Materiaalipankki

Yhteisö seurakunnan sisällä

Yhteisö paikallisseurakunnassa

Luterilaisen paikallisseurakunnan kontekstissa yhteisöllisen seurakunnan käsite herättää monia kysymyksiä. Ensinnäkin se kuulostaa monien kirkon ihmisten korvissa yhdistysseurakunnalta, jonka ei oikein koeta sopivan kansankirkkoon. Tätä olen itsekin pohtinut. Olen herännyt kysymään, mitä kansankirkolla tarkoitetaan – siitä kun tuntuu vallitsevan hyvin monenlaisia käsityksiä.

Mihin kansankirkkoajatus sitten perustuu – onko se opillinen lauselma vai vain sosiologinen konstruktio – ja löytyykö sille perusteita Raamatusta? Valitettavasti kyseisen teeman syvällinen pohtiminen ei mahdu tämän kirjoituksen sisälle, mutta haluan kuitenkin kysyä, tarkoittaako kansankirkko sitä, että seurakunnallinen aktiivisuus lähtökohtaisesti koetaan pahana? Sulkeeko ajatus kaikkien jäsenten tasavertaisesta palvelemisesta ulkopuolelleen sen, että osa jäsenistä haluaisi antaa vapaaehtoisen panoksensa kirkon rakentamiseen? Eikö voisi olla juuri kansankirkon idean mukaista, että osa jäsenistä on löyhemmin ja osa tiiviimmin sitoutuneita – kukin oman valintansa mukaan?

Yhteisö yhteisön sisällä?

Toinen usein esiin tuleva kysymys on, että rakennetaanko tässä seurakuntaa seurakunnan sisälle. Kysymys on perusteltu, sillä paikallisseurakunnan yhteyden rikkominen ei ole hyvä asia. Toisaalta ainakin isommissa seurakunnissa kaikki eri työmuodot tavallaan rakentavat seurakuntaa seurakunnan sisälle. On nuorten porukka, on eläkeläiskerho, diakonian ryhmät, perhetyö jne. Iso seurakunta väkisinkin jakaantuu useaksi pienemmäksi osastoksi tai toimintamuodoksi, joiden ainoa yhdistävä linkki on seurakunnan hallinto.

Tuhansien jäsenten seurakunnan rakentaminen yhtenäiseksi ei käytännössä ole edes mahdollista. Ihmisten tarpeet ja elämäntilanteet ovat niin erilaisia, että heidän yhteytensä parhaimmillaankin on hyvin muodollista. Usein lääkkeeksi yhteyden kokemiseen esitetään päiväjumalanpalvelusta. Minusta kuitenkin näyttää, että useimmissa seurakunnissa päiväjumalanpalvelusta eriytyneempää työmuotoa saa hakea – ainakin jos laskuista jätetään pois erityispyhät.

Kuvailemaani yhteisöllisyyttä voi tavoitella esimerkiksi siten, että paikallisseurakuntien sisälle aletaan tietoisesti rakentaa yhteisöllisyyteen perustuvaa toimintaa, joka tehdään vallitsevan nuorten aikuisten kulttuurin tyylillä. Hallinnon näkökulmasta toiminta organisoidaan kuten mikä tahansa työala. Sille palkataan oma, mieluiten kokokoaikainen työntekijänsä ja toimintaa suunnittelemaan kootaan kohderyhmästä koostuva toimikunta. Lisäksi toiminnalle avataan kustannuspaikka seurakunnan taloudessa. Malli ei hajota paikallisseurakuntaa sen enempää kuin nuoriso- tai diakoniatyö eikä se ole sen epäkansankirkollisempaa kuin eläkeläispiiritkään. Ainoa erotus muihin työmuotoihin on työote, ei suhde paikallisseurakunnan kokonaisuuteen. 

Seurakunnan johdon alla

Eräs yhteisön rakentamista vastaan esitetty argumentti on huoli vallankäytöstä ja ennen kaikkea sen vääristymisestä. Johtajia tarvitaan, mutta valta voi myös turmella ja vääristyä. Siksi on hyvä luoda selkeät pelisäännöt sen käytölle. Samoin on luotava järjestelmä, jossa jokainen valtaa käyttävä on vastuussa paitsi Jumalalle, myös jollekin ihmiselle. Juuri hengellisessä yhteisössä vallankäyttö alkaa helposti kieroutua. On olemassa hirveitä esimerkkejä siitä, mihin tällainen voi johtaa. Eikä näitä esimerkkejä tarvitse hakea kovin kaukaa. Kirkkomme sisälläkin on ollut suuntauksia, joiden piirissä on paljon uskonnon uhreja.

Onneksi luterilaisissa paikallisseurakunnissa asiat ovat tältä osin hyvällä tolalla. Vallanjako on organisoitu turvallisesti. Niinpä työalasta vastaava työntekijä, joka nuorten aikuisten yhteisöä johtaa, on itse kirkkoherran ja seurakuntaneuvoston alainen. Uskon, että tämä järjestelmä estää uskonnollisen vallan vääristymät tehokkaasti. Ongelmia voi kuitenkin ilmetä siinä, ymmärtääkö kirkkoherra tai neuvosto sen, että yhteisön johtajalle täytyy antaa riittävät valtuudet johtaa yhteisöään – eli saako työntekijä aidon mandaatin toimia yhteisön johtajana.

Vaikeneminen lisää huhuja

Joskus paikallisseurakuntien johdon voi olla vaikea ymmärtää yhteisön johtamisen luonnetta. Tällöin työntekijä voi joutua muodollisesta valtuutuksesta huolimatta salailemaan toimintaan liittyviä asioita, koska seurakunnan johdolla ei ole aavistustakaan siitä, mitä yhteisön rakentaminen on. Yhteisönrakentaja jää helposti yksin työnsä kanssa, mikäli muutkaan työtoverit eivät ole perillä siitä, mitä hän on tekemässä.

Useimmissa tapauksissa asioista vaikeneminen kuitenkin vain pahentaa tilannetta, sillä silloin seurakunnan johdolla ja kollegoilla ei ole mitään mahdollisuutta koskaan päästä jyvälle yhteisön rakentamisen hienoudesta. Salailun ilmapiirissä viestinnästä huolehtivat huhut ja suoranaiset valheet. Tämän olen itsekin saanut kokea yhteisöissä, joita olen ollut rakentamassa.

Avoimuus auttaa

Salailua parempi tie onkin mahdollisimman avoin suhtautuminen, varsinkin suhteessa seurakunnan johtoon. Itse informoin säännöllisesti kirkkoherraa yhteisön toiminnasta ja suunnitelmista. Kysyn luvan kaikkiin vähänkin isompiin tai erikoisempiin käänteisiin, myös silloin kun pelkään, että idea tyrmätään. Aluksi avoimuuden linja tuntui todella vaikealta, koska koin, että esimiestaho ei aina ymmärtänyt toiminnan luonnetta ja saattoi siksi päättää asioista epäedullisesti. Jouduimme luopumaan joistakin tärkeiltä tuntuvista hankkeista. Pitkällä tähtäimellä avoimuus on kuitenkin lisännyt luottamusta. Koen, että minulla on nyt paljon vapaammat kädet toimia.

Raamattu opettaa, että ei ole esivaltaa muualta kuin Jumalalta. Tämä pitänee paikkansa myös seurakunnassa. Käytännössä olen huomannut, että kun rukoilee Jumalan johdatusta, niin seurakunnan johdon joskus ikäviltäkin tuntuvat päätökset osoittautuvat pidemmällä tähtäimellä hyvin viisaiksi. Jumala siis kykenee luotsaamaan yhteisöä myös sellaisten johtohenkilöiden kautta, jotka eivät ole perillä yhteisön rakentamisprosessiin liittyvistä asioista.

Jos yhteisön rakentamista ei sallita

On niitäkin seurakuntia, joissa yhteisön rakentaminen koetaan niin uhkaavaksi, että sitä ei sallita lainkaan. Olen kuullut monia tällaisia tapauksia kirkkomme piiristä ja saanut itsekin kokea samaa. Taustalla saattavat olla esimerkiksi kirkkoherran epäluulot yhteisön rakentamista kohtaan tai riitainen työyhteisö, joka estää uusien innovaatioiden käyttöön ottamisen.

Työntekijä, joka kokee kutsumusta yhteisön rakentamiseen, voi ääritilanteessa vaihtaa työpaikkaa ja toteuttaa kutsumustaan jossain muualla, mutta kyseisen seurakunnan väellä vaihtoehdot ovat rajallisemmat. Yhteisöä kaipaavat voivat lähinnä rukoilla asiaintilan muuttumista, vaihtaa kirkkokuntaa tai organisoida yhteisöllistä toimintaa kodeissaan vapaehtoisvoimin.

Vastustuksen motiivit

Joissakin tapauksissa yhteisön rakentamisen vastustus nousee motiiveista, jotka eivät ole perusteltuja. Itse koin eräässä työpaikassani juuri tällaisen tilanteen. Kyseisen seurakunnan alueella asui noin 7000 nuorta aikuista, mutta seurakunta ei olisi halunnut luoda heille toimintaa. Tämä johtui siitä, että suurin osa ikäluokasta oli opiskelijoita, jotka muuttaisivat valmistuttuaan pois. Itse pidin nuorten aikuisten joukkoa tärkeänä kohderyhmänä ja raivasin toiminnalle tilan enemmän tai vähemmän väkisin työyhteisössämme, vaikka sainkin sitten kokea kollegoiden vastustusta.

Usein työyhteisön esittämä kritiikki nousee ryhmän sisäisestä turvattomuudesta. Nyt vuosia jälkeenpäin näen suurimman osan tuossa tilanteessa saamastani arvostelusta johtuneen siitä, että toimintani heilutti yhteisön herkkää tunnetasapainoa. Ihmiset reagoivat epärationaalisesti, pelkän tunteen varassa. Tällaisessa tapauksessa kannattaa jatkaa yhteisön rakentamista ajatellen, että ”karavaani kulkee ja koirat haukkuvat”. Tapa on henkisesti raskas, mutta joskus ainoa mahdollinen.

Koko seurakunta voi uudistua

Kirjoitin aiemmin, että nuorten aikuisten työ kannattaa järjestää perinteisen työjakoperiaatteen mukaan, mikäli malli on seurakunnassa muuten käytössä. Perimmäinen tavoite on kuitenkin koko paikallisseurakunnan kulttuurin muuttuminen yhteisölliseksi. Tähän pääseminen kestää vähintään vuosia, eikä prosessia voi juuri edes nopeuttaa – kyse on kulttuurin murroksesta, joka aina kestää kauan.

Toiminta kannattaa alusta lähtien rakentaa siten, että yhteydet seurakunnan muuhun toimintaan ovat kunnossa. Tällainen toimintatapa lievittää myös jännitettä yhteisön ja muun paikallisen seurakunnan sisällä huomattavasti.

Seurakunnan nuoria aikuisia on hyvä ohjata toimimaan myös muiden työalojen parissa. He voivat esimerkiksi olla rippikouluissa opettajina, vetää hankkeita diakoniassa, toteuttaa Yhteisvastuukeräystä, toimia lähetyssihteerin avustajina jne. Tällä tavoin kaikki seurakunnan osa-alueet saavat myönteisen kontaktin yhteisöporukkaan, joka muuten helposti piirtyy työntekijöiden silmissä omaksi getokseen.

Käytännössä integrointi on varsin hankalaa erityisesti toiminnan alkuvaiheessa. Silloin ei juuri ole ylimääräisiä vapaaehtoisresursseja irrotettaviksi eri tilanteisiin. Muut seurakunnan työntekijät saattavat loukkaantua, kun nuoret aikuiset eivät viitsi osallistua yhteisiin projekteihin. Pitkällä tähtäimellä yhteisön kasvaessa tämä ongelma ratkeaa itsestään ja lopulta käy niin, että valtaosa seurakunnan aktiivisista vapaaehtoisista tulee juuri yhteisön kautta.

Uskon, että monet Suomen kirkon paikallisseurakunnista voivat muuttua merkittävästi yhteisöllisen työnäyn kautta. Alussa kehitys on hidasta ja yhteisöjä pidetään pienen piirin erikoisuutena. Vuosien saatossa monissa seurakunnissa käy kuitenkin niin, että kasvaessaan yhteisö alkaa hapattaa koko seurakunnan toimintakulttuuria. Lopulta koko seurakunta voi uudistua sisältäpäin yhteisön vaikutuksesta.

Kohti kirkon uudistumista

Paikallisseurakuntien uudistuminen on avain koko kirkon uudistumiseen. Kirkkoa ei voi uudistaa ylhäältäpäin kirkolliskokouksen, kirkkohallituksen tai edes tuomiokapitulin päätöksellä. Tämä ei ole mahdollista, koska paikallisseurakunnat ovat kirkkolain mukaan itsenäisiä ja suorastaan kavahtavat kaikkea keskushallintoon vivahtavaa. Uudistus ei voi myöskään tulla järjestöjen tai herätysliikkeiden kautta, koska niissä tapahtuvat liikahdukset jäävät helposti alakynteen – ne on aivan liian helppo lokeroida marginaaliin. Niinpä ainoa kanava, mitä pitkin kirkon herääminen voi tulla, ovat tuiki tavalliset seurakunnat.

Siksi haluaisin ajaa maassamme nousevaa yhteisöllisyysliikehdintää paikallisseurakuntien yhteyteen ja sisälle. Suomessa on ollut monia sinänsä erittäin hyviä yhteisöllisen seurakunnan kokeiluja, mutta ne ovat asemoituneet enemmän tai vähemmän seurakuntien ulkopuolelle. Näistä useimmat ovat todella taitavasti rakennettuja yhteisöjä, jotka ovat vieläpä pyrkineet toimimaan niin paljon kuin mahdollista paikallisseurakunnan yhteydessä. Mutta kuitenkin niiden ja seurakunnan väliin on jäänyt pieni mutta ratkaiseva rako. Ne eivät ole virallisesti seurakunnan sisällä ja siksi niiden vaikutus pitkällä tähtäimellä jäänee rajalliseksi, elleivät ne löydä kanavaa päästä suoraan paikallisen seurakunnan sisälle. Tämä on luterilaisen yhteisöliikkeen kohtalonkysymys.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen
To be continued: Seurakunta Raamatussa / Jumalan perhe

Mikä on yhteisö?

Yhteisö-käsitteellä ei tässä tarkoiteta vain henkistä yhteisöä, jollainen kirkko periaatteessa aina on, vaan sellaista yhteisöä, johon ihmiset todella tuntevat kuuluvansa ja johon he oikeasti kokoontuvat. En myöskään puhu jostakin yksittäisestä seurakunnan toiminnasta. Eri toimintoja seurakunnissa on valtavasti ja työntekijät kehittävät niitä koko ajan lisää. Näissä voidaan kokea myös syvää yhteyttä. Esimerkkeinä mainittakoon vaikka erilaiset piirit ja harrasteryhmät tai rippikoulu. Työmme ensisijainen tarkoitus ei kuitenkaan ole rakentaa toimintaa vaan seurakuntaa.

Eri tilaisuuksien järjestelemisen sijasta puhun joukkueen eli ryhmän eli yhteisön rakentamisesta. Aito yhteisö on enemmän kuin toimintamuoto; se on rikas ja monipuolinen ihmissuhteiden verkosto. Se on kuin suuri perhe, jonka jäsenenä saa olla ja kasvaa yhteydessä toisiin, tai kuin jalkapallojoukkue, jolla on yhteinen päämäärä ja jossa jokainen jäsen löytää oman roolinsa.

Tämä kaikki on jotakin, jonka kirkko on viime vuosikymmeninä kadottanut – ainakin kaupungeissa. Esimerkiksi maaseudulla on monin paikoin vielä olemassa aitoa yhteisöllisyyttä. Mutta tämä alkaa olla katoavaa kansanperinnettä. Individualismi, itsekkyys, kylmyys, eristäytyneisyys ja niiden seurauksena yksinäisyys tunkeutuvat kaikkialle. On surullista, että näin on käynyt myös kirkon piirissä, jonka ytimeen ajatus yhteisöstä niin oleellisesti kuuluu. Kirkko on viime vuosikymmeninä ajautunut ammattilaisten hallitsemaksi liikelaitokseksi, josta kuluttajat ostavat palveluita.

Rohkaisevia esimerkkejä

Onneksi muutos on jo liikkeellä. Yhteisöllinen seurakunta on jotakin, mitä Jumala on tekemässä ympäri maailmaa, mutta aivan erityisesti länsimaissa. On olemassa runsaasti rohkaisevia esimerkkejä uudenlaisesta elinvoimaisuudesta siellä, missä seurakuntaa on alettu rakentaa yhteisöllisyyden kautta. Erityisesti tällaiset seurakunnat kokoavat nuoria aikuisia ja nuoria perheitä. Innostavia esimerkkejä löytyy mm. Englannista, Hollannista, Sveitsistä, Saksasta, Tanskasta, Norjasta ja jopa Ruotsista. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon vaikka Tukholman keskustan luterilainen Santa Klara -kappeliseurakunta, joka nousi lopettamisuhan alta kukoistukseen yhteisöllisyyden kehittämisen avulla.

Suomi kulkee tällä sektorilla hiukan muuta Eurooppaa jäljessä. Tai oikeastaan lähinnä luterilainen kirkko, sillä monissa vähemmistöseurakunnissa yhteisöllisyyden voima on tajuttu jo kauan sitten. Kuitenkin kirkkomme pinnan alla tapahtuu paljon. Monet työntekijät sekä seurakuntalaiset ovat kyllästyneitä nykyiseen toimintakulttuuriin ja haaveilevat seurakunnan uudistumisesta ja muuttumisesta todelliseksi yhteisöksi. Kokemusteni valossa ennustan, että tämä liikehdintä tulee voimistumaan Suomen kirkossa, ja lähivuosina tulemme kokemaan voimakkaan yhteisöllisyyden aallon kirkossamme. Sen jäljiltä kirkkomme ei ole enää entisensä, vaan kuivettuvan puu juuresta on kasvanut uusi verso. Nuoret aikuiset ovat tässä uudistuksessa eturintamaa.

Uudistuminen on välttämätöntä, sillä toimiva yhteisöllisyys seurakunnassa on puuttuva lenkki, joka saa seurakunnan eri toiminnot pelaamaan yhteen. Se muodostaa kasvupohjan ja tukirakenteen, joka vapauttaa seurakuntalaisten luovuuden ja lahjat. Se toimii maaperänä hengelliselle kasvulle niin, että ihmiset saavat voimaa elää uskoaan todeksi arjen keskellä. Ilman ajatusta yhteisöllisyydestä kaikki muu seurakunnan toiminta on pitkällä tähtäimellä tehotonta. Maanviljelijän on turha koota heinää jos lato vuotaa. Ilman toimivaa yhteisöllisyyttä seurakunta on kuin rakennus, jonka katto vuotaa.

Uusi yhteisöllisyys nousee vapaudesta

Joillekin ajatus yhteisöllisyydestä tuo mieleen ikäviä assosiaatioita. Ajatuksiin nousevat edellisvuosikymmenten ahtaat uskonnolliset piirit tai sosiaalisen kontrollin ja juoruilun kyllästämät kyläyhteisöt. Yhteisöllisyydellä onkin varjonsa. Tiivis yhteys ei myöskään näyttäisi sopivan kaikille. Nuorista aikuisista noin puolet ilmoittaa, ettei heitä kiinnosta kovin kiinteä yhteisöllisyys. Samaan aikaan kuitenkin lähes kaikki nuoret ja nuoret aikuiset viettävät paljon aikaa hyvin yhteisöllisesti kaveripiirissä ja harrastuksissa.

Myös sosiaalisen median nousun eräs keskeisimmistä elementeistä on uusyhteisöllisyys, jota koetaan bittiavaruudessa. Tämän ristiriidan takana lienevät erilaiset käsitykset yhteisöllisyydestä. Moni pelkää tiiviin yhteyden rajoittavan omaa vapauttaan eikä siksi halua sotkeutua mihinkään, mikä viittaa velvollisuuteen. Vapaus on tämän päivän nuorelle aikuiselle – varsinkin miehille – luovuttamaton arvo. Sitä ei haluta rajoittaa mistään hinnasta. Siksi ajatus pienestä ja mahdollisesti ahtaasta hengellisestä sisäpiiristä tuntuu luotaantyöntävältä.

Sellaisessa yhteisöllisyydessä, josta nyt puhumme, edellä kuvatut uhkakuvat eivät toteudu, mikäli asiat tehdään oikein. Jeesus puhuu Johanneksen evankeliumissa itsestään lammastarhan porttina. Yksi ulottuvuus vertauksessa on, että hän tuo vapauden tulla ja mennä, ja tässä vapaudessa lampaat löytävät laitumen (Joh 10:9).

Yhteyttä ilman pakkoa

Helsingin Tuomasmessun suosiota tutkittaessa esiin piirtyi eräs hyvin mielenkiintoinen menestystekijä. Ihmiset kertoivat Tuomasyhteisössä kokevansa kuulumista ilman sitoutumista, yhteyttä ilman pakkoa. Tässä on löydetty jotain hyvin oleellista.

Nykyajan yhteisöllisyys ei ole velvollisuudensekaista 1950-luvun talkoohenkeä. Se ei myöskään ole muinaisten kyläyhteisöjen tukahduttavaa homogeenisyyttä. Yhteyden aikaansaaja ei enää ole kontrolli vaan vapaus. Uusi yhteisöllisyys on enemmän sisältä kumpuavaa yhteyden janoa kuin velvollisuudesta nousevaa suorittamista. Se on enemmän katsomista samaan suuntaan kuin toisten arvioimista. Yhteinen nimittäjä ei ole yhteisön ulkoraja vaan keskus. On kysymys joukosta erilaisia ihmisiä, joita yhdistää halu seurata samaa Vapahtajaa.

Uudessa yhteisöllisyydessä yksilön annetaan vapaasti olla sellainen kuin on ja iloitaan hänen erilaisuudestaan, ja tässä erilaisuudessa koetaan suurta yhteenkuuluvuutta. Seurakunta on Jeesusta etsivien ja Häntä seuraavien syntisten yhteenliittymä.

Kommenttipuheenvuoro:
Tässä tekstissä on huomattavissa, että se on kirjoitettu jo jokunen vuosi sitten. Nyt olemme jo menneet eteenpäin tuossa tilanteessa mitä Timo kirjoituksessaan maalailee.  (Spirit-yhteisötyö on siis ollut aikanaan jo edelläkäviä ja näkijä!) Yhteisöllisyys on nostanut päätään kirkkomme sisällä ja siihen on selvästi havahduttu. Yhteisöllisyys on noussut pinnalle. Vaatii kuitenkin vielä vuosien rukousta ja työtä, jotta kulttuurin muutos tapahtuu laajasti. Siksi olemme jokainen yhteisön rakentaja, omalla paikallamme, tärkeitä linkkejä tässä pitkässä kehityksen ketjussa. Rohkeutta ja sinnikkyyttä, sitä rukoilkaamme Herraltamme! Kommentaattorina yhteisökoordinaattori Marika Salo

To be continued… ”Yhteisö seurakunnan sisällä”

Kohti yhteisöllistä seurakuntaa

Tervetuloa tutustumaan Yhteisönrakentajan opas -sarjaan. Kevään aikana kokonaisuus julkaistaan pala palalta materiaalipankkiin. Tekstit on kirjoittanut Timo Pöyhönen jo parisen vuotta sitten, mutta ovat jatkuvasti ajankohtaisia ja hyödyllisiä yhteisön parissa pakertaville.

Teemoja tulee olemaan:

Mikä on yhteisö?
Yhteisö seurakunnan sisällä
Seurakunta Raamatussa / Jumalan perhe
Seurakunta Raamatussa / Temppeli
Seurakunta Raamatussa / Kristuksen ruumis
Pikakatsaus yhteisön rakentamiseen
Uuden yhteisön aloittaminen / Ydinryhmä kokoon
Opetuslapseuttaminen
Johtajuus
Miksi tarvitaan näkyä?
Neljä askelta kohti näkyä
Millainen on toimiva näky?
Näystä tavoitteisiin
Ihmissuhteiden synnyttäminen
Ryhmädynamiikasta
Ryhmän kehitysvaiheet
Hyväksymisen yhteisö / hyvä ilmapiiri
Messun uudistaminen
Vapaaehtoisten tukeminen
Vapaaehtoisten organisointi
Vapaaehtoisten valmennus

Kohti yhteisöllistä seurakuntaa

Länsimaissa ja varsinkin Suomessa eletään poikkeuksellisen yksilökeskeistä aikaa. Vaikka voi toki joskus olla rasittavaa joutua vastentahtoisesti sosiaaliseen kanssakäymiseen tai tilittämään tekemisiään toisille, individualismimme on mennyt jo liiankin pitkälle. Elämme ennenkokemattoman hyvinvoinnin keskellä, mutta yhä suurempi joukko meistä voi pahoin. Yksinäisyys on yhteiskuntamme pahin yksittäinen ongelma. On väistämätöntä, että meidän on yhteiskuntana muutettava toimintaamme. Tässä kirkko voi olla suunnannäyttäjä. Luomalla yksilökeskeisen ajan keskelle aitoa yhteisöllisyyttä seurakunta voi tehdä suuren palveluksen koko maallemme.

To be continued: Mikä on yhteisö?

Selvitys jumalanpalvelusyhteisöistä

Piispainkokous asettaman työryhmän selvitys jumalanpalvelusyhteisöistä kirkossamme on luettavissa tästä linkistä Sakasti-sivuilta. 

Spirit verkostosta mukana työryhmässä oli Uuden Verson pappi Timo Pöyhönen. Timo totesi selvityksen valmistuttua seuraavaa: ” Hyvä että tällainen selvitys on tehty kirkossa ja näin yhteisöjen asia on nostettu esille. Enää yhteisöt eivät ole jotakin, jota tapahtuu hämärässä, vaan osa kirkon virallista elämää.”

Selvityksen pohjamateriaalina on käytetty myös useampiakin Spirit-verkoston yhteisöjä.

Hävettääkö lasten kanssa kirkossa?

Herran kurissa ja nuhteessa. Niin lapset kasvatettiin vuosikymmeniä takaperin. Kuri ja nuhde ylsi myös kirkon penkkiin. Toista se on nykyaikana, kun kiintymysvanhemmuus ja lempeä kasvatus on vallannut alaa. Älkää käsittäkö väärin. Minä olen mainitsemieni kasvatussuuntien vankkumaton puolestapuhuja. Puu-ukkojen vuoleminen nuhteellisen kirkkokäyttäytymisen jälkeen kuulostaa korviini brutaalilta, kaikenmaailman raamatullisista vitsoista nyt puhumattakaan.
Silti, klo 10 sunnuntai-aamuna minä muserrun….

Lue koko teksti Lahden Kohtaamispaikan blogista tästä linkistä. 

Avain ylistyksen ymmärtämiseen: kulttuuri

Oletko joskus ihmetellyt, miksi ylistyksessä noustaan ja nostetaan kädet ylös? Miksi esimerkiksi körtit polvistuvat? Miksi olemme kirkossa aran hiljaisia ja jäykkiä, kun samalla Afrikan luterilaisessa kirkossa tanssitaan iloisesti? Uskallan tarjota tähän vastausta: kulttuuri.

Seuratessani kaiken kirjavaa uskovien joukkoa Suomessa olen todennut, että sekoitamme käytöksen uskonelämään. Ajattelemme kulttuurin olevan jumalista tai jopa välttämätöntä Jumalan toiminnalle.

Yhdenlaisessa kulttuurissa ylistysbändin tulee soittaa palvovaa musiikkia, jonka aikana nostetaan käsiä silmät kiinni intohimoisesti sydäntä vuodattaen — ja luullaan Jumalan läsnäolon olevan vallitsevassa tunnelmassa. Näin subjektiivinen kokemusmaailma sanelee hengellisen todellisuuden. Toinen ääripää kieltää koko subjektiivisen kokemuksen merkityksen, ja määrittää rationaalisesti rajat Jumalan toiminnalle. Tässä kulttuurissa asiat käsitellään järjellä hillityn teologisesti, jotta ne eivät olisi liian epäluotettavia.

Ongelmallista on mielestäni se, että kukin uskovien ryhmä yrittää asettaa säännöt aidolle uskonelämälle. Kuitenkin kaiken vouhotuksen tai ilmeettömyyden kuoren alta paljastuu Jeesukseen uskovia ihmisiä, jotka haluavat toimia oikein uskonsa tähden. Nämä uskovat ovat vajavaisia luullessaan oman kokemuksensa olevan universaali vastaus kaikille uskoville. Itse olen sortunut tähän useasti, mutta ajan myötä oppinut katsomaan yhä enemmän kulttuurin läpi: puhukoon puhuja millä sävyllä tahansa, sisältö ja hedelmä ratkaisevat.

Minulla on ehdotus, millaista kulttuuria meidän kannattaa vahvistaa: Jeesuksen julkisen toiminnan kulttuuria. Jeesuksen tapa kohdata ihmisiä, puhua ja tehdä ihmeitä ovat meille malli rakentavasta kulttuurista. Jeesus ei tarvinnut tunnepohjaisia rituaaleja siihen, että Pyhä Henki toimi – eikä Hän toisaalta pitänyt tunteita sisällään, kun oli niiden ilmaisemisen aika. Hän oli kokonaisvaltainen. Me ihmiset olemme monesti liian yksiselkoisia ja aina rajaamassa Jumalan toimintaa.

Pitäkäämme silmämme auki, sillä Jumala on paljon suurempi kuin ymmärrämmekään!

Sakari Heikkilä

Joulutalo kutsuu kotiin – Case Majakkayhteisö

Syksyllä 2013 Lempäälän Majakka-yhteisön tiimi oli yhteisöjen valmennusviikonlopussa Ikaalisten kylpylässä. Tehtäväksi annettiin ideoida vielä samalle vuodelle ulospäin suuntautuva projekti. Puolessa tunnissa syntyi idea Joulutalosta.

Lempäälän seurakunnan Vanha Pappila oli kuin omiaan talon kodiksi. Yli 100 vuotta vanha ja juuri remontoitu pappila kaipasi vain hieman jouluvaloja ja havuja koristeeksi sekä isäntäväen. Innokkaita seurakuntalaisia ilmoittutuikin mukaan rakentamaan tätä Lempäälän omaa Strömsötä.

Joulutalon tarkoituksena on tarjota kodinomainen paikka rauhoittua joulun viettoon. Joka ilta on talossa musiikkia, käsitöitä, glögi ja pipari tarjoilu sekä rukoushuone käytettävissä. Lisäksi viikon aikana lämpiää joulusaunat, lauletaan kauneimmat joululaulut sekä perheiden joulupolku kiertää pihapiirissä. Ja erikoisuuksiakin on ollut tarjolla. Tänä vuonna oli mm. Usko&Tiede -keskusteluklubi teemalla ”Onko Jumala yhtä totta kuin Joulupukki”. Joskus on vietetty K18 Joulutalo goes roots -iltaa livebändin ja lautapelien merkeissä.

Evankeliumi on talossa esillä esimerkiksi seimiaiheisin käsitöin, seiminäyttelyssä, lauluissa, aarteenetsintäkilpailussa ja rukouspajassa sekä ruokoushuoneessa. Talo on myös markkina- ja tonttuvapaata vyöhykettä. Jokainen sisääntulija otetaan vastaan henkilökohtaisesti ja lämpimästi. Lähtijöille annetaan Majakka-lehti ja heitä kutsutaan myös muihin seurakunnan joulutilaisuuksiin.

Parhaita hetkiä ovat kohtaamiset ihan uusien ihmisten kanssa, jotka eivät ole seurakunnassa ennestään tuttuja tai siellä harvemmin nähtyjä. Rento ja lämmin tunnelma avaa kielenkannat tutustua, kysellä ja kertoa. Myös rukoushuoneeseen jätettyjen esirukousten määrä on pysäyttävä. Kymmenistä rukouslapuista huokuu ihmisten kaipuu rauhaan ja tasapainoon elämän moninaisten kipeyksien keskellä. Herran eteen on pysähdytty kiittämään elämän lahjoista, sekä pyytämään paranemista, eheytymistä, ihmissuhteiden selviämistä sekä uskon lahjaa niin itselle kuin toisille.

Tänä vuonna Joulutalo avasi ovensa neljättä kertaa. Talo on auki viikon ajan iltaisin, tänä vuonna itsenäisyyspäivänä koko päivän. Vuosittainen kävijämäärä on ollut keskimäärin noin 700.

Linkki Joulutalon Facebook tapahtumaan.

1 2 3 4