksessa se piirtyy jokaisen seurakuntalaisen mieleen. Siksi näkyä on parasta etsiä yhdessä. Sanon tarkoituksella etsiä, sillä seurakunnan näky tulee viime kädessä Jumalalta ja se löydetään. Näky on paitsi tärkeä, myös hyödyllinen. Sillä on monia seurakuntaelämää virvoittavia vaikutuksia.

Sitouttaminen

Ensinnäkin näky sitouttaa. Ihmisten on hyvin vaikea sitoutua rakentamaan seurakuntaa, jos heillä ei ole käsitystä, millainen siitä tulee. Tilanne on kuin bussipysäkillä. Harva meistä nousee bussiin, josta ei tiedä, mihin se on menossa. Kukapa siis tuhlaisi kallisarvoista aikaansa seurakuntaan, joka ei tiedä, mitä se on tekemässä.

Innostus ja yhteishenki

Toiseksi näky luo innostusta ja yhteishenkeä. Kun kaikilla toimijoilla siintää mielessään Unelmien Seurakunta, tuntuu yksittäisten tehtävien suorittaminen mielekkäämmältä. Kahvin keittäminenkin saa uuden merkityksen, kun ymmärtää, että kahvittelu on elintärkeä osa yhteisöllisyyttä ja siten toimivan seurakunnan perustaa. Sama koskee tietenkin kaikkia muitakin tehtäviä. On motivoivaa työskennellä yhteisen päämäärän eteen.

Voimavarojen keskittäminen

Kolmanneksi näky auttaa keskittämään voimavarat oleelliseen. Hyvässä porukassa syntyy monenlaisia ideoita, mutta jos niitä kaikkia aletaan toteuttaa, ajaudutaan mahdottomuuksiin. Näky auttaa karsimaan turhia projekteja ja keskittämään vähäiset voimavarat siihen, mikä on oleellista.

Karsiminen

Ja vielä neljänneksi näky karsii väkeä, sillä osa ihmisistä ei innostu siitä ollenkaan ja lähtee pois. Tämä saattaa aluksi tuntua pahalta, mutta pitkän tähtäimen tulos on näin parempi. Olen kuullut lukemattomista seurakunnan uudistusprojekteista, joiden alkuvaiheessa osa porukasta on lähtenyt ovet paukkuen pois, koska uusi näky on tuntunut vieraalta. Pitkällä tähtäimellä seurakunnan koko on kuitenkin moninkertaistunut selkeän näyn ansioista.

Näky on hyvin Raamatullinen asia, ei suinkaan bisneskonsulttien keksintöä. Kaikilla Raamatun keskeisillä johtajilla oli selkeä näky siitä, mitä Jumala halusi heidän tekevän. Mooseksella oli näky viedä kansa Egyptin orjuudesta luvattuun maahan. Daavidilla oli näky perustaa Israelin valtio ja nujertaa sen viholliset. Jeesuksella oli näky julistaa Israelin ”kadonneille lampaille” Jumalan valtakuntaa sanoin ja teoin sekä valmentaa opetuslapsia jatkamaan työtä hänen kuolemansa jälkeen. Paavalilla oli näky julistaa evankeliumia Rooman valtakunnassa ja perustaa sen keskeisimpiin kaupunkeihin seurakuntia. Paavali kirjoittaa vielä, että hän ei taistele ”ilmaan hosuen” vaan suunnitelmallisesti. Hän teki jo hyvissä ajoin etukäteen teki suunnitelmia siitä, miten voisi toteuttaa näkynsä mahdollisimman tehokkaasti ja kattavasti.

Näkyä voi työstää monella tavalla eikä ole olemassa yhtä oikeaa tapaa. On kuitenkin kaksi asiaa, jotka ovat välttämättömiä seurakunnan näyn etsimisessä. Ensimmäinen on Jumalan tahdon etsiminen ja toinen on ihmisten kuunteleminen. Mikäli et tiedä parempaa näyn työstämismetodia, voit kokeilla seuraavaa prosessia soveltuvin osin. (Prosessin idea perustuu Rick Warrenin kirjaan Päämäärätietoinen seurakunta.)

NELJÄ ASKELTA KOHTI NÄKYÄ

1. askel: Etsikää seurakunnan tarkoitus Raamatusta

Seurakunta ei ole ihmiskeksintöä, eikä meillä ole oikeutta nimittää mitä tahansa toimintaa seurakunnaksi. Raamatun mukaan Kristus itse rakentaa kirkkonsa ja hän myös pitää siitä huolta. Seurakunta on siis Herran projekti. Siksi meidän tulee rakentaa sitä Raamatussa annettujen suuntaviivojen mukaisesti. Kyse on vähän kuin franchising-firmasta. Meillä on Jeesukselta saatu lisenssi, mutta ehtoihin kuuluu, että toimimme tiettyjen sääntöjen puitteissa. Seurakunnan formaatti ei kuitenkaan onneksi ole yhtä tiukka kuin monikansallisella pikaruokaketjulla, joten tilaa luovuudellekin on.

Näkyä etsiessänne ehdotan, että aloitatte ydinryhmän kanssa tutkimalla Uutta testamenttia. Viettäkää ensin kunnolla aikaa yhteisessä rukouksessa. Olkoon rukouksenne nöyrä halu etsiä Jumalan tahtoa seurakuntaa rakentaessanne. Seuraavaksi viettäkää aikaa lukien Uuden testamentin keskeisiä opetuksia seurakunnasta. Kyselkää, mitä Jeesus opettaa seurakunnasta. Mitä alkuseurakunnan kuvaukset Apostolien teoissa puhuvat siitä? Mitä Paavali ja muut kirjeiden kirjoittajat opettavat seurakunnan ideasta? Miettikää näiden kohtien äärellä vastauksia kysymyksiin: Mikä seurakunta on? Miksi Jumala on antanut meille seurakunnan? Mikä tai mitkä ovat seurakunnan tehtävät? Näiden ja muiden hyödyllisten kysymysten kautta teille pitäisi alkaa hahmottua Raamattuun istutettu idea seurakunnasta.

Pyrkikää lopuksi vielä tiivistämään kaikki noin kymmenellä ranskalaisella viivalla.

Muistan, kuinka innoittavaa oli tehdä tätä työvaihetta nuorten aikuisten porukalla. Jo pelkästään se, että luimme Jeesuksen toimintatavoista ja kehotuksista opetuslapsilleen, kouraisi syvältä koko ryhmää. Mestarin sanoissa on jotakin niin alkuvoimaisen väkevää, että jos seurakunnan rakentamisen motivaatio ei tällä metodilla ala nousta, niin ei sitten millään.

Työskentelyyn sopivia raamatunkohtia ovat mm. seuraavat:

Matt 9:35-38, Luuk 4:16-19, 43-44, Joh 10:14-16,  Joh 13:3-5, 12-15, Room 12:4-8, Ef 2:19-22, Ef 4:11-16, 1 Piet 2:9-10, Apt 2:42-47, 4:32-35, 5:42-6:1-7, Kol 3:12-17, 1 Tess 5:11-15, Hepr 10:24-25, Matt 5:13-16, 11:28-30, 16:16-19, 18:19, 22:35-40, 25:34-40, 28:18-20, Mark 10:43-45 , Joh 13:34-35.

2. askel: Selvittäkää kohderyhmän tarpeet ja erityispiirteet

Seuraava askel on pyrkiä hahmottamaan toimintanne keskeisin kohderyhmä ja ymmärtämään sen tarpeita. Nuorten aikuisten osalta meillä on Suomessa hyvä tilanne, sillä tätä ryhmää on tutkittu paljon. Näistä tutkimuksista saa varsin selkeän kuvan nuorten aikuisten tarpeista ja erityispiirteistä.

Eräs käytännön idea kootun informaation työstämiseksi on luoda mielikuvitushenkilö, jossa tiivistyvät kohderyhmän keskeiset piirteet. Se tarkoittaa, että kokoatte eri tietolähteiden ja omista kokemustenne pohjalta listan ominaisuuksista, jotka ovat tavanomaisia tai tyypillisiä kohderyhmänne keskivertoedustajalle. Kukaan ei tietenkään ole kaikin puolin luomuksenne kaltainen, mutta prosessi auttaa kiteyttämään oleellisia asioita. Määritelkää ainakin tällaisia asioita: ikä, perhetilanne, asumismuoto, tulotaso, harrastukset, musiikkimaku, suhde hengellisiin asioihin, haaveet, pelot, ongelmat ja odotukset, pelot, jotka liittyvät seurakuntaan. Henkilöstä on hyvä tehdä myös kuva ja antaa vielä nimikin, näin asia konkretisoituu ja jää paremmin mieleen.

3. askel: Luokaa kombinaatio

Seuraavaksi on vuorossa näyn kokoaminen ja kiteyttäminen. Tämän vaiheen yksinkertainen kysymys on, miten seurakunnan idea parhaiten toteutuisi luomanne mielikuvitushenkilön näkökulmasta katsottuna. Millainen seurakuntayhteisömme tulisi olla, jotta Raamatun kuvaama seurakunnan idea ja tavoitteet toteutuisivat kohderyhmäämme kuuluvan henkilön kohdalla? Käykää tätä keskustelua avarassa ilmapiirissä ja rukoilkaa myös paljon. Uskon, että vähitellen mieliinne – ja fläppitaululle – alkaa muodostua lista keskeisistä asioista, joita haluatte seurakunnassanne olla edistämässä.

Aluksi on hyvä kirjata kaikki esille nousevat asiat, mutta prosessin edetessä listaa on syytä karsia, kunnes jäljellä on vain viitisen kaikkein oleellisinta asiaa. Kootkaa näistä asioista tiivis kuvaus siitä, millaista seurakuntaa haluatte rakentaa.

Viimeistelkää vielä lopuksi työstämänne kuvaus sellaiseen muotoon, että muidenkin on se helppo ymmärtää ja muistaa. Muotoilussa pitäisi välttää kaikkea paperinmakuista, sillä näyn olisi tarkoitus olla innostava. Ilman onnistunut muotoilua kukaan ei ymmärrä visiota ja se jää vain julkilausumaksi.

4. askel: Kommunikoikaa tehokkaasti ja jatkuvasti

Viimeinen vaihe näyn työstämisessä on sen välittäminen kaikille. Tämä on kriittinen kohta, sillä hyväkään näky ei toimi, ellei sen kommunikointi onnistu. Näyn viestittäminen seurakunnalle on jatkuva projekti. Yksi tiedotustilaisuus ei vielä auta, vaan näkyä on iskostettava ihmisten mieliin uudestaan ja uudestaan. Amerikkalainen pastori Bill Hybels käyttää sanontaa ”näky vuotaa”. Se kuvaa hyvin, mitä tapahtuu ilman jatkuvaa toistoa. Ihmiset yksinkertaisesti unohtavat näyn.

Tuo näkyä esille monella tavalla, luovasti. Näyn osa-alueista on hyvä pitää saarnoja. Niitä voi käsitellä pienryhmissä. Sen voi laittaa sähköpostien alkuun, esitteisiin ja julisteeksi kirkon seinälle. Siitä voi tehdä videon, lauluja tai runoja jne. Kun näkyä jaksaa pitää uskollisesti esillä, se alkaa vähitellen jäädä mieliin. Silloin se alkaa ikään kuin huomaamattakin ohjata toimintaa.

Näyn viestinnän lisäksi johtajan tehtävänä on huolehtia siitä, että näkyä todella seurataan. Vaatii ajoittain tiukkaa kuria ennen kuin seurakunta oikeasti uskoo, että näky ei ole vain paperi. Aina kun joku esittää jonkun uuden idean, kysy miten se toteuttaa näkyä. Opeta siis ihmiset perustelemaan hankkeitaan näyllä. Budjettia laadittaessa näky on kuin sapluuna, jonka läpi budjettia tehdään. Samoin toimintakertomusta kirjoitettaessa olkoon näky kriteeri, jolla vuoden onnistumista mitataan. Tällä tavoin läpivietynä näyn vaikutukset todella alkavat tulla esiin. Silloin yhteisösi ei ole enää tuuliajolla, vaan sillä on selkeä suunta.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Millainen on toimiva näky?

Johtajuus

Edellä on puhuttu paljon johtajuudesta, ja se on ollut tarkoituskin, sillä johtajuus on yhteisön rakentamisessa hyvin tärkeä asia. Ei ole yhteisöllisyyttä ilman johtajuutta. Ihminen on luotu sellaiseksi, että valta aina jakautuu, kun paikalla on kaksi tai kolme. Tätä vastaan voi toki kapinoida, mutta Jumalan asettamaa periaatetta ei voi rikkoa. On siis parempi hyväksyä ihmisen ja ihmisyhteisön lainalaisuudet.

Valta sinänsä ei ole hyvä eikä paha asia, vasta sen käyttö ratkaisee. Siksi seurakunnassakaan ei tulisi pelätä johtamista. Jeesus ei pelännyt sitä. Hän oli opetuslapsijoukkonsa kiistaton johtaja. Lähtönsä tullessa ajankohtaiseksi hän huolehti vielä, ettei kaikki kaadu valtataisteluun ja asetti Pietarin opetuslapsijoukon johtajaksi. Vallan todellisuus näkyy muuallakin Raamatussa. Itse asiassa Raamattu on kirja vallankäytöstä ja johtajuudesta. Lähestulkoon kaikki Raamatun sankarit ovat johtajia. He ovat kuninkaita, profeettoja, kansanjohtajia, apostoleja, sotapäälliköitä, pappeja jne. He ovat Jumalan valitsemia johtajia, joiden kutsumuksena on käyttää saamaansa valtaa oikein. Osa heistä toimii oikein, osa ei. Väärinkäytökset eivät kuitenkaan kumonneet Jumalan kutsua.

Yhteisö syntyy johtajan ympärille

Valta ja johtajuus ovat myös yhteisöllisessä seurakunnassa avainasemassa, sillä yhteisö syntyy aina johtajuuden ympärille. Voi jopa sanoa, että yhteisö syntyy johtajan ympärille. Siksi yhteisöä synnytettäessä kaikki lähtee siitä, että joku ottaa vastuun, alkaa johtaa muita ja muodostaa näin yhteisön ympärilleen. Tämä on aivan luonnollista ja raamatullista eikä siinä ole mitään pelättävää tai epäkristillistä. Tosiasia näet on, että ilman johtajaa koko yhteisöä ei synny.

Edellä sanotusta seuraa, että ensimmäinen asia, jota yhteisön perustajan täytyy alkaa työstää, on oma johtamistaito, sillä kunkin johtamiskyvyn suuruus asettaa rajan sille kuinka suuren yhteisön hän pystyy synnyttämään. Jos yhteisön perustajalla on vain vähän vaikutusvaltaa ja johtamiskykyä, hän pystyy kokoamaan vain pienen yhteisön. Jos taas hänen kykynsä on suuri ja hän suostuu sitä koko ajan kehittämään, ei hänen vetämänsä yhteisön koon kasvulle ole olemassa kattoa. Euroopassa ja maailmalla on esimerkkejä tuhansien aktiivijäsenten yhteisöistä. Ala siis kehittää johtamistaitoasi määrätietoisesti. Mene johtamiskoulutukseen, lue alan kirjallisuutta ja etsi itsellesi mentori, joka voi auttaa sinua kasvamaan johtajana.

 

Ongelmana etäisyyden pitäminen

Suomalaista johtamiskulttuuria vaivaa eräs ongelma, joka on varsinkin seurakunnissa saanut paljon pahaa aikaan. Meillä on perinteisesti painotettu sitä, että johtajan täytyy pitää tietty etäisyys johdettaviin, muuten hän menettää johtajan arvovallan. Mielestäni juuri mikään ei voisi olla kauempana totuudesta, varsinkin kun yritetään johtaa vapaaehtoisia. Heidän kanssaan pahin virhe on juuri etäisyyden pitäminen. Se ei toimi, koska vapaaehtoisten kanssa johtajuus ei voi perustua ulkoiseen kuriin, vaan johtajan täytyy synnyttää ihmisissä sisäinen halu seurata häntä. Se taas ei onnistu, ellei johtajan ja johdettavien välille synny tunnesuhdetta.

Siksi yhteisön johtaminen on aloitettava siitä, että johtaja pyrkii pääsemään ydinryhmänsä kanssa niin lähelle kuin mahdollista. Työntekijän status luo aivan riittävän pohjan johtajuudelle ja suomalaisessa kulttuurissa virallista asemaa haastetaan hyvin nihkeästi. Pikemminkin ongelmana on se, että esimerkiksi papit nostetaan liian helposti jalustalle. Heitä kyllä kritisoidaan, mutta vain harvoin seurakuntalaiset todella haastavat heidät valtataisteluun. Siksi työntekijän on turvallista tulla alas jalustaltaan ja asettua samalle tasolle vapaaehtoisen kanssa. Vaikutusvalta ei siitä heikkene, päinvastoin.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Näky

Opetuslapseuttaminen

Edellä kuvatun läheisen suhteen johtajan ja johdettavien välillä tulisi kasvaa prosessiksi, josta voidaan käyttää nimitystä opetuslapseuttaminen (tai mentorointi). Työtapa on maailmalla seurakuntatyön kuumimpia trendejä tällä hetkellä. Kyse ei ole muotioikusta, vaan se on kuulunut seurakunnan rakentamiseen alusta lähtien. Jeesus toimi samoin. Vaikka hän julisti välillä tuhansille kuulijoille, hänen toimintansa menestyksen varsinainen selittäjä oli se, miten hän toimi opetuslastensa kanssa. Hänhän ei jakanut huomiotaan samalla tavoin kaikille, vaan valitsi kolme ryhmää, joita valmensi syvällisemmin kuin muita. Suurin ryhmistä oli 72 opetuslapsen joukko, jotka hän mm. lähetti pareittain edellään kaikkiin niihin kaupunkeihin, joihin itse aikoi mennä.

Tästä joukosta hän valitsi kaksitoista läheisintä opetuslasta, joille hän esimerkiksi selitti kaiken sen, mitä hän vertauksilla oli kansalle opettanut. Ja jos luemme evankeliumeita oikein tarkkaan, huomaamme, että hän valitsi vielä näistä kahdestatoista kolme kaikkein läheisintä oppilasta, Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen. Nämä kolme hän otti mukaansa kirkastusvuorelle, herättämään kuollutta tyttöä ja rukoilemaan Getsemaneen.

Opettaminen

Jeesuksen toiminnan ydin oli juuri opetuslasten kasvattaminen. Hän panosti heihin paljon aikaa ja valmensi heitä vaihe kerrallaan apostoleikseen. Aluksi oppilaat saivat seurata mestarinsa työskentelyä vierestä ja oppia esimerkin kautta. Samalla Jeesus piti heille yksityisopetusta. Evankeliumeissa ikään kuin ohimennen mainitaan, että vähän väliä Jeesus vetäytyi opetuslastensa kanssa yksinäisyyteen tai lähti jopa ulkomaille saadakseen opettaa heitä rauhassa (Matt 15:21). Näiden sessioiden sisällöstä meille ei kerrota paljoakaan, mutta varmasti Jeesus opetti oppilailleen ainakin Jumalan valtakunnan lainalaisuuksia ja toimintaperiaatteita. Eräs Jeesuksen käyttämä metodi oli käydä tiukkojen tilanteiden jälkeen analyysipalaveri, jossa opetuslapset saivat vapaasti kysellä, miksi Jeesus oli toiminut niin kuin toimi tai mitä hän vertauksillaan oli tarkoittanut. Tällaisista meillä on useita välähdyksiä evankeliumeissa (mm. Matt 13:10, 17:19).

Toiminta

Opettaminen oli tärkeä osa koulutusohjelmaa, mutta Jeesus ei jättänyt asioita ainoastaan teorian tasolle, vaan laittoi opetuslapsensa myös töihin. Evankeliumeissa kerrotaan, kuinka Jeesus lähetti opetuslapsiaan pareittain kiertämään Israelin paikkakuntia. Näin Jeesuksen työ moninkertaistui, kun hänen sanomansa levisi myös niihin paikkoihin, mihin hän ei itse voinut mennä. Tärkeintä oli kuitenkin se, että opetuslapset pääsivät kokeilemaan siipiään tositoimissa. Totuushan on, että usein työn oppii oikeasti vasta itse tekemällä.

Jeesuksen mallintaman periaatteen mukaan toimittiin alkukirkossa muutenkin. Paavalilla oli useita opetuslapsia mm. Timoteus, Demas, Crescens ja Titus. Niin ikään Paavali itse oli ilmeisesti Barnabaan oppilas. Toisessa Timoteus-kirjeessä Paavali opettaa oppilastaan toimimaan samalla tavoin, kuin hän oli toiminut: ”Kaikki, mitä olet monien todistajien läsnä ollessa minulta kuullut, sinun tulee uskoa luotettaville ihmisille, jotka pystyvät myös opettamaan muita” (2. Tim 2:2).

Vaiheet

Saman kirjeen ensimmäisessä luvussa Paavali paljastaa jotakin siitä, mitä Timoteuksen opetuslapseuttamiseen oli kuulunut. Mielestäni Paavali kiteyttää tässä luvussa varsin pitkälle opetuslapseuttamisprosessin kulun. Ensimmäinen ja tärkein ulottuvuus oli rukous oppilaan puolesta. Paavali kertoo, että hän rukoili Timoteuksen puolesta ”lakkaamatta, päivin ja öin”. Toinen ulottuvuus oli Timoteuksen varustaminen. Paavali rohkaisee Timoteusta puhaltamaan täyteen liekkiin sen armolahjan, jonka tämä oli saanut Paavalin laitettua kätensä hänen päälleen. Samassa yhteydessä Paavali harjoittaa mentorin tärkeää tointa, kun hän valaa Timoteukseen rohkeutta. Mentorin rohkaisevat sanat voivat olla oppilaalle tiukassa paikassa kullan arvoisia. Vielä Paavali mainitsee, että hän on ollut Timoteuksen opettaja uskon ja rakkauden tasolla. Hengellinen ohjaus on koko opetuslapseuttamisen ydin, sillä Jeesus antaa omille opetuslapsilleen juuri tämän tehtävän: ”opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa”.

Myös nykyajan seurakuntayhteisön rakentamisessa kannattaa hyödyntää opetuslapseuttamisen ikiaikaista ja tehokkaaksi todettua menetelmää. Idean ydin on yksinkertaisesti se, että yhteisön johtaja kerää ympärilleen muutaman nuoren aikuisen, joille hän pyrkii siirtämään kaiken sen, mitä on itse oppinut Jeesuksen seuraamisesta ja seurakunnan rakentamisesta. Opetuslapsia ei kannata kerätä kovin montaa, sillä kontakti jää pinnalliseksi eikä opettajalla ole tarpeeksi aikaa paneutua kunkin oppilaan tilanteeseen. Jos Jeesus pystyi keskittymään täysillä ehkä vain kolmeen ja korkeintaan kahteentoista, niin tuskinpa tavallisen pastorin kannattaa haaveilla ainakaan isommasta oppilasjoukosta.

Anna aikaasi

Ytimeltään opetuslapseuttaminen ei ole mitään muuta kuin oman elämän jakamista avoimesti toisten kanssa. Tähän tarvitaan sitä, että työntekijä antaa aikaansa valituilleen. On kuitenkin tärkeää tiedostaa, että hengellisen työn tekeminen yhdessä ei vielä riitä. Tarvitaan enemmän. Tarvitaan sitä, että johtaja ja opetuslapsi viettävät aikaa yhdessä myös työkuvioiden ulkopuolella, ilman seurakuntarooleja. Toinen on opittava tuntemaan aidosti sellaisena kuin hän on, kipuineen kaikkineen.

Käytännössä kiireisen työntekijän kalenteriin on vaikea raivata tilaa kovin tiiviille opetuslapsisuhteelle. Siksikään opetuslapsia ei kannata ottaa kovin monta, pari riittää aluksi oikein hyvin. Kalenteriongelmaan voi yrittää keksiä myös luovia ratkaisuja. Eräs kollegani mm. pyysi nuoria oppilaitaan kotiinsa aamupalalle ja muihin arjen askareisiin. Näin opetuslapset saivat todella nähdä, millaista on ”hengellisen sankarin” arki.

Pelkän ajanvieton sijaan opetuslapseuttamisessa on kysymys tietoisesta, tavoitteellisesta toiminnasta. Työntekijän tavoitteena on auttaa oppilastaan kasvamaan siihen, mihin Jumala haluaa tämän viedä. Tämä edellyttää mallin antamisen lisäksi analyyttistä otetta ja tietoista opastamista. Valmiiden vastausten antamista on kuitenkin syytä välttää, sillä tavoitteena on auttaa opetuslapsia löytämään itse vastauksensa. Oppaana voi toimia tehokkaasti jo pelkästään esittämällä hyviä kysymyksiä.

Toiminnan tarkkailu

Hyvä tekniikka opetuslapseuttamisessa on Jeesuksen käyttämä tapa pyytää nuoria mukaansa erilaisiin hengellisiin työtehtäviin ja sitten analysoida koettua yhdessä. Eräällä kollegallani, joka tekee paljon kiertävää julistustyötä, on tapana ottaa reissuillensa mukaan aina pari opetuslasta. Joskus oppilaille löytyy järkevää tekemistä, mutta välillä tehtäviin saattaa kuulua vaikkapa ”hengellisen ilmapiirin tarkkailua”. Tärkeintä ei olekaan, mitä tehdään vaan, että opetuslapsilla on mahdollisuus nähdä, mitä hengellinen työ käytännössä on. Oleellista on myös analysoida yhdessä koettua. On hyvä, että opettaja kertoo tapahtuneen jälkeen, miksi hän toimi tilanteessa niin kuin toimi. Tällainen analysointi on molemmille erittäin opettavaista.

Lopulta Jeesusta on uskallettava seurata myös siinä, että vapaaehtoisille annetaan todellisia vastuita. On oikeastaan aika huikeaa ajatella, että Jeesus päästi oppilaansa tekemään konkreettisesti samaa työtä kuin hän itse teki. Opetuslapset kiersivät opettamassa kansaa, parantamassa sairaita ja ajamassa ulos pahoja henkiä. Tällaisen valtuutuksella Jeesus osoitti oppilailleen uskomattoman vahvaa luottamusta. Uskaltaisimmeko me työntekijöinä luottaa suojatteihimme yhtä paljon?

Opetuslasten valitseminen

Keitä sitten voisi pyytää opetuslapsikseen? Edellä puhuin ydinryhmän valitsemisesta, ja samoja kriteereitä voi ehkä käyttää myös tässä. Opetuslasten valinnassa luonteen ominaisuudet ja asenne korostuvat kuitenkin vielä enemmän kuin ylipäätään johtajien valinnassa. On hyvin tärkeää, että asenne on kunnossa, sillä tiedolliset ja taidolliset puutteet korjaantuvat prosessissa mutta väärän asenteen muokkaaminen voi olla mahdotonta. Etsi siis ihmisistä näitä ominaisuuksia:

* Uskollisuus – kyky pitää kiinni sitoumuksistaan

Älä ota henkilöä, joka luistaa vastuistaan tai peruuttaa tapaamisia ilman hyvää syytä. Kasvu vaatii sitoutumista ja työtä.

* Saatavuus – halu antaa aikaansa prosessiin

Ei kannata ottaa lähelleen ihmisiä, joilla ei ole aikaa tapaamisiin. Aika on pohjimmiltaan asennekysymys, sillä siihen aina löytyy aikaa, mikä todella motivoi.

* Aloitekyky – sekä suhteessa Jumalaan että tehtäviinsä

Opetuslapsistasi pitäisi tulla johtajia, jotta työsi voisi moninkertaistua. Älä kerää perässähiihtäjiä vaan tienraivaajia.

* Oppimishalu – halu oppia sinulta

Oppiminen edellyttää nöyryyttä. Etsi siis ihmistä, joka janoaa oppia uutta ja haluaa mennä eteenpäin. Oppilaan tulisi arvostaa opettajaansa eli hänellä täytyy olla halu oppia juuri sinulta.

* Tavoitteellisuus – halu ja into kasvaa johtajana

Asenne ratkaisee lopulta ja voimakas tahto vie läpi harmaan kiven.

* Hengellinen palo

Vaikka puolisydäminen saattaisi matkalla syttyä, kannattaa valita niitä, joiden sydämissä palaa jo. Mutta seuraile heitä, etteivät he polttaisi itseään loppuun.

Opetuslapseuttamisen pitkän tähtäimen tavoite on ikään kuin ”monistaa” työntekijä muissa ja näin moninkertaistaa yhden henkilön panos toisten kautta. Tietenkään opetuslapseuttaminen ei ole monistamista siinä mielessä, että oppilaista tulisi samanlaisia kuin esikuvansa. Heillä kaikilla on oma persoonansa ja omat lahjansa sekä kutsumuksensa, eikä tervehenkinen mentorointi turmele heidän ainutlaatuisuuttaan. Se, mikä tarttuu, on tietty arvomaailma ja näkemys, joka ohjaa oppilaat toimimaan samaan suuntaan kuin johtaja, vaikka kukin meneekin sinne omaa reittiään. Kuitenkin opetuslapseuttamisen avulla yksittäisen työntekijän näky alkaa levitä ja pitkäjänteisen työn tulokset ylittävät kymmen- tai satakertaisesti sen, mihin työntekijä yksin olisi parhaimmillaankaan päässyt.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Johtajuus

Uuden yhteisön aloittaminen – Ydinryhmä kokoon 3/3

Kohtaamisen tärkeys

Muutos alkoi, kun olimme erään johtoryhmän kanssa vuorokauden mittaisella leirillä ja päätimme antaa aikaa rukoukseen ja Jumalan kuunteluun. Leiri oli vahva hengellinen kokemus. Jumala todella puhui meille. Olin odottanut, että Hän puhuisi tulevista toiminnoista ja visioista, mutta Hän muistuttikin keskinäisen kohtaamisen merkityksestä, sisäisten kutsumusten löytämisen tärkeydestä ja avoimuudesta.

Aluksi minun suorittajakeskeisenä persoonana oli vaikea kuulla tätä viestiä. Ajattelin, että nyt menee arvokasta suunnitteluaikaa hukkaan. Lopulta aloin ymmärtää, mistä seurakunnan johtoryhmän työskentelyssä todella on kysymys. Ensisijaisia eivät ole käsiteltävät asiat, vaan ihmisten aito kohtaaminen. Sille on annettava aikaa jokaisessa johtoryhmän kokoontumisessa, sillä ydinryhmän tapa elää ja työskennellä luo koko yhteisön henkisen kulttuurin. Jos siis haluat rakentaa seurakunnan, jossa ihmiset tulevat aidosti kohdatuiksi, sen täytyy alkaa yhteisön johtoryhmästä ja sinusta sen johtajana.

Kohtaamisen kannalta on oleellista, että ydinryhmä kokoontuu tarpeeksi usein ja tarpeeksi pitkään. Omien yhteisöjeni johtotiimit ovat yleensä kokoontuneet kerran kuukaudessa. Tahti on hiukan liian harva, mutta vapaaehtoisten kanssa tuskin pystyy kovin paljon tiheämmin järjestämään aikaa – ydinryhmän jäsentenhän pitää jossain välissä johtaa myös omia tiimejään. Kerran kuussa on siis hyvä kompromissi. Tilannetta voi helpottaa varaamalla osaan kokouksista normaalia pidemmän ajan ja menemällä tällöin vaikka leirikeskukseen. Aikaa tarvitaan, koska hyvä tiimi syntyy kahdesta asiasta: suoritushaasteesta ja riittävästä ajasta yhdessä.

Ydinryhmän valitseminen

Yhteisön rakentaminen alkaa ydinryhmän kokoamisesta. Ydinryhmä on keskeinen myös yhteisön kasvaessa. Kukaan ei voi suoraan johtaa yli viittätoista ihmistä, ja siksi kannattaa koota pieni ydinryhmä silloinkin, kun yhteisössä on paljon jäseniä. Vaikka yhteisössä olisi tuhansia aktiivijäseniä, ydinryhmä pysyy noin kymmenhenkisenä ja koko suuren joukon johtaminen tapahtuu edelleen tämän pienen porukan kautta. Tosin tässä vaiheessa ydinryhmä koostunee pitkälti palkatuista työntekijöistä.

Ydinryhmän jäsenten valinta on kriittinen asia. Raamattukin varoittaa, ettei pidä liian helposti valtuuttaa ketään johtajaksi. Jeesus rukoili koko yön ennen kuin seuraavana aamuna valitsi itselleen 12 apostolia. Miksi siis me suhtautuisimme siihen yhtään kevyemmin? Valta on kuin kaikukoppa, se vahvistaa ihmisen huonojen puolien vaikutuksen. Väärä henkilö johtajana voi siis saada aikaan paljon pahaa.

Äänestys ei ole tarpeen

Ryhmän valitsemiseen on varmasti olemassa monia hyviä tapoja. Joku painottaa demokratiaa. Sen hyvänä puolena on, että se sitouttaa koko porukkaa, kun kaikki pääsevät vaikuttamaan johtajien valintaan. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että demokratia on aika riskaabeli tapa ydinryhmän valitsemiseen enkä usko, että Jeesus tai Paavali olisivat suostuneet äänestykseen opetuslastensa valinnassa.

Demokratian ongelma on myös, että ydinryhmän johtajien lahjavarustus voi muodostua millaiseksi tahansa, mikä taas vaikeuttaa tehokkaan työnjaon aikaansaamista. Itse en käytä äänestyksiä johtajien valinnassa kuin poikkeuksellisesti. On parempi, että yhteisön johtaja pidättää itsellään perimmäisen päätösvallan lähipiirinsä valinnassa. Tietenkin valinnan pitää olla läpinäkyvää ja päätöstä tehdessä on syytä kuunnella ihmisten mielipiteitä laajasti. Muuten muodostuu helposti kuva läpitunkemattomasta valtakabinetista, johon tavallisilla syntisillä ei ole asiaa.

Maxwellin 10 kriteeriä

Millä perusteilla ydinryhmäläiset pitäisi valita? Millaisia ihmisiä johtajiksi kannattaa ottaa? Tunnettu amerikkalainen pastori ja johtamiskouluttaja John C. Maxwell antaa hyvän listan ydinryhmään valittavien henkilöiden ominaisuuksista. Kun mietit, keitä nostat lähellesi, etsi heistä näitä ominaisuuksia.

1. Vaikuttavat toisiin

Johtaminen on vaikuttamista. Tarkkaile seurakuntalaisiasi ja pohdi kenen mielipiteet painavat, kenen seuraan ihmiset hakeutuvat, keneen turvautuvat ongelmatilanteissa jne. Lähipiiriin kannattaa kerätä mahdollisimman vaikuttavia persoonia, sillä vain sitä kautta oma työsi voi moninkertaistua.

2. Haastavat prosessiin

Vahvat johtajapersoonat saattavat joskus olla ärsyttäviä, sillä he kyseenalaistavat ja haastavat totuttuja toimintatapoja. He tulevat levottomiksi, jos asiat eivät etene ja poljetaan paikallaan. Siksi kai kirkossa käy vähän todella vahvoja vaikuttajia. Älä kuitenkaan arkaile ottaa lähipiiriisi haastavia tyyppejä, sillä heillä voi olla sinulle paljon annettavaa.

Omassa yhteisössäni oli kerran eräs todella lahjakas, mutta jotenkin nenäkäs persoona. Pitkään mietin, miten häntä tulisi johtaa. Kerran otin asian puheeksi rukouksessani ja kyselin Jeesukselta, mitä hänelle pitäisi tehdä. Sain vastaukseksi sanat: ”Tee hänelle, niin kuin minä tein Pietarille: ota hänet lähellesi!”. Tein työtä käskettyä ja otin kaverin silloiseen johtoryhmääni. Nyt kyseinen kaveri on pappi ja yksi kirkkomme tulevaisuuden toivoista.

3. Toteuttavat näkyä

Johtajat innostavat muita ideoillaan ja unelmillaan. Mutta mikä tärkeintä, aidot johtajat eivät vain puhu, vaan myös toimivat oma-aloitteisesti näkynsä puolesta. Etsi tällaista oma-aloitteisuutta.  

4. Tulevat toimeen ihmisten kanssa

Johtajuus on ihmissuhdetyötä ja hyvät johtajat ovat hyviä ihmisten kanssa. Etsi siksi sosiaalisia tapauksia – sanan positiivisessa mielessä. Ei kannata nostaa korokkeelle ihmisiä, joilla on vakavia ongelmia ihmissuhteissaan. He sotkevat seurakunnan ilmapiirin nopeasti.

5. Toimivat hyvin paineen alla

Johtajana joutuu kestämään painetta. Jos sinulla on mielessäsi potentiaalinen johtajapersoona, voit koetella hänen paineensietokykyään. Luo hänelle joskus sopivasti painetta ja katso miten hän reagoi. Luovuttaako hän – vai yrittääkö hän vaikeuksista huolimatta? Etsi sitkeyttä ja sisua; tahtoa mennä läpi harmaan kiven.

6. Ratkovat ongelmia

Johtaja joutuu ratkomaan paljon ongelmia, siksi kannattaa etsiä ihmisiä, jotka kykenevät tekemään näin itsenäisesti. 

7. Kommunikoivat tehokkaasti

Hyvät viestinnälliset taidot ovat tärkeitä, sillä ilman niitä muuten hyvä johtaja on rampa. Vaikka ihmisellä olisi kuinka upea näky ja loistavia ideoita, niistä ei ole mitään hyötyä, ellei hän pysty välittämään niitä ymmärrettävästi toisille. 

8. Ovat luottavaisia

Sisäisesti rikkinäinen johtaja heijastaa rikkinäisyytensä yhteisöön, jota hän johtaa. Siksi on tärkeää, että asetat johtajan asemaan vain tasapainoisia ja sisäisesti turvallisia ihmisiä. Sisäinen turvattomuus johtajassa johtaa vakaviin ongelmiin.

Olen joskus joutunut torjumaan muuten todella potentiaalisia tyyppejä, mutta joilla on selvästi ollut ongelmia itsetunnon kanssa tai he ovat olleet manipulatiivisia. Joskus näiden ihmisten torjuminen on hankalaa ja loukkaantumisia voi tulla. Ole kuitenkin tinkimätön tässä, sillä sisäisesti rikkinäisen ihmisen asettaminen johtajan rooliin voi olla katastrofaalista.

9. Positiivinen asenne

Asenne ratkaisee tiukassa paikassa ja hyvällä asenteella voi paikata monia muita puutteita. Etsi niitä, jotka levittävät hyvää ilmapiiriä ympärilleen ja innostavat muitakin.

10. Arvostavat tuloksia

Seurakunnissa touhutaan paljon mutta tulokset ovat usein laihoja. Hyvät johtajat ovat aidosti kiinnostuneita siitä, mitä saadaan aikaan. He haluavat tehdä maaleja. Etsi maalintekijöitä. Seurakunnan toiminta on liian tärkeää ollakseen vain harrastus muiden joukossa.

Kukaan ei täytä listaa täysin

Muistan, kun opiskelimme työntekijöiden kanssa yllä olevaa listaa. Tunnin päätyttyä eräs lahjakas työntekijä oli jotenkin masentuneen oloinen. Kun keskustelimme tarkemmin, hän sanoi, että kyseisen listan valossa hän ei taida olla itsekään sopiva johtajaksi. Ymmärsin, että kukaan ei täytä listaa täysin. Suhtaudu siis listaan ikään kuin tarkistuslistana tai suuntaviittana.

On tärkeää myös tajuta, että Jumala pystyy tekemään epätoivoisista luusereistakin sankareita. Usein hän toimiikin juuri näin, jotta kunnia menisi puhtaasti sinne minne se kuuluu. Varsinkin nuoria, monella tapaa kasvussaan vielä keskeneräisiä johtajia valitessasi pyydä Jumalalta lainaksi hänen silmälasejaan. Yritä nähdä ihmisiä Jeesuksen silmin: kenet hän valitsisi, kenessä on potentiaalia, kenellä on oikea sydän, vaikkei vielä taitoja…

Muut johtajien ominaisuudet

Johtajaominaisuuksien lisäksi ydintiimin valintaan vaikuttaa myös ihmisten muut lahjat. Kun itse vaikuttaa tiimin valintaan paljon, voi huomaamattaan tai jopa tietoisesti valita siihen ihmisiä, joiden kanssa itse viihtyy. Periaatteessa siinä ei ole mitään pahaa – lähipiiriinsä ei ehkä kannata ottaa henkilöä, jonka kanssa hermo palaa. Silti liiallinen homogeenisyys on yhteisön kannalta huono asia. Se rajoittaa yhteisön kasvua ja toiminnan laatua.

Jumala on luonut kaikki ihmiset erilaisiksi, jotta voisimme täydentää toisiamme. Raamatun kielikuvassa seurakunnasta Kristuksen ruumiina eräs ydinajatus on, että me tarvitsemme toisiamme. Kukaan meistä ei muodosta Kristuksen ruumista yksin, vaan jokainen tuo kokonaisuuteen yhden palan ja vasta kokonaisuuden kautta Kristus alkaa hahmottua. Siksi myös ydintiimin on edustettava erilaisia lahjoja ja erilaisia persoonallisuuksia.

Jos tiimissä on erilaisia persoonia, sen toiminta ei ehkä ole sosiaalisesti mahdollisimman helppoa. Kuitenkin tehokkuuden kannalta liiallinen samanlaisuus on ongelma. Jos kaikki tiimissä ovat huikeita visionäärejä, jotka liitelevät pää pilvissä, kuka silloin toteuttaa näkyä? Tai jos kaikki ovat vastuullisia pilkunviilaajia, kuka näkee kokonaiskuvan? Tai jos kaikki haluavat heti toimia, kuka muistaa suunnitella ja kysellä Jumalan tahtoa? Tiimiin täytyy löytää hedelmällinen sekoitus erilaisia persoonia ja lahjoja. Täytyy olla idealisteja, rukoilijoita, organisaattoreita, ihmissuhdepersoonia, älykköjä, puurtajia ja niin edelleen.

Sydämen asenne ratkaisee

Kaiken jälkeen haluan nostaa vielä sen kaikkein tärkeimmän kriteerin ydinryhmän valinnassa: sydämen asenteen. Yhteisössä johtajien tulee olla sydämeltään rehellisiä ja vilpittömiä. Heidän pitää kilvoitella kaikenlaista vipillisyyttä, juonittelua, vallanhimoa ja tuomiomieltä vastaan. Johtajilla tulee olla myös tunteva sydän, sillä seurakunnan rakentaminen on ytimeltään huolenpitoa. Johtajien sydänten pitää olla heikkojen puolella ja rakentaa yhteisöä seurakuntalaisten parhaaksi.

Kaikkein tärkein ominaisuus on kuitenkin syttynyt ja palava sydän, joka haluaa etsiä Jumalan tahtoa kaikessa. Hengelliseen kypsyyteen kuuluu antautuminen Kristukselle ja johtajan täytyy olla esikuva laumalleen ennen kaikkea tässä. Kun ydinryhmä haluaa vilpittömästi etsiä Jumalan tahtoa, ei homma voi mennä hukkaan. Jumalan siunaus seuraa niitä, jotka seuraavat Jeesusta kokosydämisesti. Uskaltaisin jopa sanoa, että jos sydämen asenne on kunnossa, kaikista muista kriteereistä voidaan tarvittaessa tinkiä. Jumalalla on enemmän käyttöä terveen sydämen omaavalle tumpelolle kuin superlahjakkaalle staralle, jonka sydän on kovettunut.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Opetuslapseuttaminen

Uuden yhteisön aloittaminen – Ydinryhmä kokoon 1/3

Aloittaessani Tampereen seurakuntien nuorten aikuisten toiminnan koordinaattorina huhtikuussa 2005 minulle valkeni pian, että olin saanut mahdottoman haasteen. Tamperelaisista 19-35-vuotiaita on yhteensä noin 50 000 eli neljäsosa koko kaupungin väestöstä. Ja minun piti yksin rakentaa kokonaan uusi toimintakulttuuri tälle valtavalle joukkiolle, joka vielä sattuu olemaan kirkon haastavinta kohderyhmää. 

Keistä lähteä liikkeelle?

Mietin erilaisia vaihtoehtoja toimenkuvani toteuttamiseksi. Klassinen kirkollinen ratkaisu olisi ollut varata pöytä keskustan kuppilasta ja pitää päivystystä arkisin kello 10-14. Näin olisin voinut osoittaa työnantajalle, että nuorille aikuisille on tarjontaa – sielunhoitopalveluita. Toinen vaihtoehto olisi ollut tehdä selvityksiä kirkon ja nuorten aikuisten suhteesta ja päivitellä tilanteen ongelmallisuutta. Kolmas vaihtoehto olisi ollut laatia tilastoja siitä, kuinka kirkko itse asiassa jo tavoittaa nuoret aikuiset varsin hyvin perhetyön ja toimitusten kautta. Ja todeta vielä perään, että kyllä ne takaisin tulevat kun kovat ajat koittavat. Näillä kaikilla tavoilla on kirkossa nuorten aikuisten ongelmaa yritetty ratkaista. Päätin kuitenkin kokeilla jotain muuta. 

Ratkaisun avaimeksi tuli Kati Niemelän tekemä nelijako nuorten aikuisten sitoutumisen tasoista suhteessa kirkkoon ja kristilliseen uskoon. Tässäkään suhteessa he eivät ole homogeeninen ryhmä, vaan heidät voidaan jakaa karkeasti neljään ryhmään: 

1. Aktiiviset uskovat (17 %)

Ytimessä on piskuinen aktiivisten uskovien joukko. Näitäkin vielä on, ja jopa 17 prosenttia pääkaupunkiseudun nuorista aikuisista kuuluu tähän ryhmään. Heille usko on tärkeä osa elämää. He uskovat kristinuskon perusväittämiin ja harjoittavat uskoaan esimerkiksi rukoilemalla säännöllisesti. He myös osallistuvat seurakunnan toimintaan joskus tai melko usein, mutta kaikki tästä ryhmästä eivät sentään ole varsinaisia heavy-usereita. Heitä on nuorista aikuisista oman näppituntumani mukaan vain muutama prosentti. 

2. Passiiviset uskovat (25%)

Tämä ryhmä on uskonnäkemyksiltään pitkälti yhtenevä aktiivien kanssa, mutta erona on seurakunnallisen aktiivisuuden alempi taso. He ovat siis eräänlaisia kaappiuskovia, vaikkakaan uskon asiat eivät ole heille aivan niin tärkeitä kuin aktiiviuskoville. He kuitenkin uskovat kristinuskon perusväittämiin jollakin tasolla ja rukoilevatkin melko säännöllisesti. Kirkon toimintaan he osallistuvat vain harvoin.

3. Epäilijät (30%)

Tämä ryhmä poikkeaa edellisistä selkeästi skeptisemmän asenteen vuoksi. Heille uskon asioilla on kyllä jonkin verran merkitystä mutta he suhtautuvat niihin epäillen. He pitävät kristinuskon perusväittämiä mahdollisina mutta epäuskottavina. He eivät myöskään harjoita uskoa kovin säännöllisesti. Kirkollisiin rientoihin he osallistuvat erittäin harvoin, jos silloinkaan.

4. Ei-uskonnolliset (28%)

Viimeinen porukka alkaa olla kristillisen uskon tavoittamattomissa, sillä he eivät usko kristillisen uskon totuuksiin lainkaan. Uskon asiat ylipäätään eivät ole heille tärkeitä. He eivät osallistu seurakunnan toimintaan käytännöllisesti katsoen koskaan. Ja vielä varmemmaksi vakuudeksi ryhmä ilmoittaa, että he eivät aiokaan osallistua, vaikka kirkko järjestäisi mitä tahansa.

Aktiivit kokoon

Peruskysymykseni nelijaon äärellä oli: kummasta päästä lähdemme liikkeelle? Paineet olivat  ulkokehien puolella. Juuri siksihän virkani oli perustettu, että haluttiin hillitä nuorten aikuisten joukkopakoa kirkosta. Uloin ryhmä on tässä mielessä tärkein kohderyhmä, sillä heidän keskuudessaan eroaminen on aktiivisinta. Kun ajattelin, mitä voisin tehdä tämän äärimmäisen haastavan ryhmän hyväksi, vaihtoehdot näyttivät olemattomilta. Hehän ilmoittivat ykskantaan, että järjestinpä mitä tahansa, heitä ei kiinnosta. Ainoaksi keinoksi näytti jäävän miljoonan euron mainoskampanja, mutta siihen ei ollut varaa.

Niinpä päädyin lähtemään liikkeelle toisesta päästä eli aktiivisista uskovista. Moni kritisoi ratkaisua, sillä kirkossa vallitsevan mielikuvan mukaan tältä ydinryhmältä ei kannata kysellä mitään, sillä he ovat niin erityinen joukko, ettei heidän mielipiteitään voi soveltaa normaaleihin nuoriin aikuisiin. Oma kokemukseni kuitenkin todistaa muuta. Tämän ryhmän edustajat ovat aivan tavallisia nuoria aikuisia. Ainoa erityispiirre, mikä tekee heistä oman ryhmänsä, on se, että heitä nyt vain sattuvat uskonasiat kiinnostamaan.

Kolme perustelua

Varsinaisia perusteluita sisäpiiristä liikkeelle lähtemiseen oli kolme:

* sisärinki on helpompi tavoittaa

* heidän kauttaan työntekijän panos moninkertaistuu

* heidän verkostojensa kautta voimme tavoittaa muutkin 

Ensimmäinen perustelu on ilmeinen. Tuon ryhmän nuoret aikuiset ovat sitä joukkoa, joka jo valmiiksi pyörii kirkon liepeillä ja heihin on siten helpompi saada kontakti. Paikallisseurakunnissa näitä nuoria aikuisia ei juuri näe, koska monella seurakunnalla ei ole heille mitään tarjottavaa. Otollisinta maaperää heidän löytämisekseen ovatkin kirkolliset järjestöt, vapaat suunnat ja omatoimiset raamikset ja muut kotikokoontumiset. Virallinen kirkko on heidät pitkälti unohtanut, mutta onneksi Jumalan valtakunta on laajempi käsite kuin kirkon virallinen organisaatio. 

Toinen perustelu on, että aktiiveissa lepää kirkon toivo. Heidän panoksensa seurakunnan rakentamiseen on aivan keskeinen resurssi, kun ajatellaan seurakuntaelämän uudistamista. Monet heistä ovat vuosia vain odottaneet, että saisivat tilaa toimia seurakunnassaan, mutta kukaan ei ole ottanut heitä vakavasti. Kirkollinen paapomiskulttuuri on ollut tulppana uudistumiselle. Paapomiskulttuurilla tarkoitan kaikkea työntekijävetoista toimintaa, jossa seurakuntalaisen rooli on olla passiivinen vastaanottaja. Tällaista voi tapahtua esimerkiksi vanhustyön parissa, jossa huikean elämänkokemuksen omaavat seniorit vaiennetaan pelkästään kuuntelemaan työntekijöiden puheita, vaikka heillä voisi olla halua ja voimia tehdä myös itse jotakin. Paapomisen sijaan tällaiset seurakuntalaiset tarvitsisivat ensin lempeän sysäyksen liikkeellelähtöön ja sitten tilaa toimia. Heitä on Jumalan sanan mukaisesti rohkaistava rakentamaan seurakuntaa omilla lahjoillaan. Näin saamme vapautettua uskomattoman määrän energiaa ja luovuutta seurakunnan parhaaksi. Samalla työntekijän työ moninkertaistuu. 

Kolmas perustelu on seurakunnan tavoittavuuden parantuminen. Mikään ei ole niin tehokas mainoskanava kuin puskaradio. Aktiiviuskovien ihmissuhdeverkoston avulla pystymme saamaan henkilökohtaisen kontaktin muihinkin ryhmiin. Näiden ihmisten kautta voimme saavuttaa vähitellen kaikki nuoret aikuiset. 

Ydinryhmän kokoaminen

Uuden yhteisön perustaminen alkaa yleensä toiminnasta kiinnostuneiden nuorten aikuisten ydinryhmän kokoamisella. Nämä ihmiset koostuvat yleensä joko aktiiviseurakuntalaisista tai vähintään passiivisista uskovista. Ryhmän ei tarvitse olla kovin iso, muutama innostunut riittää. Tärkeää kuitenkin on, että he ovat asiasta kiinnostuneita ja valmiita toimimaan. Minkään ruikuttajaporukan kanssa ei kannata lähteä liikkeelle, sillä hankkeessa tarvitaan paljon hengen paloa ja innostusta. 

Porukan löytäminen on joskus vaikein työvaihe – mistä löytää nuoria aikuisia, joita kiinnostaa seurakunnan rakentaminen? En suosittele ainakaan yleistä postitusta kaikille tiettyyn ikäluokkaan kuuluville. En ole koskaan nähnyt niiden tuottavan tulosta. Kokemuksesta suosittelen ydintiimin rekrytointiin mieluummin valmiiden verkostojen käyttöä, jolloin pääsee haastamaan ihmisiä kasvotusten. Sopivia rekrytoitavia ovat esimerkiksi entiset seurakuntanuoret, partiolaiset, järjestöjen aktiivit ja näiden kaikkien kaverit. Mallia voi ottaa Jeesuksesta, jonka opetuslapsijoukko alkoi syntyä muutaman kontaktin ja näiden kavereiden ja sukulaisten kautta (Joh 1:35-51).

 

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Uuden yhteisön aloittaminen  Ydinryhmä kokoon 2/3

Pikakatsaus yhteisön rakentamiseen

Kun raamatulliset ja muut perustelut yhteisöllisen seurakunnan rakentamiselle on käyty läpi, on syytä ottaa askeleita kohti käytännön toimintaa. Ennen kuin mennään yksityiskohtaisemmin käsittelemään seurakunnan rakentamisen osa-alueita, tehdään lyhyt pikakelaus siihen prosessiin, joka nuorten aikuisten toimintaa aloitettaessa on edessä. Seuraavassa esittelen neljä askelta, joilla lähteä liikkeelle:

1. askel: Ydinryhmä kokoon

Ensin on koottava toiminnasta kiinnostuneiden nuorten aikuisten ydinryhmä. Suosittelen ydintiimin rekrytointiin valmiiden verkostojen käyttöä, jotta pääset haastamaan ihmisiä kasvotusten.

Kun olet haalinut porukan kasaan, heidät on saatava syttymään ja tutustumaan. Sinun pitää antaa itsesi tälle porukalle, sillä henkilökohtainen suhteesi ydinryhmään on koko projektin sydän. Tutustumisen ohessa voi ehkä varovasti herätellä keskustelua toiminnan näyn hahmottamisesta. Voitte yhdessä rukoilla ja haaveilla siitä, millainen seurakunta voisikaan olla, jos kaikki olisi mahdollista. Muista myös antaa porukalle hengellistä ravintoa, jotta he saavat aidon kokemuksen siitä, mihin olet heitä johtamassa.

2. askel: Moderni messu

Seuraavaksi on hyvä alkaa jokin toimintamuoto. Riippuu tilanteesta, mikä on järkevin ensimmäinen toiminto, mutta itse suosittelen uudenlaisen messun kokoamista. Tärkeintä tässä vaiheessa on, että työntekijä antaa nuorille aikuisille oikeasti tilaa luoda uutta. Usein työntekijä joutuu tekemään hartiavoimin työtä, jotta väki oikeasti uskaltautuu ja innostuu uusille urille. Mutta sitten kun se tapahtuu, täytyy uskaltaa päästää irti ja antaa Hengen tuulen viedä uusille vesille. Tämä saattaa olla vaikeaa, sillä viimeistään tässä vaiheessa usein kriitikot heräävät ja kiusaus kontrolloida uhkaa tyrehdyttää innostuksen.

Kun ensimmäinen messu on vietetty, on syytä juhlia. Kutsu tiimisi kotiisi ja laita heille hyvää ruokaa, pientä ohjelmaa ja muuta hauskaa. Voittoja on syytä juhlia – se vahvistaa yhteishenkeä ja sitoutumista.

3. askel: Rönsyt

Aluksi messun luomisessa on ydintiimille riittävästi haastetta eikä lisätoimintojen aloittamisella ole kiire. Voitte siis ihan hyvin vetää pelkkää messua ensimmäisen kauden, ehkä jopa vuoden. Pian kuitenkin tulee aika mennä eteenpäin, sillä pelkkä messu ei vielä tee yhteisöä.

Mitä messun ympärille aletaan rakentaa, on makukysymys. Oleellista on, että messun ympärille syntyy toimintaa, joka vahvistaa yhteisön ”aluskasvillisuutta”. Messussa ihmiset kyllä saavat tuttavuuksia, varsinkin jatkoilla mutta ne eivät vielä ole riittävän syviä suhteita rakentaakseen yhteisöllisyyttä. Tarvitaan pienempiä ja intiimimpiä toimintoja, joissa ihmiset oikeasti pääsevät tutustumaan. Näitä toimintoja kannattaa kuitenkin rakentaa sopivaan tahtiin, jotteivät resurssit valu hukkaan.

Itse pidän Alfa-kurssista – se on loistavaa toimintaa messun lisäksi. Jonkun toisen mielestä kannattaa aloittaa pienryhmätoiminta. Joku kolmas suosittelee leiren järjestämistä. Pääasia on, että aloitetaan uusia toimintoja, jotka todella ruokkivat ihmissuhteita ja vahvistavat hengellistä elämää.

4. askel: Valmennus

Kun perustoiminnat yhteisössä alkavat pyöriä, on aika aloittaa määrätietoisempi hengellinen valmennus. Oikeastaan valmentamista on tapahtunut alusta lähtien, sillä mitäpä muuta ydintiimin kokoaminen ja sparraaminen on kuin valmentamista. Nyt on aika luoda systeemi, joka vahvistaa mukana olevien ihmisten kasvua ja sitoutumista.

Tärkeitä valmennuksen osa-alueita ovat ainakin hengellisen kasvun tukeminen ja omien lahjojen löytämiseen tähtäävä koulutus. Mukaan on hyvä ottaa myös johtajuuteen liittyviä teemoja, sillä uusien johtajien innostaminen on avain toiminnan kehittymiseen. Valmentamisen perimmäisenä tavoitteena tulisi olla ihmisten vapauttaminen toimimaan niissä rooleissa, jotka Jumala on heille tarkoittanut. Kun tässä tavoitteessa aletaan onnistua, on saavutettu uudenlaisen kasvun aika. Silloin homma alkaa hyvällä tavalla karata käsistä, etkä enää tiedä kaikkea, mitä yhteisössäsi tapahtuu. Ja se on hienoa!

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Uuden yhteisön aloittaminen, Ydinryhmä kokoon 1/3

Yhteisö seurakunnan sisällä

Yhteisö paikallisseurakunnassa

Luterilaisen paikallisseurakunnan kontekstissa yhteisöllisen seurakunnan käsite herättää monia kysymyksiä. Ensinnäkin se kuulostaa monien kirkon ihmisten korvissa yhdistysseurakunnalta, jonka ei oikein koeta sopivan kansankirkkoon. Tätä olen itsekin pohtinut. Olen herännyt kysymään, mitä kansankirkolla tarkoitetaan – siitä kun tuntuu vallitsevan hyvin monenlaisia käsityksiä.

Mihin kansankirkkoajatus sitten perustuu – onko se opillinen lauselma vai vain sosiologinen konstruktio – ja löytyykö sille perusteita Raamatusta? Valitettavasti kyseisen teeman syvällinen pohtiminen ei mahdu tämän kirjoituksen sisälle, mutta haluan kuitenkin kysyä, tarkoittaako kansankirkko sitä, että seurakunnallinen aktiivisuus lähtökohtaisesti koetaan pahana? Sulkeeko ajatus kaikkien jäsenten tasavertaisesta palvelemisesta ulkopuolelleen sen, että osa jäsenistä haluaisi antaa vapaaehtoisen panoksensa kirkon rakentamiseen? Eikö voisi olla juuri kansankirkon idean mukaista, että osa jäsenistä on löyhemmin ja osa tiiviimmin sitoutuneita – kukin oman valintansa mukaan?

Yhteisö yhteisön sisällä?

Toinen usein esiin tuleva kysymys on, että rakennetaanko tässä seurakuntaa seurakunnan sisälle. Kysymys on perusteltu, sillä paikallisseurakunnan yhteyden rikkominen ei ole hyvä asia. Toisaalta ainakin isommissa seurakunnissa kaikki eri työmuodot tavallaan rakentavat seurakuntaa seurakunnan sisälle. On nuorten porukka, on eläkeläiskerho, diakonian ryhmät, perhetyö jne. Iso seurakunta väkisinkin jakaantuu useaksi pienemmäksi osastoksi tai toimintamuodoksi, joiden ainoa yhdistävä linkki on seurakunnan hallinto.

Tuhansien jäsenten seurakunnan rakentaminen yhtenäiseksi ei käytännössä ole edes mahdollista. Ihmisten tarpeet ja elämäntilanteet ovat niin erilaisia, että heidän yhteytensä parhaimmillaankin on hyvin muodollista. Usein lääkkeeksi yhteyden kokemiseen esitetään päiväjumalanpalvelusta. Minusta kuitenkin näyttää, että useimmissa seurakunnissa päiväjumalanpalvelusta eriytyneempää työmuotoa saa hakea – ainakin jos laskuista jätetään pois erityispyhät.

Kuvailemaani yhteisöllisyyttä voi tavoitella esimerkiksi siten, että paikallisseurakuntien sisälle aletaan tietoisesti rakentaa yhteisöllisyyteen perustuvaa toimintaa, joka tehdään vallitsevan nuorten aikuisten kulttuurin tyylillä. Hallinnon näkökulmasta toiminta organisoidaan kuten mikä tahansa työala. Sille palkataan oma, mieluiten kokokoaikainen työntekijänsä ja toimintaa suunnittelemaan kootaan kohderyhmästä koostuva toimikunta. Lisäksi toiminnalle avataan kustannuspaikka seurakunnan taloudessa. Malli ei hajota paikallisseurakuntaa sen enempää kuin nuoriso- tai diakoniatyö eikä se ole sen epäkansankirkollisempaa kuin eläkeläispiiritkään. Ainoa erotus muihin työmuotoihin on työote, ei suhde paikallisseurakunnan kokonaisuuteen. 

Seurakunnan johdon alla

Eräs yhteisön rakentamista vastaan esitetty argumentti on huoli vallankäytöstä ja ennen kaikkea sen vääristymisestä. Johtajia tarvitaan, mutta valta voi myös turmella ja vääristyä. Siksi on hyvä luoda selkeät pelisäännöt sen käytölle. Samoin on luotava järjestelmä, jossa jokainen valtaa käyttävä on vastuussa paitsi Jumalalle, myös jollekin ihmiselle. Juuri hengellisessä yhteisössä vallankäyttö alkaa helposti kieroutua. On olemassa hirveitä esimerkkejä siitä, mihin tällainen voi johtaa. Eikä näitä esimerkkejä tarvitse hakea kovin kaukaa. Kirkkomme sisälläkin on ollut suuntauksia, joiden piirissä on paljon uskonnon uhreja.

Onneksi luterilaisissa paikallisseurakunnissa asiat ovat tältä osin hyvällä tolalla. Vallanjako on organisoitu turvallisesti. Niinpä työalasta vastaava työntekijä, joka nuorten aikuisten yhteisöä johtaa, on itse kirkkoherran ja seurakuntaneuvoston alainen. Uskon, että tämä järjestelmä estää uskonnollisen vallan vääristymät tehokkaasti. Ongelmia voi kuitenkin ilmetä siinä, ymmärtääkö kirkkoherra tai neuvosto sen, että yhteisön johtajalle täytyy antaa riittävät valtuudet johtaa yhteisöään – eli saako työntekijä aidon mandaatin toimia yhteisön johtajana.

Vaikeneminen lisää huhuja

Joskus paikallisseurakuntien johdon voi olla vaikea ymmärtää yhteisön johtamisen luonnetta. Tällöin työntekijä voi joutua muodollisesta valtuutuksesta huolimatta salailemaan toimintaan liittyviä asioita, koska seurakunnan johdolla ei ole aavistustakaan siitä, mitä yhteisön rakentaminen on. Yhteisönrakentaja jää helposti yksin työnsä kanssa, mikäli muutkaan työtoverit eivät ole perillä siitä, mitä hän on tekemässä.

Useimmissa tapauksissa asioista vaikeneminen kuitenkin vain pahentaa tilannetta, sillä silloin seurakunnan johdolla ja kollegoilla ei ole mitään mahdollisuutta koskaan päästä jyvälle yhteisön rakentamisen hienoudesta. Salailun ilmapiirissä viestinnästä huolehtivat huhut ja suoranaiset valheet. Tämän olen itsekin saanut kokea yhteisöissä, joita olen ollut rakentamassa.

Avoimuus auttaa

Salailua parempi tie onkin mahdollisimman avoin suhtautuminen, varsinkin suhteessa seurakunnan johtoon. Itse informoin säännöllisesti kirkkoherraa yhteisön toiminnasta ja suunnitelmista. Kysyn luvan kaikkiin vähänkin isompiin tai erikoisempiin käänteisiin, myös silloin kun pelkään, että idea tyrmätään. Aluksi avoimuuden linja tuntui todella vaikealta, koska koin, että esimiestaho ei aina ymmärtänyt toiminnan luonnetta ja saattoi siksi päättää asioista epäedullisesti. Jouduimme luopumaan joistakin tärkeiltä tuntuvista hankkeista. Pitkällä tähtäimellä avoimuus on kuitenkin lisännyt luottamusta. Koen, että minulla on nyt paljon vapaammat kädet toimia.

Raamattu opettaa, että ei ole esivaltaa muualta kuin Jumalalta. Tämä pitänee paikkansa myös seurakunnassa. Käytännössä olen huomannut, että kun rukoilee Jumalan johdatusta, niin seurakunnan johdon joskus ikäviltäkin tuntuvat päätökset osoittautuvat pidemmällä tähtäimellä hyvin viisaiksi. Jumala siis kykenee luotsaamaan yhteisöä myös sellaisten johtohenkilöiden kautta, jotka eivät ole perillä yhteisön rakentamisprosessiin liittyvistä asioista.

Jos yhteisön rakentamista ei sallita

On niitäkin seurakuntia, joissa yhteisön rakentaminen koetaan niin uhkaavaksi, että sitä ei sallita lainkaan. Olen kuullut monia tällaisia tapauksia kirkkomme piiristä ja saanut itsekin kokea samaa. Taustalla saattavat olla esimerkiksi kirkkoherran epäluulot yhteisön rakentamista kohtaan tai riitainen työyhteisö, joka estää uusien innovaatioiden käyttöön ottamisen.

Työntekijä, joka kokee kutsumusta yhteisön rakentamiseen, voi ääritilanteessa vaihtaa työpaikkaa ja toteuttaa kutsumustaan jossain muualla, mutta kyseisen seurakunnan väellä vaihtoehdot ovat rajallisemmat. Yhteisöä kaipaavat voivat lähinnä rukoilla asiaintilan muuttumista, vaihtaa kirkkokuntaa tai organisoida yhteisöllistä toimintaa kodeissaan vapaehtoisvoimin.

Vastustuksen motiivit

Joissakin tapauksissa yhteisön rakentamisen vastustus nousee motiiveista, jotka eivät ole perusteltuja. Itse koin eräässä työpaikassani juuri tällaisen tilanteen. Kyseisen seurakunnan alueella asui noin 7000 nuorta aikuista, mutta seurakunta ei olisi halunnut luoda heille toimintaa. Tämä johtui siitä, että suurin osa ikäluokasta oli opiskelijoita, jotka muuttaisivat valmistuttuaan pois. Itse pidin nuorten aikuisten joukkoa tärkeänä kohderyhmänä ja raivasin toiminnalle tilan enemmän tai vähemmän väkisin työyhteisössämme, vaikka sainkin sitten kokea kollegoiden vastustusta.

Usein työyhteisön esittämä kritiikki nousee ryhmän sisäisestä turvattomuudesta. Nyt vuosia jälkeenpäin näen suurimman osan tuossa tilanteessa saamastani arvostelusta johtuneen siitä, että toimintani heilutti yhteisön herkkää tunnetasapainoa. Ihmiset reagoivat epärationaalisesti, pelkän tunteen varassa. Tällaisessa tapauksessa kannattaa jatkaa yhteisön rakentamista ajatellen, että ”karavaani kulkee ja koirat haukkuvat”. Tapa on henkisesti raskas, mutta joskus ainoa mahdollinen.

Koko seurakunta voi uudistua

Kirjoitin aiemmin, että nuorten aikuisten työ kannattaa järjestää perinteisen työjakoperiaatteen mukaan, mikäli malli on seurakunnassa muuten käytössä. Perimmäinen tavoite on kuitenkin koko paikallisseurakunnan kulttuurin muuttuminen yhteisölliseksi. Tähän pääseminen kestää vähintään vuosia, eikä prosessia voi juuri edes nopeuttaa – kyse on kulttuurin murroksesta, joka aina kestää kauan.

Toiminta kannattaa alusta lähtien rakentaa siten, että yhteydet seurakunnan muuhun toimintaan ovat kunnossa. Tällainen toimintatapa lievittää myös jännitettä yhteisön ja muun paikallisen seurakunnan sisällä huomattavasti.

Seurakunnan nuoria aikuisia on hyvä ohjata toimimaan myös muiden työalojen parissa. He voivat esimerkiksi olla rippikouluissa opettajina, vetää hankkeita diakoniassa, toteuttaa Yhteisvastuukeräystä, toimia lähetyssihteerin avustajina jne. Tällä tavoin kaikki seurakunnan osa-alueet saavat myönteisen kontaktin yhteisöporukkaan, joka muuten helposti piirtyy työntekijöiden silmissä omaksi getokseen.

Käytännössä integrointi on varsin hankalaa erityisesti toiminnan alkuvaiheessa. Silloin ei juuri ole ylimääräisiä vapaaehtoisresursseja irrotettaviksi eri tilanteisiin. Muut seurakunnan työntekijät saattavat loukkaantua, kun nuoret aikuiset eivät viitsi osallistua yhteisiin projekteihin. Pitkällä tähtäimellä yhteisön kasvaessa tämä ongelma ratkeaa itsestään ja lopulta käy niin, että valtaosa seurakunnan aktiivisista vapaaehtoisista tulee juuri yhteisön kautta.

Uskon, että monet Suomen kirkon paikallisseurakunnista voivat muuttua merkittävästi yhteisöllisen työnäyn kautta. Alussa kehitys on hidasta ja yhteisöjä pidetään pienen piirin erikoisuutena. Vuosien saatossa monissa seurakunnissa käy kuitenkin niin, että kasvaessaan yhteisö alkaa hapattaa koko seurakunnan toimintakulttuuria. Lopulta koko seurakunta voi uudistua sisältäpäin yhteisön vaikutuksesta.

Kohti kirkon uudistumista

Paikallisseurakuntien uudistuminen on avain koko kirkon uudistumiseen. Kirkkoa ei voi uudistaa ylhäältäpäin kirkolliskokouksen, kirkkohallituksen tai edes tuomiokapitulin päätöksellä. Tämä ei ole mahdollista, koska paikallisseurakunnat ovat kirkkolain mukaan itsenäisiä ja suorastaan kavahtavat kaikkea keskushallintoon vivahtavaa. Uudistus ei voi myöskään tulla järjestöjen tai herätysliikkeiden kautta, koska niissä tapahtuvat liikahdukset jäävät helposti alakynteen – ne on aivan liian helppo lokeroida marginaaliin. Niinpä ainoa kanava, mitä pitkin kirkon herääminen voi tulla, ovat tuiki tavalliset seurakunnat.

Siksi haluaisin ajaa maassamme nousevaa yhteisöllisyysliikehdintää paikallisseurakuntien yhteyteen ja sisälle. Suomessa on ollut monia sinänsä erittäin hyviä yhteisöllisen seurakunnan kokeiluja, mutta ne ovat asemoituneet enemmän tai vähemmän seurakuntien ulkopuolelle. Näistä useimmat ovat todella taitavasti rakennettuja yhteisöjä, jotka ovat vieläpä pyrkineet toimimaan niin paljon kuin mahdollista paikallisseurakunnan yhteydessä. Mutta kuitenkin niiden ja seurakunnan väliin on jäänyt pieni mutta ratkaiseva rako. Ne eivät ole virallisesti seurakunnan sisällä ja siksi niiden vaikutus pitkällä tähtäimellä jäänee rajalliseksi, elleivät ne löydä kanavaa päästä suoraan paikallisen seurakunnan sisälle. Tämä on luterilaisen yhteisöliikkeen kohtalonkysymys.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen
To be continued: Seurakunta Raamatussa / Jumalan perhe

Mikä on yhteisö?

Yhteisö-käsitteellä ei tässä tarkoiteta vain henkistä yhteisöä, jollainen kirkko periaatteessa aina on, vaan sellaista yhteisöä, johon ihmiset todella tuntevat kuuluvansa ja johon he oikeasti kokoontuvat. En myöskään puhu jostakin yksittäisestä seurakunnan toiminnasta. Eri toimintoja seurakunnissa on valtavasti ja työntekijät kehittävät niitä koko ajan lisää. Näissä voidaan kokea myös syvää yhteyttä. Esimerkkeinä mainittakoon vaikka erilaiset piirit ja harrasteryhmät tai rippikoulu. Työmme ensisijainen tarkoitus ei kuitenkaan ole rakentaa toimintaa vaan seurakuntaa.

Eri tilaisuuksien järjestelemisen sijasta puhun joukkueen eli ryhmän eli yhteisön rakentamisesta. Aito yhteisö on enemmän kuin toimintamuoto; se on rikas ja monipuolinen ihmissuhteiden verkosto. Se on kuin suuri perhe, jonka jäsenenä saa olla ja kasvaa yhteydessä toisiin, tai kuin jalkapallojoukkue, jolla on yhteinen päämäärä ja jossa jokainen jäsen löytää oman roolinsa.

Tämä kaikki on jotakin, jonka kirkko on viime vuosikymmeninä kadottanut – ainakin kaupungeissa. Esimerkiksi maaseudulla on monin paikoin vielä olemassa aitoa yhteisöllisyyttä. Mutta tämä alkaa olla katoavaa kansanperinnettä. Individualismi, itsekkyys, kylmyys, eristäytyneisyys ja niiden seurauksena yksinäisyys tunkeutuvat kaikkialle. On surullista, että näin on käynyt myös kirkon piirissä, jonka ytimeen ajatus yhteisöstä niin oleellisesti kuuluu. Kirkko on viime vuosikymmeninä ajautunut ammattilaisten hallitsemaksi liikelaitokseksi, josta kuluttajat ostavat palveluita.

Rohkaisevia esimerkkejä

Onneksi muutos on jo liikkeellä. Yhteisöllinen seurakunta on jotakin, mitä Jumala on tekemässä ympäri maailmaa, mutta aivan erityisesti länsimaissa. On olemassa runsaasti rohkaisevia esimerkkejä uudenlaisesta elinvoimaisuudesta siellä, missä seurakuntaa on alettu rakentaa yhteisöllisyyden kautta. Erityisesti tällaiset seurakunnat kokoavat nuoria aikuisia ja nuoria perheitä. Innostavia esimerkkejä löytyy mm. Englannista, Hollannista, Sveitsistä, Saksasta, Tanskasta, Norjasta ja jopa Ruotsista. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon vaikka Tukholman keskustan luterilainen Santa Klara -kappeliseurakunta, joka nousi lopettamisuhan alta kukoistukseen yhteisöllisyyden kehittämisen avulla.

Suomi kulkee tällä sektorilla hiukan muuta Eurooppaa jäljessä. Tai oikeastaan lähinnä luterilainen kirkko, sillä monissa vähemmistöseurakunnissa yhteisöllisyyden voima on tajuttu jo kauan sitten. Kuitenkin kirkkomme pinnan alla tapahtuu paljon. Monet työntekijät sekä seurakuntalaiset ovat kyllästyneitä nykyiseen toimintakulttuuriin ja haaveilevat seurakunnan uudistumisesta ja muuttumisesta todelliseksi yhteisöksi. Kokemusteni valossa ennustan, että tämä liikehdintä tulee voimistumaan Suomen kirkossa, ja lähivuosina tulemme kokemaan voimakkaan yhteisöllisyyden aallon kirkossamme. Sen jäljiltä kirkkomme ei ole enää entisensä, vaan kuivettuvan puu juuresta on kasvanut uusi verso. Nuoret aikuiset ovat tässä uudistuksessa eturintamaa.

Uudistuminen on välttämätöntä, sillä toimiva yhteisöllisyys seurakunnassa on puuttuva lenkki, joka saa seurakunnan eri toiminnot pelaamaan yhteen. Se muodostaa kasvupohjan ja tukirakenteen, joka vapauttaa seurakuntalaisten luovuuden ja lahjat. Se toimii maaperänä hengelliselle kasvulle niin, että ihmiset saavat voimaa elää uskoaan todeksi arjen keskellä. Ilman ajatusta yhteisöllisyydestä kaikki muu seurakunnan toiminta on pitkällä tähtäimellä tehotonta. Maanviljelijän on turha koota heinää jos lato vuotaa. Ilman toimivaa yhteisöllisyyttä seurakunta on kuin rakennus, jonka katto vuotaa.

Uusi yhteisöllisyys nousee vapaudesta

Joillekin ajatus yhteisöllisyydestä tuo mieleen ikäviä assosiaatioita. Ajatuksiin nousevat edellisvuosikymmenten ahtaat uskonnolliset piirit tai sosiaalisen kontrollin ja juoruilun kyllästämät kyläyhteisöt. Yhteisöllisyydellä onkin varjonsa. Tiivis yhteys ei myöskään näyttäisi sopivan kaikille. Nuorista aikuisista noin puolet ilmoittaa, ettei heitä kiinnosta kovin kiinteä yhteisöllisyys. Samaan aikaan kuitenkin lähes kaikki nuoret ja nuoret aikuiset viettävät paljon aikaa hyvin yhteisöllisesti kaveripiirissä ja harrastuksissa.

Myös sosiaalisen median nousun eräs keskeisimmistä elementeistä on uusyhteisöllisyys, jota koetaan bittiavaruudessa. Tämän ristiriidan takana lienevät erilaiset käsitykset yhteisöllisyydestä. Moni pelkää tiiviin yhteyden rajoittavan omaa vapauttaan eikä siksi halua sotkeutua mihinkään, mikä viittaa velvollisuuteen. Vapaus on tämän päivän nuorelle aikuiselle – varsinkin miehille – luovuttamaton arvo. Sitä ei haluta rajoittaa mistään hinnasta. Siksi ajatus pienestä ja mahdollisesti ahtaasta hengellisestä sisäpiiristä tuntuu luotaantyöntävältä.

Sellaisessa yhteisöllisyydessä, josta nyt puhumme, edellä kuvatut uhkakuvat eivät toteudu, mikäli asiat tehdään oikein. Jeesus puhuu Johanneksen evankeliumissa itsestään lammastarhan porttina. Yksi ulottuvuus vertauksessa on, että hän tuo vapauden tulla ja mennä, ja tässä vapaudessa lampaat löytävät laitumen (Joh 10:9).

Yhteyttä ilman pakkoa

Helsingin Tuomasmessun suosiota tutkittaessa esiin piirtyi eräs hyvin mielenkiintoinen menestystekijä. Ihmiset kertoivat Tuomasyhteisössä kokevansa kuulumista ilman sitoutumista, yhteyttä ilman pakkoa. Tässä on löydetty jotain hyvin oleellista.

Nykyajan yhteisöllisyys ei ole velvollisuudensekaista 1950-luvun talkoohenkeä. Se ei myöskään ole muinaisten kyläyhteisöjen tukahduttavaa homogeenisyyttä. Yhteyden aikaansaaja ei enää ole kontrolli vaan vapaus. Uusi yhteisöllisyys on enemmän sisältä kumpuavaa yhteyden janoa kuin velvollisuudesta nousevaa suorittamista. Se on enemmän katsomista samaan suuntaan kuin toisten arvioimista. Yhteinen nimittäjä ei ole yhteisön ulkoraja vaan keskus. On kysymys joukosta erilaisia ihmisiä, joita yhdistää halu seurata samaa Vapahtajaa.

Uudessa yhteisöllisyydessä yksilön annetaan vapaasti olla sellainen kuin on ja iloitaan hänen erilaisuudestaan, ja tässä erilaisuudessa koetaan suurta yhteenkuuluvuutta. Seurakunta on Jeesusta etsivien ja Häntä seuraavien syntisten yhteenliittymä.

Kommenttipuheenvuoro:
Tässä tekstissä on huomattavissa, että se on kirjoitettu jo jokunen vuosi sitten. Nyt olemme jo menneet eteenpäin tuossa tilanteessa mitä Timo kirjoituksessaan maalailee.  (Spirit-yhteisötyö on siis ollut aikanaan jo edelläkäviä ja näkijä!) Yhteisöllisyys on nostanut päätään kirkkomme sisällä ja siihen on selvästi havahduttu. Yhteisöllisyys on noussut pinnalle. Vaatii kuitenkin vielä vuosien rukousta ja työtä, jotta kulttuurin muutos tapahtuu laajasti. Siksi olemme jokainen yhteisön rakentaja, omalla paikallamme, tärkeitä linkkejä tässä pitkässä kehityksen ketjussa. Rohkeutta ja sinnikkyyttä, sitä rukoilkaamme Herraltamme! Kommentaattorina yhteisökoordinaattori Marika Salo

To be continued… ”Yhteisö seurakunnan sisällä”

1 2 3