Materiaalipankki

Mikä on yhteisö?

Yhteisö-käsitteellä ei tässä tarkoiteta vain henkistä yhteisöä, jollainen kirkko periaatteessa aina on, vaan sellaista yhteisöä, johon ihmiset todella tuntevat kuuluvansa ja johon he oikeasti kokoontuvat. En myöskään puhu jostakin yksittäisestä seurakunnan toiminnasta. Eri toimintoja seurakunnissa on valtavasti ja työntekijät kehittävät niitä koko ajan lisää. Näissä voidaan kokea myös syvää yhteyttä. Esimerkkeinä mainittakoon vaikka erilaiset piirit ja harrasteryhmät tai rippikoulu. Työmme ensisijainen tarkoitus ei kuitenkaan ole rakentaa toimintaa vaan seurakuntaa.

Eri tilaisuuksien järjestelemisen sijasta puhun joukkueen eli ryhmän eli yhteisön rakentamisesta. Aito yhteisö on enemmän kuin toimintamuoto; se on rikas ja monipuolinen ihmissuhteiden verkosto. Se on kuin suuri perhe, jonka jäsenenä saa olla ja kasvaa yhteydessä toisiin, tai kuin jalkapallojoukkue, jolla on yhteinen päämäärä ja jossa jokainen jäsen löytää oman roolinsa.

Tämä kaikki on jotakin, jonka kirkko on viime vuosikymmeninä kadottanut – ainakin kaupungeissa. Esimerkiksi maaseudulla on monin paikoin vielä olemassa aitoa yhteisöllisyyttä. Mutta tämä alkaa olla katoavaa kansanperinnettä. Individualismi, itsekkyys, kylmyys, eristäytyneisyys ja niiden seurauksena yksinäisyys tunkeutuvat kaikkialle. On surullista, että näin on käynyt myös kirkon piirissä, jonka ytimeen ajatus yhteisöstä niin oleellisesti kuuluu. Kirkko on viime vuosikymmeninä ajautunut ammattilaisten hallitsemaksi liikelaitokseksi, josta kuluttajat ostavat palveluita.

Rohkaisevia esimerkkejä

Onneksi muutos on jo liikkeellä. Yhteisöllinen seurakunta on jotakin, mitä Jumala on tekemässä ympäri maailmaa, mutta aivan erityisesti länsimaissa. On olemassa runsaasti rohkaisevia esimerkkejä uudenlaisesta elinvoimaisuudesta siellä, missä seurakuntaa on alettu rakentaa yhteisöllisyyden kautta. Erityisesti tällaiset seurakunnat kokoavat nuoria aikuisia ja nuoria perheitä. Innostavia esimerkkejä löytyy mm. Englannista, Hollannista, Sveitsistä, Saksasta, Tanskasta, Norjasta ja jopa Ruotsista. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon vaikka Tukholman keskustan luterilainen Santa Klara -kappeliseurakunta, joka nousi lopettamisuhan alta kukoistukseen yhteisöllisyyden kehittämisen avulla.

Suomi kulkee tällä sektorilla hiukan muuta Eurooppaa jäljessä. Tai oikeastaan lähinnä luterilainen kirkko, sillä monissa vähemmistöseurakunnissa yhteisöllisyyden voima on tajuttu jo kauan sitten. Kuitenkin kirkkomme pinnan alla tapahtuu paljon. Monet työntekijät sekä seurakuntalaiset ovat kyllästyneitä nykyiseen toimintakulttuuriin ja haaveilevat seurakunnan uudistumisesta ja muuttumisesta todelliseksi yhteisöksi. Kokemusteni valossa ennustan, että tämä liikehdintä tulee voimistumaan Suomen kirkossa, ja lähivuosina tulemme kokemaan voimakkaan yhteisöllisyyden aallon kirkossamme. Sen jäljiltä kirkkomme ei ole enää entisensä, vaan kuivettuvan puu juuresta on kasvanut uusi verso. Nuoret aikuiset ovat tässä uudistuksessa eturintamaa.

Uudistuminen on välttämätöntä, sillä toimiva yhteisöllisyys seurakunnassa on puuttuva lenkki, joka saa seurakunnan eri toiminnot pelaamaan yhteen. Se muodostaa kasvupohjan ja tukirakenteen, joka vapauttaa seurakuntalaisten luovuuden ja lahjat. Se toimii maaperänä hengelliselle kasvulle niin, että ihmiset saavat voimaa elää uskoaan todeksi arjen keskellä. Ilman ajatusta yhteisöllisyydestä kaikki muu seurakunnan toiminta on pitkällä tähtäimellä tehotonta. Maanviljelijän on turha koota heinää jos lato vuotaa. Ilman toimivaa yhteisöllisyyttä seurakunta on kuin rakennus, jonka katto vuotaa.

Uusi yhteisöllisyys nousee vapaudesta

Joillekin ajatus yhteisöllisyydestä tuo mieleen ikäviä assosiaatioita. Ajatuksiin nousevat edellisvuosikymmenten ahtaat uskonnolliset piirit tai sosiaalisen kontrollin ja juoruilun kyllästämät kyläyhteisöt. Yhteisöllisyydellä onkin varjonsa. Tiivis yhteys ei myöskään näyttäisi sopivan kaikille. Nuorista aikuisista noin puolet ilmoittaa, ettei heitä kiinnosta kovin kiinteä yhteisöllisyys. Samaan aikaan kuitenkin lähes kaikki nuoret ja nuoret aikuiset viettävät paljon aikaa hyvin yhteisöllisesti kaveripiirissä ja harrastuksissa.

Myös sosiaalisen median nousun eräs keskeisimmistä elementeistä on uusyhteisöllisyys, jota koetaan bittiavaruudessa. Tämän ristiriidan takana lienevät erilaiset käsitykset yhteisöllisyydestä. Moni pelkää tiiviin yhteyden rajoittavan omaa vapauttaan eikä siksi halua sotkeutua mihinkään, mikä viittaa velvollisuuteen. Vapaus on tämän päivän nuorelle aikuiselle – varsinkin miehille – luovuttamaton arvo. Sitä ei haluta rajoittaa mistään hinnasta. Siksi ajatus pienestä ja mahdollisesti ahtaasta hengellisestä sisäpiiristä tuntuu luotaantyöntävältä.

Sellaisessa yhteisöllisyydessä, josta nyt puhumme, edellä kuvatut uhkakuvat eivät toteudu, mikäli asiat tehdään oikein. Jeesus puhuu Johanneksen evankeliumissa itsestään lammastarhan porttina. Yksi ulottuvuus vertauksessa on, että hän tuo vapauden tulla ja mennä, ja tässä vapaudessa lampaat löytävät laitumen (Joh 10:9).

Yhteyttä ilman pakkoa

Helsingin Tuomasmessun suosiota tutkittaessa esiin piirtyi eräs hyvin mielenkiintoinen menestystekijä. Ihmiset kertoivat Tuomasyhteisössä kokevansa kuulumista ilman sitoutumista, yhteyttä ilman pakkoa. Tässä on löydetty jotain hyvin oleellista.

Nykyajan yhteisöllisyys ei ole velvollisuudensekaista 1950-luvun talkoohenkeä. Se ei myöskään ole muinaisten kyläyhteisöjen tukahduttavaa homogeenisyyttä. Yhteyden aikaansaaja ei enää ole kontrolli vaan vapaus. Uusi yhteisöllisyys on enemmän sisältä kumpuavaa yhteyden janoa kuin velvollisuudesta nousevaa suorittamista. Se on enemmän katsomista samaan suuntaan kuin toisten arvioimista. Yhteinen nimittäjä ei ole yhteisön ulkoraja vaan keskus. On kysymys joukosta erilaisia ihmisiä, joita yhdistää halu seurata samaa Vapahtajaa.

Uudessa yhteisöllisyydessä yksilön annetaan vapaasti olla sellainen kuin on ja iloitaan hänen erilaisuudestaan, ja tässä erilaisuudessa koetaan suurta yhteenkuuluvuutta. Seurakunta on Jeesusta etsivien ja Häntä seuraavien syntisten yhteenliittymä.

Kommenttipuheenvuoro:
Tässä tekstissä on huomattavissa, että se on kirjoitettu jo jokunen vuosi sitten. Nyt olemme jo menneet eteenpäin tuossa tilanteessa mitä Timo kirjoituksessaan maalailee.  (Spirit-yhteisötyö on siis ollut aikanaan jo edelläkäviä ja näkijä!) Yhteisöllisyys on nostanut päätään kirkkomme sisällä ja siihen on selvästi havahduttu. Yhteisöllisyys on noussut pinnalle. Vaatii kuitenkin vielä vuosien rukousta ja työtä, jotta kulttuurin muutos tapahtuu laajasti. Siksi olemme jokainen yhteisön rakentaja, omalla paikallamme, tärkeitä linkkejä tässä pitkässä kehityksen ketjussa. Rohkeutta ja sinnikkyyttä, sitä rukoilkaamme Herraltamme! Kommentaattorina yhteisökoordinaattori Marika Salo

To be continued… ”Yhteisö seurakunnan sisällä”