Materiaalipankki

Messun uudistaminen

Messun uudistaminen 

Keskustelua jumalanpalveluksen uudistamisesta on käyty vuosikymmeniä. On arvosteltu oikeastaan kaikkia messuun liittyviä yksityiskohtia: ajankohtaa, musiikkia, ilmapiiriä, kielenkäyttöä, rakennuksia, pappiskeskeisyyttä, kaavamaisuutta jne. Kritiikki on kuitenkin kohdistunut lähes pelkästään messun muotoon, ei sisältöön. Juuri kukaan ei ole vastustanut sitä, että messussa pidetään esillä Jumalan sanaa, rukoillaan ja vietetään ehtoollista. Ongelma on siis, että nämä sinänsä hyvät elementit tarjoillaan turhan puisevassa muodossa.

Tämä lkertoo, että messua ja sen aarteita tarvitaan. Jos messun ilmiasua siis saadaan muutettua, ihmiset alkavat valua takaisin. Tästä todistavat myös kirkolliset tilastot. Perusmessun suosio laskee tasaisen varmasti, mutta erityismessujen suosio kasvaa. Näyttää siltä, että jo varsin pienellä viilauksella kävijämäärä on moninkertaistunut. Hyvänä esimerkkinä voisi mainita vaikka suositut Pop- ja Metallimessut. Niissähän ei loppujen lopuksi ole muutettu kuin musiikki ja ehkä hiukan ilmapiiriä, ja heti on kirkko täynnä. Rohkaiskoon tämä meitä kehittämään jumalanpalveluksiamme, sillä uusien messujen ennuste on erittäin hyvä.

Oma historiani messu-uudistajana juontuu viimeisimpään jumalanpalvelusuudistukseen. Nyt kun tapahtumasta on kulunut jo hyvän aikaa, voidaan sanoa ääneen, että uudistus ei ole tuottanut kovin positiivista tulosta. Uudistuksessa oli kyllä paljon hyviä avauksia, mutta messun varsinaiset ongelmat eivät sillä korjaantuneet. Muutokset ovat olleet kosmeettisia. Tätä pettymystä demonstroimaan teimme Kirkkopäiville 90-luvun lopussa Groove-messun. Sen idea oli yksinkertainen. Toteutimme vanhan jumalanpalveluskaavan, mutta musiikki tehtiin eri tavoin: jykevät liturgiat ja virret kajahtelivat bändille sovitettuina. Tulos oli mielestäni upea. Vanhan liturgian melodiat ovat kuin luotuja nykymusiikille – vaikeita tahtilajeja lukuun ottamatta – ja ne toimivat erittäin hyvin.

Messun tavoitteet

Ydinkysymys messua uudistettaessa on ymmärtää messun tarkoitus. Ilman tarkoituksen ymmärtämistä saatetaan turmella paljon hyvää. Uudistaminenhan ei ole itsetarkoitus, vaan sitä tarvitaan, koska nykymuodossaan jumalanpalveluksen tarkoitus ei toteudu parhaalla mahdollisella tavalla. Nyt iso joukko suomalaisia jää pyhien salaisuuksien ulkopuolelle, koska messun tyyli ja kulttuuri ovat heille vieraita.

Toisaalta, kun messun tarkoitus ymmärretään hyvin, ollaan jo ainakin puolivälissä messun uudistamista. Nimittäin sen jälkeen tarvitsee enää pohtia, miten messun tarkoitus ja tavoitteet voidaan parhaiten toteuttaa nykykulttuurissa. Ja näin jumalanpalvelusuudistus onkin valmis! Yksinkertaista, mutta käytännössä yllättävän vaikeaa.

Kun lähdette uudistamaan messua, ehdotan, että aloitatte sen messun tarkoituksen työstämisellä. Pohtikaa perusteellisesti, miksi jumalanpalvelusta vietetään. Sen jälkeen voitte pohtia kohderyhmänne ja nykykulttuurin näkökulmasta, miten messun tavoitteet toteutetaan parhaiten.

Itse olen omissa pohdinnoissani päätynyt, että messun tarkoitus voidaan tiivistää viiteen perustavoitteeseen. Teidän ei tietenkään tarvitse urautua tähän listaan, vaan hyödyllisempää on aloittaa prosessi alusta alkaen ja löytää yhdessä messun luovuttamattomat tavoitteet.

a) Tuottaa Jumalalle kunniaa

Ihmisen perimmäinen päämäärä on viettää ikuisuus Jumalaa ylistäen. Messu on taivaallisen jumalanpalveluksen antisipaatiota, esimakua. Vietämme siis messua, jotta voisimme ylistää Jumalaa ja tuottaa hänelle kunniaa.

Messua uudistettaessa ydinkysymys on, miten meidän kulttuurissamme ylistetään. Vastausta voi etsiä vaikka rokkikonserteista, urheilutapahtumista tai vastaavista tapahtumista. Mitä tapahtuu, kun maailmanluokan artisti astuu tuhansien ihmisten eteen tai kun jääkiekkojoukkue tekee maalin? Kansa nousee seisomaan, nostaa kätensä ja hurraa. Myös nykyihminen osaa siis ilmaista ylistystä ja iloa.

Mitä nämä havainnot opettavat meille messusta ylistämisen näkökulmasta? Minkälainen olisi messu, jossa voisimme aidosti ilmaista Jumalalle kiitollisuutemme ja ylistyksemme? Millaisia muutoksia se edellyttäisi messun ilmapiiriin, musiikkiin ja kulttuuriin?

b) Oppia Jumalan sanasta

Saarnan tarkoitus on opettaa uskon perusasioita, jotta kuulijat saisivat hengellistä ravintoa ja heissä tapahtuisi hengellistä kasvua. Toisaalta saarnan tehtävä on toimia armonvälineenä. Saarnattu sana kohdistaa lain ja evankeliumin kaksiteräisen miekan kuulijan sydämeen.

Saarnan osalta keskeinen kysymys on, miten nykykulttuurissa puhutaan ja opitaan. Viimeisten vuosien pedagogisen kehityksen ydinajatus on ollut konstruktivismi. Sen mukaan ihminen oppii uutta jäsentämällä sitä omaehtoisesti siihen, mitä hän tietää asiasta jo ennestään. Siksi oppiminen ei ole yksisuuntaista informaation kaatamista, vaan vuorovaikutusprosessi. Oppija on oleellinen osa oppimistapahtumaa.

Mitä nämä tiedot opettavat meille messusta saarnan ja hengellisen kasvun näkökulmasta? Millainen saarnan tulisi olla, jotta se edistäisi oppimista mahdollisimman tehokkaasti?  Millainen tulisi olla kuulijan rooli?

c) Harjoittaa yhteyttä ja palvella armolahjoilla

Kun Paavali kuvaa alkuseurakunnan jumalanpalvelusta, hän tiivistää sen ajatukseen, että jokaisella on jotakin annettavaa (1 Kor 14:26). Paavalille messu ei ollut ammattilaisten vetämä show, vaan kaikkien seurakuntalaisten yhteinen juttu. Messu oli kristittyjen yhteyden kliimaksi.

Miten me voimme rakentaa messusta sellaisen, jossa jokaisella on jotakin annettavaa? Mitä se edellyttää kaavalta, kokoontumistilalta tai pappien roolilta? Miten huolehdimme siitä, että jokainen joka haluaa, tulee kohdatuksi ja että messu voisi meillekin olla yhteyden juhla?

d) Rukoilla yhdessä

Seurakunnan yhteisessä rukouksessa on voimaa. Monelle ihmiselle tärkeä syy tulla messuun on saada omat asiansa yhteisen rukouksen alle. Tästä kertovat suositut esirukouspalstat. Toisaalta messussa kannetaan Jumalan eteen kaikille yhteisiä asioita.

Miten huolehdimme siitä, että kunkin asioiden puolesta rukoillaan? Millä tavoin ihmisten olisi helpointa tuoda asiansa rukoiltavaksi? Millaista rukouksen kielen tulisi olla?

e) Viettää ehtoollista

Ehtoollinen on Jumalan perheväen yhteinen ateria. Alkuseurakunnassa ehtoollinen oli osa oikeaa ateriaa, jota vietettiin nyyttäriperiaatteella. Paavali korostaa myös ehtoollisen pyhyyttä. Ateriaa ei saa nauttia kuin mitä tahansa ruokaa, vaan sille pitää antaa erityinen arvo.

Miten ehtoollisen viettoa voi kehittä, jotta se olisi yhteyden ateria? Miten ehtoollisen pyhyys tulee ottaa huomioon messussa?

Messukaavan pyhyys

Uskon, että jo pienellä keskustelulla, jossa tutkitaan messun tavoitteiden ja nykykulttuurin välistä jännitettä, syntyy ajatuksia siitä, millainen olisi nykyihmiselle sopiva messu. Tämä tietenkin edellyttää uskallusta luopua käsityksestä että messukaava olisi pyhä. Se on joskus yllättävän vaikeaa. Varsin pian jokin uusi tapa jämähtää ikuiseksi totuudeksi, jota ei saa piiruakaan muuttaa. Hyvän esimerkin tästä sain, kun juttelin Helluntaiseurakunnan pastorin kanssa. Kuten tunnettua Helluntaiseurakunnassa on pyritty karsimaan ”uskonnollisuutta” niin paljon kuin suinkin. Normaalissa temppelissä ei ole juuri muuta uskonnollista symboliikkaa kuin puhujapönttö ja risti. Kyseinen pastori tuskailikin, että ihmisten pyhät tunteet kohdistuvat paremman puutteessa niihin, ja jo puhujapöntön paikan vaihtaminen on monille melkeinpä pyhäinhäväistys.

Sama ilmiö koskee messua. Monet messun ”ikuiset” osat ovat itse asiassa varsin nuoria ja silti niihin suhtaudutaan kuin pyhäinjäännöksiin. Otetaan muutama esimerkki. Tunnustuskirjoissa julistetaan tiukasti, että ketään ei päästetä ehtoolliselle ilman henkilökohtaista rippiä, mutta nykyisin yksityisrippi on käytännössä lähes kadonnutta kansanperinnettä. Sen on korvannut yhteinen rippi jumalanpalveluksen alussa. Kuitenkin nykyisen kaltainen yhteisrippi ehdottomine synninpäästöineen tuli käyttöön vasta 1886 käsikirjassa. Yhteinen rippi on siis itse asiassa tunnustuskirjojen hengen vastainen ja peräisin vasta toissavuosisadalta. Silti siitä on tullut niin oleellinen osa messua, ettei messua saa viettää ilman sitä.

Toinen esimerkki on urut. Kuten tunnettua, urut olivat aikoinaan sirkussoitin, jota ei voinut edes ajatella tuotavaksi kirkkoon. Nyt siitä on tullut niin pyhä soitin, että kirkko ilman urkuja on sula mahdottomuus. Urkuperinne on meillä kuitenkin varsin tuore, sillä niitä alettiin toden teolla rakentaa vasta 1800-luvulla.

Kolmas esimerkki voisi olla vaikkapa alban käyttö. Olen itsekin saanut moitteita messussa toimimisesta ilman albaa. Silti alban käyttö alkoi yleistyä suomalaisessa jumalanpalveluselämässä vasta 1950-luvulla. Samanlaisia stooreja voisi kertoa muistakin pyhistä ja ikuisista toimintatavoista.

Minusta on välttämätöntä, että uskallamme avata messukaavan ja arvioida kriittisesti, mikä siinä todella on luovuttamatonta ja mikä ei. On hyvä muistaa, että messukaava ei suinkaan laskeutunut taivaasta kultalevyillä, vaan se on ihmisten luomus. Siksi sitä voi muuttaa ilman tunnontuskia.

On messukaavan pysyvyydessä toki hyväkin piirre. Se toimii eräänlaisena kristillisen uskon säilytysmuotona. Siihen on paketoitu valtava määrä teologiaa ja koska messu on pakko suorittaa kutakuinkin samanlaisena, säilyy siihen pakattu teologia vahingoittumattomana kirkon pappiskunnan leväperäisyydestä huolimatta. Tästä syystä ajoittain kipuilen sen suhteen, että pitäisikö sittenkin tukea status quota. Lopulta olen kuitenkin sitä mieltä, että teologisen turmeluksen uhallakin messukaavaan on uskallettava kajota, muuten ei teologiaa kohta tarvita, kun kansa vieraantuu messusta kokonaan. Rohkaisen siis ottamaan messun aidosti prosessiin. Mitään messun osaa ei kannata pitää itsessään niin pyhänä, ettei sitä voisi ajatella uudestaan.

Esimerkkinä Varikko-messu

Varikkomessu on Tampereen Harjun seurakunnan etupäässä nuorille aikuisille suunnattu messu. Käsittelen kohta messun eri osia Varikolla saatujen kokemusten valossa. Sitä ennen lienee paikallaan kertoa lyhyesti messun syntyhistoria.

Kesällä 2005 kokoonnuimme noin 15 nuoren aikuisen kanssa miettimään, millainen olisi messu, johon itse haluaisimme osallistua. Lähtökohta oli, että kaiken voi tehdä toisin. Prosessin lopuksi lähdimme vielä leirille viilaamaan messua loppuun. Messu valmisteltiin ryhmissä. Kullakin ryhmällä oli valmisteltavana yksi osa messua. Niinpä jotkut miettivät sanaosaa, jotkut rukousta, kolmannet musiikkia jne. Turvallisuussyistä ehtoollisosio jäi meidän pappien kontolle. Leirin päätteeksi sitten vietimme ensimmäistä Varikko-messua.

Tuskin tarvitsee sanoa edes ääneen, että messusta tuli upea. Kaikki perinteiselle messulle tyypillinen pönäkkyys oli poissa ja tunnelma oli erittäin lämmin ja vapautunut. Messun jälkeisessä keskustelussa palaute oli kautta linjan kiittävää – paitsi yhdessä asiassa. Viimein joku uskalsi sanoa sen ääneen: ”Messu oli muuten tosi upea, mutta mikä ihmeen 1700-luvun jäänne se ehtoollinen oikein oli?” Silloin tajusin jotain merkittävää. Kaikki muut olivat uskaltaneet astua todellisen uudistuksen tielle, mutta me pastorit olimme jämähtäneet edellisille vuosisadoille. Olimme vetäneet ehtoollisen tottuneesti käsikirjan mukaan.

Vuosien saatossa Varikko-messun kaava on muuttunut useita kertoja. Periaatteessa messulla on vakiintunut peruskaava, mutta sitä varioidaan tämän tästä. Välillä messussa keskitytään tavallista enemmän rukoukseen ja sille varattu aika voi olla pidempi. Joskus taas messuun on upotettu konsertti, jolloin saarna ja ylistysosio ovat jääneet pois. Varikko ei siis ole uusi kaava, jollaisena messua on tarkoitus viettää seuraavat 1000 vuotta, vaan siinä on astuttu jatkuvan uudistuksen tilaan. Haluan kuitenkin esitellä Varikon tämänhetkisen kaavan ja jakaa samalla joitakin opetuksia, joita olen saanut erilaisia messuja kokeillessamme.

 

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Lisää messusta, käytännöistä ja saarnasta