Avainsana: jumalanpalvelusyhteisö

Vapaaehtoisten kiittäminen

Kiittäminen

Kissa kiitoksella elää, sanotaan. Mutta vapaaehtoisten kohdalla kiittäminen todella on elämän lähde. Tuskin kovin moni toimii vapaaehtoisena siksi, että saisi siitä kiitosta, mutta jos kiitoksen sanaa ei koskaan lausuta, alkaa se pitkällä tähtäimellä laskea motivaatiota. Älä siis työntekijänä panttaa kiitoksen sanoja, vaan jaa niitä alttiisti aina kun siihen on aihetta. On hämmästyttävää, miten voimakas motivaattori oikeaan aikaan lausuttu kiitos voi olla. Tyhjät kiitokset ilman todellista syytä ovat tietenkin turhia ja syövät uskottavuutta.

Kiittää voi monella tavalla. Yksinkertaisimmillaan kiittäminen on sitä, että katsoo silmiin ja lausuu koko sydämestään kiitoksen siitä, että kyseinen henkilö on tehnyt tietyn homman niin upeasti. Astetta voimakkaampi on julkinen kiitos, vaikkakin joitain se saattaa nolottaa. Tällaisissa tapauksissa ja muutenkin erittäin tehokas tapa kiittää jotakuta on levittää hänestä positiivista juorua. Voi ikään kuin puolihuolimattomasti puhua hänestä hyvää selän takana. Yhtä varmasti kuin ikävät juorut myös nämä tulevat ennemmin tai myöhemmin asianosaisen tietoon.

Eräs tehokas tapa kiittää on järjestää vapaaehtoisille omat kiitosjuhlat. Erityisesti tämä on tarpeen, kun on yhdessä tehty jokin onnistunut projekti. Yhteinen juhla, jossa kiitokset sanoja jaetaan auliisti hyvän ruuan ja rentouttavan ohjelman ohessa, on motivaation kohottajana vertaansa vailla. Juuri mikään ei yhdistä porukkaa niin kuin yhteinen juhla haastavan projektin jälkeen. Juhlia voi järjestää muulloinkin. Tampereella on yhteisökohtaisia juhlia kevätkauden päätteeksi ja koko kaupungin kaikkien nuorten aikuisten vapaaehtoisten yhteinen juhla joulun alla. Viimeksimainittu on pyritty pitämään erittäin korkeatasoisena pukeutumisen, tarjoilun ja ohjelman suhteen. Olen nimittäin sitä mieltä, että vapaaehtoiset tekevät niin tärkeää työtä, että kerran vuodessa voi laittaa parasta pöytään vaikka se maksaisikin paljon.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

Vapaaehtoisten valmennus

Vapaaehtoisten valmennus

Oleellinen osa vapaaehtoisten motivaation parantamisessa on asianmukaisen valmennuksen järjestäminen. On todella turhauttavaa joutua tekemään tehtäviä, joita ei osaa ja joissa tuntee jatkuvasti kyvyttömyyttä. Siksi on tarpeellista, että kuhunkin tehtävään annetaan riittävä perehdytys. Monissa tehtävissä pelkkä perehdytys ei vielä riitä, vaan tarvitaan syväluotaavaa koulutusta. Panostaminen kuitenkin kannattaa, sillä valmennuksen myötä vapaaehtoiset kokevat kasvavansa ja näin heidän motivaationsa kohoaa. Eikä pidä unohtaa sitäkään, että osaamisen kasvaessa tietenkin myös työn jälki paranee.

a) Omien lahjojen ja paikan löytäminen

Ensimmäinen alue valmennuksessa on oman paikan ja omien lahjojen löytäminen. Monien seurakuntalaisten passiivisuus ei johdu laiskuudesta vaan siitä, ettei oman näköistä roolia ole vielä löytynyt. Joidenkin kohdalla syy on alemmuudentunteessa. Heistä tuntuu, etteivät he osaa mitään, eivätkä siksi halua tuppautua sotkemaan asioita. Omien lahjojen tunnistaminen on tärkeää myös siksi, usein uupuminen vapaaehtoistyössä johtuu väärässä tehtävässä palvelemisesta. Kun löytää tehtävän, jossa omat lahjat pääsevät oikeuksiinsa, se ei ole läheskään niin väsyttävää. Päinvastoin, mikäli työmäärä on mitoitettu oikein, tällainen tehtävä antaa enemmän kuin ottaa.

Omien lahjojen tunnistamiseksi on olemassa monia valmiita koulutuspaketteja ja kirjoja, joita voi hyödyntää. Ei ehkä kannata keksiä pyörää uudestaan vaan nöyrtyä valmiin materiaalin hyödyntämiseen. Itse olen käyttänyt ainakin Kansan Raamattuseuran materiaaleja sekä Seurakunnan luontaisen kehityksen kirjoja. Tällaisissa materiaaleissa on hyvän opetuksen lisäksi mukana testejä, jotka helpottavat omien lahjojen tunnistamista. Kurssin osalta on tärkeää, ettei se ole liian pitkä. Sanoisin, että parin illan kokonaisuus on jo ihan riittävä. Liian pitkä kurssi muodostuu helposti tulpaksi, kun tekemistä kaipaavien ihmisten kalenteria täytetään istumisella.

Lahjojen löytämiseen tähtäävän koulutuksen jälkeen suosittelen järjestämään henkilökohtaisen haastattelun jokaisen kurssilaisen kanssa. Tehtävä istuu luontevasti työntekijälle, mutta siihen voi periaatteessa kouluttaa myös jonkun vapaaehtoisen. Haastattelun tarkoitus on kartoittaa vaihtoehtoja, joissa koulutettava pääsisi mahdollisimman nopeasti kokeilemaan palvelemista. Mikäli kurssilaiselle ei varsin nopeasti löydetä sopivaa tehtävää, uhkaa kurssin anti jäädä teoreettiseksi ja varsin nopeasti hän valuu takaisin siihen, mistä lähdettiin. Eikä mitään lahjoja voi aivan varmuudella löytää kursseja käymällä, vaan vasta kokeilemalla tehtäviä käytännössä.

b) Tehtävissä kasvaminen

Oman paikan löytämisen jälkeen tarvitaan jatkokoulutusta. Koulutusta ei kuitenkaan kannata yleensä järjestää ennen tehtävissä palvelemista, sillä helposti koko homma valuu pelkäksi kouluttamiseksi ja motivaatio laskee, kun ei päästä tositoimiin. Vapaaehtoiset kannattaakin päästää moniin tehtäviin melko kouluttamattomina ja tarjota kurssitusta vasta siinä vaiheessa, kun he todella kokevat sitä tarvitsevansa. Tällöin oppimismotivaatio on korkealla ja jokaisella on käytännön kokemusta, jota voidaan hyödyntää koulutuksessa. Tämä ei tietenkään sulje pois välttämättömän perehdyttämisen tarvetta. On myös olemassa niin haastavia ja riskialttiita tehtäviä, ettei niihin voi päästää ilman kunnollista koulutusta. Esimerkkinä tällaisesta mainittakoon vaikkapa sielunhoito.

Jatkokoulutus tehtävissä palveleville on hyvä järjestää varsin kohdennetusti pienillekin kohderyhmille. Tällöin etuna on, että voidaan oikeasti paneutua nimenomaisesti sen tietyn tehtävän kysymyksiin ja iso osa koulutusta on keskustelua. Tampereella olemme järjestäneet koulutusta mm. ryhmien vetäjille, ylistyksen johtajille, rukouspalvelijoille ja pyhäkoulunopettajille.

c) Vapaaehtoisten omat illat

Eräs harkitsemisen arvoinen osa koulutusta ja myös kiittämistä on vapaaehtoisille suunnattujen iltojen järjestäminen. Kokemukseni mukaan illoissa on hyvä olla pieni elitistinen kynnys, jolloin vapaaehtoiset kokevat itsensä arvostetuiksi. Rajanvedon ei kuitenkaan kannata olla liian tiukka, sillä se herättää muissa ulkopuolisuuden tunnetta ja lähettää tekovanhurskaan piiloviestin. Mukaan kannattaa kutsua kaikki vapaaehtoiset ja sellaiseksi ryhtymistä harkitsevat.

Rajatun osallistujajoukon etuna on myös se, että illoissa voidaan käsitellä myös arkoja teemoja sekä aiheita, jotka vahvistavat sitoutumista ja osaamista. Tällaisia teemoja ovat mm. seurakunnan näyn syväluotaus, arvot, tulevaisuuden suunnitelmat ja yhteisön ongelmat. Välillä illan ohjelma voi olla kevyttäkin ja tavoitteet puhtaasti virkistymisessä. Se, kuinka usein vapaaehtoisten omia iltoja kannattaa järjestää, on tietenkin tapauskohtaista. Ehkä kerran kuussa on riittävä tahti, joskus riittää harvempikin taajuus.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Vapaaehtoisten kiittäminen

Vapaaehtoisten tukeminen

Vapaaehtoisten tukeminen

Suomen kirkolla on palkattuja työntekijöitä eniten koko maailmassa sen kokoon suhteutettuna. Tilanne on kuitenkin historiallisesti varsin uusi, sillä suurin osa viroista on perustettu aivan viime vuosikymmeninä. 1970-luvun puolivälissä työntekijöitä oli hiukan reilut 4000. Tällä hetkellä väkeä on palkattuna piirun verran yli 20 000. Kehityksen seurauksena kirkko on muuttunut luonteeltaan virastoksi, jossa ammattilaiset palvelevat asiakkaita vastineena jäsenmaksuille. Tämän kaiken seurauksena kirkosta on tulossa ammattilaisten kirkko, jossa seurakuntalaiset jäävät passiivisen vastaanottajan ja maksajan rooliin.

Toki vapaaehtoisilla on tälläkin hetkellä monia merkittäviä tehtäviä seurakunnissamme. Kirkkaimpana tähtenä loistaa rippikoulun isosjärjestelmä, joka lienee Suomen suurin vapaaehtoistyön muoto. Nuorisotyössä on monia muitakin osa-alueita, joissa vapaaehtoisten panos on täysin korvaamaton. Myös diakonian parissa on jo pitkään ymmärretty vapaaehtoistyön merkitys. Tampereella on syntynyt tästä loistavia esimerkkejä mm. Mummon kammari ja Suurella sydämellä –vapaaehtoispankki verkossa. Unohtaa ei sovi laajamittaista luottamushenkilötoimintaakaan.

Työntekijöiden roolin muututtava

Vapaaehtoisten käyttö kirkossa omaa valtavan kasvupotentiaalin. Unelmoin siitä, että määrätietoisen kehittämistoiminnan kautta kirkosta voisi tulla Suomen ylivoimaisesti suurin ja innostavin vapaaehtoisorganisaatio. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että ymmärrämme seurakuntalaisten roolin oikein sen raamatullisessa merkityksessä.

Yhteisöllisessä seurakunnassa vapaaehtoiset ovat toiminnan moottori. Ilman heidän panostaan mitään seurakuntaa ei ole, vaan kaikki kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Palkatun työntekijän tehtävänä ei ole tehdä kaikkea valmiiksi, vaan pikemminkin mahdollistaa vapaaehtoisten toimiminen. Seurakuntalaiset itse ovat ne, jotka sen seurakunnan varsinaisesti rakentavat. Tämä edellyttää monia perustavanlaatuisia muutoksia seurakuntien ajatteluun ja työntekijöiden toimintakulttuuriin.

Ensinnäkin työntekijöiden roolin on muututtava toiminnan toteuttajista sen ohjaajiksi ja mahdollistajiksi. Periaatetasolla varmaan suurin osa työntekijöistä ajattelee näin jo nyt, mutta sen eteen johdonmukaisesti toimimimen on yllättävän vaikeaa. Olen kuullut monen työntekijän suusta raskaan huokaisun, kun aletaan puhua vapaaehtoisten panoksen lisäämisestä. Taustalla on usein monia pettymyksiä ja epäonnistumisia. Joku kertoo siitä, kuinka seurakunnan vapaaehtoiset ovat kaikki jossain määrin epätasapainoisia persoonia. Joku taas kokee, että se seurakunnan aktiivijoukko on kuin siviilipuolustukseen ryhmittynyt sotilasosasto, joka ei pidä pastoriaan edes kunnon uskovaisena. Kolmas saattaa jakaa karvaan kokemuksensa, jonka mukaan nykyajan ihmisiä ei talkootyö juuri kiinnosta. Diakoniatyön uusien vapaaehtoisten iltaankin tuli kuulemma vain kourallinen eläkeläisiä.

En kiistä, ettei vapaaehtoisten panoksen kasvattamiseen liittyisi vaikeita haasteita. Olen itsekin kokenut lukuisia pettymyksiä tällä saralla. Kyllähän se harmittaa, kun keittiövuorolista ammottaa tyhjyyttään tai kun huolella kirjoitettuun sähköpostiviestiin uudesta projektista ei vastaa kukaan. Silti olen sitä mieltä, ettei vapaaehtoisten panoksen lisäämiselle ole vaihtoehtoja. Meillä ei tulevaisuudessa enää ole varaa nykyisenkaltaisen massiivisen ”palkka-armeijan” ylläpitoon.

Raamatun malli esikuvana

Vapaaehtoisuuden kehittäminen on ainoa keino yrittää pitää seurakuntatyön vaikuttavuus edes kohtalaisella tasolla. Seurakuntatyön teettäminen palkatulla työvoimalla on irvikuva Raamatun antamasta toimintamallista. Raamatussa jokainen uskova on Kristuksen ruumiin jäsen ja siten elintärkeä osa seurakunnan elämää.

Olen jo kirjoittanut työntekijän uudesta roolista aika paljon käsitellessäni johtajuutta yhteisössä. Jonkinasteinen johtajuus on luonteva toimenkuva useimmille työntekijöille. Heidän tehtävänsä on huolehtia siitä, että seurakunta kasvaa oikeaan suuntaan ja että kukin jäsen toimii oikeissa tehtävissä hyvällä motivaatiolla. Mikään tästä ei kuitenkaan tapahdu helposti, vaan vaatii paljon työtä. Pitkällä tähtäimellä työnteko kuitenkin alkaa tuottaa tulosta ja työntekijä pystyy moninkertaistamaan oman panoksensa vapaaehtoisten kautta.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Vapaaehtoisten organisointi

Ryhmädynamiikasta

Yhteisön rakentaminen edellyttää ryhmädynamiikan perustietojen ja taitojen osaamista. Seurakunta on toki hengellinen yhteisö, mutta siihen pätevät silti samat luonnolliset sosiologiset lainalaisuudet kuin kaikkiin muihinkin ryhmiin. Siksi pastorin täytyy osata käsitellä ryhmiä, jotta hän voi menestyksellisesti rakentaa seurakuntayhteisöä. Ryhmien ohjaamisessa tarvitaan ainakin kolmen osa-alueen hallitsemista: a) ymmärrystä ryhmän turvallisuuden merkityksestä, b) tietoa ryhmän kehitysvaiheista sekä c) tajua perusrooleista  – erityisesti johtajuudesta – ryhmässä.

a) Ryhmän turvallisuus

Ihmiset ovat laumaeläimiä, joilla on luontainen vetovoima yhteen. Jos mikään ei estä, niin ihmiset hakeutuvat automaattisesti toistensa yhteyteen ja muodostavat ryhmän. Ilmiö näkyy kaikkein selvimmin alle kouluikäisten lasten keskuudessa. Heille on hyvin luontaista ja mutkatonta luoda kontakti toisten lasten kanssa. Ei mene kuin pieni alkutunnustelun hetki ja sitten jo leikitään yhdessä täyttä häkää.

Usein kuitenkin näyttää, että ikään kuin ihmiset eivät haluaisi tulla yhteen. Riparilla tuimailmeiset pojat istuvat kädet puuskassa. Kirkkokahveilla kaikki menevät tuttujensa luo ja uudet tulokkaat jätetään yksin. Jumalanpalveluksessa ihmiset istuvat yksittäin vältellen toisiaan. Kaikissa näissä esimerkeissä lienee kyse siitä, että jokin estää ihmisiä toteuttamasta luonnollista taipumustaan. Se jokin on pelko, joka aiheuttaa sisäistä turvattomuutta, mikä taas saa ihmiset kokemaan olonsa epämukavaksi tuntemattomien seurassa. Pelon ytimessä on uhka hylätyksi tulemisesta ja haavoittumisesta.

Pelko eristää

Pelon eristävästä vaikutuksesta johtuen ryhmän turvallisuustaso on kriittinen ulottuvuus. Jos turvallisuus on heikko, ryhmän yhteistyökyky on alhainen. Jos taas ryhmän turvallisuus on vahva, on työskentely ryhmässä innostavaa. Vaikka ryhmän turvallisuuteen vaikuttavat monet tekijät ja jokainen voi edesauttaa sen myönteistä kehittymistä, on ryhmän turvallisuus ensisijaisesti johtajan vastuulla. Siksi johtajan on kehitettävä kykyä analysoida ryhmän turvallisuutta ja auttaa sen jäseniä työskentelemään turvallisuuden parantamiseksi.

Mikko Aaltoa mukaillen ryhmän turvallisuus voidaan määritellä esimerkiksi näin: ”Ryhmän henkinen tila, jossa on vähän minuutta uhkaavia tekijöitä eli tekijöitä, jotka synnyttävät ns. lukkotunteita eli pelkoa, häpeää, syyllisyyttä tai arvottomuutta”. Toisinpäin sanottuna sama asia voidaan kiteyttää näin: ”ryhmän jäsenten tietoisuus hyväksytyksi tulemisesta”.

Voimakkaasti turvaton ryhmä on helppo tuntea jo ulkoisista merkeistä ja kehon kielestä. Ryhmäläiset ovat fyysisesti etäällä toisistaan, välttelevät katsekontaktia, kädet ovat puuskassa ja he ovat kehollisesti suojautuneita. Keskustelun aiheet liikkuvat lähinnä asiatasolla, tunteita tai mielipiteitä ilmaistaan vain vähän. Muutoinkin käyttäytyminen on muodollista ja varovaista. Sisäisesti turvallisessa ryhmässä kaikki on toisinpäin. Ihmiset ovat toistensa lähellä, fyysinen asento on avoin toisia kohtaan ja keskustelussa ollaan avoimia myös tunteiden ja mielipiteiden tasolla.

Miten turvattomuutta voi purkaa?

Ryhmädynamiikka on monimutkaista ja mestariksi oppiminen vie vuosia. Kuitenkin perussääntöjen omaksumisella pääsee jo varsin pitkälle. Turvattoman ryhmän kanssa alkuun pääsee jo kahden perussäännön omaksumisella:

Nonverbaali ennen verbaalia. Ensimmäinen sääntö tarkoittaa sitä, että ihmisten on yleensä helpompi tehdä kuin puhua. Erityisesti sääntö pätee miehiin. Niinpä turvattoman ryhmän kanssa ei kannata ensimmäisenä aloittaa tunteikasta avautumiskierrosta, vaan mieluummin tehdä jotain helppoa yhdessä. Sopivaa toiminnallisuutta voi olla vaikka tilan järjestäminen yhdessä tai jokin toiminnallinen harjoitus, joka soveltuu turvattomalle ryhmälle. Säännön alle sopii myös ns. maadoittajien käyttäminen. Maadoittaja on jokin fyysinen esine, jonka kautta vuorovaikutusta lämmitellään, esimerkiksi kortti, jonka avulla kerrotaan itsestä.

Tiedosta asiajärjestys. Ryhmän turvallisuusaste vaikuttaa siihen, mistä ja millä tasolla voidaan puhua. Yleinen asioiden järjestys on: tosiasiat, mielipiteet, tunteet, arvot, tarpeet, unelmat, traumat ja oma pimeä puoli. Niinpä turvattomassa ryhmässä puhutaan lähinnä tosiasioista – ei tunteista, mielipiteistä eikä traumoista. Siksi uuden ryhmän kanssa on toivotonta käydä syvällistä mielipiteiden vaihtoa hengellisestä vakaumuksesta. Tällainen keskustelu on väkinäistä ja ahdistavaa.

On kuitenkin huomattava, että aiheiden järjestys vaihtelee eri kulttuureissa ja eri yksilöillä. Esimerkiksi Suomessa turvattomassa ryhmässä ei hevillä puhuta uskonasioista, mutta monessa muussa maassa asia on toisin. Meidän kulttuurissamme ihmiset avautuvat helpommin vaikka seksuaalisuudestaan kuin uskonasioista. Seurakunnan sisäpiirissä järjestys on jyrkästi toisinpäin.

Näiden kahden säännön muistaminen auttaa turvattoman ryhmän kanssa työskentelyä. Ei kannata lompsia ryhmän sisäisen turvallisuustason yli ja yrittää väkisin mitään. On ymmärrettävä, ettei kukaan yleensä halua riskeerata mainettaan toimimalla hölmösti uusien ihmisten kanssa. Ryhmäläiset pitää sulattaa viisaasti. Kun ryhmän turvallisuutta rakennetaan oikein ja ajan kanssa, päästään lopulta tasolle, jossa ihmiset todella avautuvat ja jakavat asioita. Tällainen ryhmäkokemus on parhaimmillaan hyvin terapeuttinen.

Vinkkejä siihen miten päästä liikkeelle turvattomassa ryhmässä:
– toimintaa, jotain tekemistä käsillä
– jokin suoja itsen ja muiden väliin / apuväline (kortti, esine yms.)
– jäänmurtajat, tunnelmaa vapauttavat jutut, huumori, helppo leikki tms.
– parikeskustelut, jos yhdessä ei synny juttua, jaa porukka alaryhmiin
– anna positiivista palautetta aina kun siihen on vähänkään aihetta
– sopikaa luottamusta ruokkivista pelisäännöistä

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Näystä tavoitteisiin

Näky

Näyn löytäminen

Nuorempana tapasin lähteä kaverin kanssa ajelemaan autolla ilman päämäärää. Jokaisessa risteyksessä heittimme kolikolla kruunaa ja klaavaa, minne käännymme. Reissaamisessa oli kyllä seikkailun makua, mutta lopulta päädyimme aina jollekin metsätielle umpikujaan. Näin käy, jos ei suunnittele reittiä. Jos johtajana vie joukkonsa umpikujaan, ei enää ole johtaja. Johtajuuden tärkein yksittäinen elementti on näky. Ilman näkyä ei ole johtajuutta, korkeintaan hallintoa.

Sain tästä hyvän kokemuksen, kun olin veneretkellä parin voimakastahtoisen kaverin kanssa. Yleensä en ollut joukon johtaja, vaan jäin useimmiten päätöstilanteissa alakynteen. Eräänä yönä ajauduimme eksyneinä pimeässä johonkin saareen ja majoituimme. Aamulla heräsin ennen muita ja aloin huvikseni tutkia karttoja. Päättelin, mihin olimme yöllä ajautuneet. Niinpä kun muut heräsivät, minulla oli valmis suunnitelma, miten pääsisimme takaisin reitillemme. Olin automaattisesti joukon johtaja.

Miksi näkyä tarvitaan?

Näyllä on monia määritelmiä:

* Näky on innostava mielikuva siitä, miten asiat voisivat olla tulevaisuudessa.

* Näky on Jumalan antama selkeä kuva paremmasta tulevaisuudesta. Sen avulla ihminen alkaa uskoa, että hän ei ainoastaan voi vaan hänen pitää alkaa toteuttaa sitä.

* Näky on organisaation julkisesti täsmennetty näkemys siitä, millaiseksi se haluaa tulla.

Tässä yhteydessä näyllä tarkoitetaan innostavaa kuvaa siitä, millaiseksi rakenteilla oleva yhteisö voisi tulla. Johtajalla pitää olla tällainen tulevaisuudenkuva mielessään, muuten hän ei tiedä, mitä hän on tekemässä ja toiminta on vain epämääräistä puuhastelua. Mutta se, että näky on johtajan mielessä, ei vielä riitä. Näyn täytyy olla myös ydintiimin mielissä ja parhaassa tapauksessa se piirtyy jokaisen seurakuntalaisen mieleen. Siksi näkyä on parasta etsiä yhdessä. Sanon tarkoituksella etsiä, sillä seurakunnan näky tulee viime kädessä Jumalalta ja se löydetään. Näky on paitsi tärkeä, myös hyödyllinen. Sillä on monia seurakuntaelämää virvoittavia vaikutuksia.

Sitouttaminen

Ensinnäkin näky sitouttaa. Ihmisten on hyvin vaikea sitoutua rakentamaan seurakuntaa, jos heillä ei ole käsitystä, millainen siitä tulee. Tilanne on kuin bussipysäkillä. Harva meistä nousee bussiin, josta ei tiedä, mihin se on menossa. Kukapa siis tuhlaisi kallisarvoista aikaansa seurakuntaan, joka ei tiedä, mitä se on tekemässä.

Innostus ja yhteishenki

Toiseksi näky luo innostusta ja yhteishenkeä. Kun kaikilla toimijoilla siintää mielessään Unelmien Seurakunta, tuntuu yksittäisten tehtävien suorittaminen mielekkäämmältä. Kahvin keittäminenkin saa uuden merkityksen, kun ymmärtää, että kahvittelu on elintärkeä osa yhteisöllisyyttä ja siten toimivan seurakunnan perustaa. Sama koskee tietenkin kaikkia muitakin tehtäviä. On motivoivaa työskennellä yhteisen päämäärän eteen.

Voimavarojen keskittäminen

Kolmanneksi näky auttaa keskittämään voimavarat oleelliseen. Hyvässä porukassa syntyy monenlaisia ideoita, mutta jos niitä kaikkia aletaan toteuttaa, ajaudutaan mahdottomuuksiin. Näky auttaa karsimaan turhia projekteja ja keskittämään vähäiset voimavarat siihen, mikä on oleellista.

Karsiminen

Ja vielä neljänneksi näky karsii väkeä, sillä osa ihmisistä ei innostu siitä ollenkaan ja lähtee pois. Tämä saattaa aluksi tuntua pahalta, mutta pitkän tähtäimen tulos on näin parempi. Olen kuullut lukemattomista seurakunnan uudistusprojekteista, joiden alkuvaiheessa osa porukasta on lähtenyt ovet paukkuen pois, koska uusi näky on tuntunut vieraalta. Pitkällä tähtäimellä seurakunnan koko on kuitenkin moninkertaistunut selkeän näyn ansioista.

Näky on hyvin Raamatullinen asia, ei suinkaan bisneskonsulttien keksintöä. Kaikilla Raamatun keskeisillä johtajilla oli selkeä näky siitä, mitä Jumala halusi heidän tekevän. Mooseksella oli näky viedä kansa Egyptin orjuudesta luvattuun maahan. Daavidilla oli näky perustaa Israelin valtio ja nujertaa sen viholliset. Jeesuksella oli näky julistaa Israelin ”kadonneille lampaille” Jumalan valtakuntaa sanoin ja teoin sekä valmentaa opetuslapsia jatkamaan työtä hänen kuolemansa jälkeen. Paavalilla oli näky julistaa evankeliumia Rooman valtakunnassa ja perustaa sen keskeisimpiin kaupunkeihin seurakuntia. Paavali kirjoittaa vielä, että hän ei taistele ”ilmaan hosuen” vaan suunnitelmallisesti. Hän teki jo hyvissä ajoin etukäteen teki suunnitelmia siitä, miten voisi toteuttaa näkynsä mahdollisimman tehokkaasti ja kattavasti.

Näkyä voi työstää monella tavalla eikä ole olemassa yhtä oikeaa tapaa. On kuitenkin kaksi asiaa, jotka ovat välttämättömiä seurakunnan näyn etsimisessä. Ensimmäinen on Jumalan tahdon etsiminen ja toinen on ihmisten kuunteleminen. Mikäli et tiedä parempaa näyn työstämismetodia, voit kokeilla seuraavaa prosessia soveltuvin osin. (Prosessin idea perustuu Rick Warrenin kirjaan Päämäärätietoinen seurakunta.)

NELJÄ ASKELTA KOHTI NÄKYÄ

1. askel: Etsikää seurakunnan tarkoitus Raamatusta

Seurakunta ei ole ihmiskeksintöä, eikä meillä ole oikeutta nimittää mitä tahansa toimintaa seurakunnaksi. Raamatun mukaan Kristus itse rakentaa kirkkonsa ja hän myös pitää siitä huolta. Seurakunta on siis Herran projekti. Siksi meidän tulee rakentaa sitä Raamatussa annettujen suuntaviivojen mukaisesti. Kyse on vähän kuin franchising-firmasta. Meillä on Jeesukselta saatu lisenssi, mutta ehtoihin kuuluu, että toimimme tiettyjen sääntöjen puitteissa. Seurakunnan formaatti ei kuitenkaan onneksi ole yhtä tiukka kuin monikansallisella pikaruokaketjulla, joten tilaa luovuudellekin on.

Näkyä etsiessänne ehdotan, että aloitatte ydinryhmän kanssa tutkimalla Uutta testamenttia. Viettäkää ensin kunnolla aikaa yhteisessä rukouksessa. Olkoon rukouksenne nöyrä halu etsiä Jumalan tahtoa seurakuntaa rakentaessanne. Seuraavaksi viettäkää aikaa lukien Uuden testamentin keskeisiä opetuksia seurakunnasta. Kyselkää, mitä Jeesus opettaa seurakunnasta. Mitä alkuseurakunnan kuvaukset Apostolien teoissa puhuvat siitä? Mitä Paavali ja muut kirjeiden kirjoittajat opettavat seurakunnan ideasta? Miettikää näiden kohtien äärellä vastauksia kysymyksiin: Mikä seurakunta on? Miksi Jumala on antanut meille seurakunnan? Mikä tai mitkä ovat seurakunnan tehtävät? Näiden ja muiden hyödyllisten kysymysten kautta teille pitäisi alkaa hahmottua Raamattuun istutettu idea seurakunnasta.

Pyrkikää lopuksi vielä tiivistämään kaikki noin kymmenellä ranskalaisella viivalla.

Muistan, kuinka innoittavaa oli tehdä tätä työvaihetta nuorten aikuisten porukalla. Jo pelkästään se, että luimme Jeesuksen toimintatavoista ja kehotuksista opetuslapsilleen, kouraisi syvältä koko ryhmää. Mestarin sanoissa on jotakin niin alkuvoimaisen väkevää, että jos seurakunnan rakentamisen motivaatio ei tällä metodilla ala nousta, niin ei sitten millään.

Työskentelyyn sopivia raamatunkohtia ovat mm. seuraavat:

Matt 9:35-38, Luuk 4:16-19, 43-44, Joh 10:14-16,  Joh 13:3-5, 12-15, Room 12:4-8, Ef 2:19-22, Ef 4:11-16, 1 Piet 2:9-10, Apt 2:42-47, 4:32-35, 5:42-6:1-7, Kol 3:12-17, 1 Tess 5:11-15, Hepr 10:24-25, Matt 5:13-16, 11:28-30, 16:16-19, 18:19, 22:35-40, 25:34-40, 28:18-20, Mark 10:43-45 , Joh 13:34-35.

2. askel: Selvittäkää kohderyhmän tarpeet ja erityispiirteet

Seuraava askel on pyrkiä hahmottamaan toimintanne keskeisin kohderyhmä ja ymmärtämään sen tarpeita. Nuorten aikuisten osalta meillä on Suomessa hyvä tilanne, sillä tätä ryhmää on tutkittu paljon. Näistä tutkimuksista saa varsin selkeän kuvan nuorten aikuisten tarpeista ja erityispiirteistä.

Eräs käytännön idea kootun informaation työstämiseksi on luoda mielikuvitushenkilö, jossa tiivistyvät kohderyhmän keskeiset piirteet. Se tarkoittaa, että kokoatte eri tietolähteiden ja omista kokemustenne pohjalta listan ominaisuuksista, jotka ovat tavanomaisia tai tyypillisiä kohderyhmänne keskivertoedustajalle. Kukaan ei tietenkään ole kaikin puolin luomuksenne kaltainen, mutta prosessi auttaa kiteyttämään oleellisia asioita. Määritelkää ainakin tällaisia asioita: ikä, perhetilanne, asumismuoto, tulotaso, harrastukset, musiikkimaku, suhde hengellisiin asioihin, haaveet, pelot, ongelmat ja odotukset, pelot, jotka liittyvät seurakuntaan. Henkilöstä on hyvä tehdä myös kuva ja antaa vielä nimikin, näin asia konkretisoituu ja jää paremmin mieleen.

3. askel: Luokaa kombinaatio

Seuraavaksi on vuorossa näyn kokoaminen ja kiteyttäminen. Tämän vaiheen yksinkertainen kysymys on, miten seurakunnan idea parhaiten toteutuisi luomanne mielikuvitushenkilön näkökulmasta katsottuna. Millainen seurakuntayhteisömme tulisi olla, jotta Raamatun kuvaama seurakunnan idea ja tavoitteet toteutuisivat kohderyhmäämme kuuluvan henkilön kohdalla? Käykää tätä keskustelua avarassa ilmapiirissä ja rukoilkaa myös paljon. Uskon, että vähitellen mieliinne – ja fläppitaululle – alkaa muodostua lista keskeisistä asioista, joita haluatte seurakunnassanne olla edistämässä.

Aluksi on hyvä kirjata kaikki esille nousevat asiat, mutta prosessin edetessä listaa on syytä karsia, kunnes jäljellä on vain viitisen kaikkein oleellisinta asiaa. Kootkaa näistä asioista tiivis kuvaus siitä, millaista seurakuntaa haluatte rakentaa.

Viimeistelkää vielä lopuksi työstämänne kuvaus sellaiseen muotoon, että muidenkin on se helppo ymmärtää ja muistaa. Muotoilussa pitäisi välttää kaikkea paperinmakuista, sillä näyn olisi tarkoitus olla innostava. Ilman onnistunut muotoilua kukaan ei ymmärrä visiota ja se jää vain julkilausumaksi.

4. askel: Kommunikoikaa tehokkaasti ja jatkuvasti

Viimeinen vaihe näyn työstämisessä on sen välittäminen kaikille. Tämä on kriittinen kohta, sillä hyväkään näky ei toimi, ellei sen kommunikointi onnistu. Näyn viestittäminen seurakunnalle on jatkuva projekti. Yksi tiedotustilaisuus ei vielä auta, vaan näkyä on iskostettava ihmisten mieliin uudestaan ja uudestaan. Amerikkalainen pastori Bill Hybels käyttää sanontaa ”näky vuotaa”. Se kuvaa hyvin, mitä tapahtuu ilman jatkuvaa toistoa. Ihmiset yksinkertaisesti unohtavat näyn.

Tuo näkyä esille monella tavalla, luovasti. Näyn osa-alueista on hyvä pitää saarnoja. Niitä voi käsitellä pienryhmissä. Sen voi laittaa sähköpostien alkuun, esitteisiin ja julisteeksi kirkon seinälle. Siitä voi tehdä videon, lauluja tai runoja jne. Kun näkyä jaksaa pitää uskollisesti esillä, se alkaa vähitellen jäädä mieliin. Silloin se alkaa ikään kuin huomaamattakin ohjata toimintaa.

Näyn viestinnän lisäksi johtajan tehtävänä on huolehtia siitä, että näkyä todella seurataan. Vaatii ajoittain tiukkaa kuria ennen kuin seurakunta oikeasti uskoo, että näky ei ole vain paperi. Aina kun joku esittää jonkun uuden idean, kysy miten se toteuttaa näkyä. Opeta siis ihmiset perustelemaan hankkeitaan näyllä. Budjettia laadittaessa näky on kuin sapluuna, jonka läpi budjettia tehdään. Samoin toimintakertomusta kirjoitettaessa olkoon näky kriteeri, jolla vuoden onnistumista mitataan. Tällä tavoin läpivietynä näyn vaikutukset todella alkavat tulla esiin. Silloin yhteisösi ei ole enää tuuliajolla, vaan sillä on selkeä suunta.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Millainen on toimiva näky?

Johtajuus

Edellä on puhuttu paljon johtajuudesta, ja se on ollut tarkoituskin, sillä johtajuus on yhteisön rakentamisessa hyvin tärkeä asia. Ei ole yhteisöllisyyttä ilman johtajuutta. Ihminen on luotu sellaiseksi, että valta aina jakautuu, kun paikalla on kaksi tai kolme. Tätä vastaan voi toki kapinoida, mutta Jumalan asettamaa periaatetta ei voi rikkoa. On siis parempi hyväksyä ihmisen ja ihmisyhteisön lainalaisuudet.

Valta sinänsä ei ole hyvä eikä paha asia, vasta sen käyttö ratkaisee. Siksi seurakunnassakaan ei tulisi pelätä johtamista. Jeesus ei pelännyt sitä. Hän oli opetuslapsijoukkonsa kiistaton johtaja. Lähtönsä tullessa ajankohtaiseksi hän huolehti vielä, ettei kaikki kaadu valtataisteluun ja asetti Pietarin opetuslapsijoukon johtajaksi. Vallan todellisuus näkyy muuallakin Raamatussa. Itse asiassa Raamattu on kirja vallankäytöstä ja johtajuudesta. Lähestulkoon kaikki Raamatun sankarit ovat johtajia. He ovat kuninkaita, profeettoja, kansanjohtajia, apostoleja, sotapäälliköitä, pappeja jne. He ovat Jumalan valitsemia johtajia, joiden kutsumuksena on käyttää saamaansa valtaa oikein. Osa heistä toimii oikein, osa ei. Väärinkäytökset eivät kuitenkaan kumonneet Jumalan kutsua.

Yhteisö syntyy johtajan ympärille

Valta ja johtajuus ovat myös yhteisöllisessä seurakunnassa avainasemassa, sillä yhteisö syntyy aina johtajuuden ympärille. Voi jopa sanoa, että yhteisö syntyy johtajan ympärille. Siksi yhteisöä synnytettäessä kaikki lähtee siitä, että joku ottaa vastuun, alkaa johtaa muita ja muodostaa näin yhteisön ympärilleen. Tämä on aivan luonnollista ja raamatullista eikä siinä ole mitään pelättävää tai epäkristillistä. Tosiasia näet on, että ilman johtajaa koko yhteisöä ei synny.

Edellä sanotusta seuraa, että ensimmäinen asia, jota yhteisön perustajan täytyy alkaa työstää, on oma johtamistaito, sillä kunkin johtamiskyvyn suuruus asettaa rajan sille kuinka suuren yhteisön hän pystyy synnyttämään. Jos yhteisön perustajalla on vain vähän vaikutusvaltaa ja johtamiskykyä, hän pystyy kokoamaan vain pienen yhteisön. Jos taas hänen kykynsä on suuri ja hän suostuu sitä koko ajan kehittämään, ei hänen vetämänsä yhteisön koon kasvulle ole olemassa kattoa. Euroopassa ja maailmalla on esimerkkejä tuhansien aktiivijäsenten yhteisöistä. Ala siis kehittää johtamistaitoasi määrätietoisesti. Mene johtamiskoulutukseen, lue alan kirjallisuutta ja etsi itsellesi mentori, joka voi auttaa sinua kasvamaan johtajana.

 

Ongelmana etäisyyden pitäminen

Suomalaista johtamiskulttuuria vaivaa eräs ongelma, joka on varsinkin seurakunnissa saanut paljon pahaa aikaan. Meillä on perinteisesti painotettu sitä, että johtajan täytyy pitää tietty etäisyys johdettaviin, muuten hän menettää johtajan arvovallan. Mielestäni juuri mikään ei voisi olla kauempana totuudesta, varsinkin kun yritetään johtaa vapaaehtoisia. Heidän kanssaan pahin virhe on juuri etäisyyden pitäminen. Se ei toimi, koska vapaaehtoisten kanssa johtajuus ei voi perustua ulkoiseen kuriin, vaan johtajan täytyy synnyttää ihmisissä sisäinen halu seurata häntä. Se taas ei onnistu, ellei johtajan ja johdettavien välille synny tunnesuhdetta.

Siksi yhteisön johtaminen on aloitettava siitä, että johtaja pyrkii pääsemään ydinryhmänsä kanssa niin lähelle kuin mahdollista. Työntekijän status luo aivan riittävän pohjan johtajuudelle ja suomalaisessa kulttuurissa virallista asemaa haastetaan hyvin nihkeästi. Pikemminkin ongelmana on se, että esimerkiksi papit nostetaan liian helposti jalustalle. Heitä kyllä kritisoidaan, mutta vain harvoin seurakuntalaiset todella haastavat heidät valtataisteluun. Siksi työntekijän on turvallista tulla alas jalustaltaan ja asettua samalle tasolle vapaaehtoisen kanssa. Vaikutusvalta ei siitä heikkene, päinvastoin.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Näky

Opetuslapseuttaminen

Edellä kuvatun läheisen suhteen johtajan ja johdettavien välillä tulisi kasvaa prosessiksi, josta voidaan käyttää nimitystä opetuslapseuttaminen (tai mentorointi). Työtapa on maailmalla seurakuntatyön kuumimpia trendejä tällä hetkellä. Kyse ei ole muotioikusta, vaan se on kuulunut seurakunnan rakentamiseen alusta lähtien. Jeesus toimi samoin. Vaikka hän julisti välillä tuhansille kuulijoille, hänen toimintansa menestyksen varsinainen selittäjä oli se, miten hän toimi opetuslastensa kanssa. Hänhän ei jakanut huomiotaan samalla tavoin kaikille, vaan valitsi kolme ryhmää, joita valmensi syvällisemmin kuin muita. Suurin ryhmistä oli 72 opetuslapsen joukko, jotka hän mm. lähetti pareittain edellään kaikkiin niihin kaupunkeihin, joihin itse aikoi mennä.

Tästä joukosta hän valitsi kaksitoista läheisintä opetuslasta, joille hän esimerkiksi selitti kaiken sen, mitä hän vertauksilla oli kansalle opettanut. Ja jos luemme evankeliumeita oikein tarkkaan, huomaamme, että hän valitsi vielä näistä kahdestatoista kolme kaikkein läheisintä oppilasta, Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen. Nämä kolme hän otti mukaansa kirkastusvuorelle, herättämään kuollutta tyttöä ja rukoilemaan Getsemaneen.

Opettaminen

Jeesuksen toiminnan ydin oli juuri opetuslasten kasvattaminen. Hän panosti heihin paljon aikaa ja valmensi heitä vaihe kerrallaan apostoleikseen. Aluksi oppilaat saivat seurata mestarinsa työskentelyä vierestä ja oppia esimerkin kautta. Samalla Jeesus piti heille yksityisopetusta. Evankeliumeissa ikään kuin ohimennen mainitaan, että vähän väliä Jeesus vetäytyi opetuslastensa kanssa yksinäisyyteen tai lähti jopa ulkomaille saadakseen opettaa heitä rauhassa (Matt 15:21). Näiden sessioiden sisällöstä meille ei kerrota paljoakaan, mutta varmasti Jeesus opetti oppilailleen ainakin Jumalan valtakunnan lainalaisuuksia ja toimintaperiaatteita. Eräs Jeesuksen käyttämä metodi oli käydä tiukkojen tilanteiden jälkeen analyysipalaveri, jossa opetuslapset saivat vapaasti kysellä, miksi Jeesus oli toiminut niin kuin toimi tai mitä hän vertauksillaan oli tarkoittanut. Tällaisista meillä on useita välähdyksiä evankeliumeissa (mm. Matt 13:10, 17:19).

Toiminta

Opettaminen oli tärkeä osa koulutusohjelmaa, mutta Jeesus ei jättänyt asioita ainoastaan teorian tasolle, vaan laittoi opetuslapsensa myös töihin. Evankeliumeissa kerrotaan, kuinka Jeesus lähetti opetuslapsiaan pareittain kiertämään Israelin paikkakuntia. Näin Jeesuksen työ moninkertaistui, kun hänen sanomansa levisi myös niihin paikkoihin, mihin hän ei itse voinut mennä. Tärkeintä oli kuitenkin se, että opetuslapset pääsivät kokeilemaan siipiään tositoimissa. Totuushan on, että usein työn oppii oikeasti vasta itse tekemällä.

Jeesuksen mallintaman periaatteen mukaan toimittiin alkukirkossa muutenkin. Paavalilla oli useita opetuslapsia mm. Timoteus, Demas, Crescens ja Titus. Niin ikään Paavali itse oli ilmeisesti Barnabaan oppilas. Toisessa Timoteus-kirjeessä Paavali opettaa oppilastaan toimimaan samalla tavoin, kuin hän oli toiminut: ”Kaikki, mitä olet monien todistajien läsnä ollessa minulta kuullut, sinun tulee uskoa luotettaville ihmisille, jotka pystyvät myös opettamaan muita” (2. Tim 2:2).

Vaiheet

Saman kirjeen ensimmäisessä luvussa Paavali paljastaa jotakin siitä, mitä Timoteuksen opetuslapseuttamiseen oli kuulunut. Mielestäni Paavali kiteyttää tässä luvussa varsin pitkälle opetuslapseuttamisprosessin kulun. Ensimmäinen ja tärkein ulottuvuus oli rukous oppilaan puolesta. Paavali kertoo, että hän rukoili Timoteuksen puolesta ”lakkaamatta, päivin ja öin”. Toinen ulottuvuus oli Timoteuksen varustaminen. Paavali rohkaisee Timoteusta puhaltamaan täyteen liekkiin sen armolahjan, jonka tämä oli saanut Paavalin laitettua kätensä hänen päälleen. Samassa yhteydessä Paavali harjoittaa mentorin tärkeää tointa, kun hän valaa Timoteukseen rohkeutta. Mentorin rohkaisevat sanat voivat olla oppilaalle tiukassa paikassa kullan arvoisia. Vielä Paavali mainitsee, että hän on ollut Timoteuksen opettaja uskon ja rakkauden tasolla. Hengellinen ohjaus on koko opetuslapseuttamisen ydin, sillä Jeesus antaa omille opetuslapsilleen juuri tämän tehtävän: ”opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa”.

Myös nykyajan seurakuntayhteisön rakentamisessa kannattaa hyödyntää opetuslapseuttamisen ikiaikaista ja tehokkaaksi todettua menetelmää. Idean ydin on yksinkertaisesti se, että yhteisön johtaja kerää ympärilleen muutaman nuoren aikuisen, joille hän pyrkii siirtämään kaiken sen, mitä on itse oppinut Jeesuksen seuraamisesta ja seurakunnan rakentamisesta. Opetuslapsia ei kannata kerätä kovin montaa, sillä kontakti jää pinnalliseksi eikä opettajalla ole tarpeeksi aikaa paneutua kunkin oppilaan tilanteeseen. Jos Jeesus pystyi keskittymään täysillä ehkä vain kolmeen ja korkeintaan kahteentoista, niin tuskinpa tavallisen pastorin kannattaa haaveilla ainakaan isommasta oppilasjoukosta.

Anna aikaasi

Ytimeltään opetuslapseuttaminen ei ole mitään muuta kuin oman elämän jakamista avoimesti toisten kanssa. Tähän tarvitaan sitä, että työntekijä antaa aikaansa valituilleen. On kuitenkin tärkeää tiedostaa, että hengellisen työn tekeminen yhdessä ei vielä riitä. Tarvitaan enemmän. Tarvitaan sitä, että johtaja ja opetuslapsi viettävät aikaa yhdessä myös työkuvioiden ulkopuolella, ilman seurakuntarooleja. Toinen on opittava tuntemaan aidosti sellaisena kuin hän on, kipuineen kaikkineen.

Käytännössä kiireisen työntekijän kalenteriin on vaikea raivata tilaa kovin tiiviille opetuslapsisuhteelle. Siksikään opetuslapsia ei kannata ottaa kovin monta, pari riittää aluksi oikein hyvin. Kalenteriongelmaan voi yrittää keksiä myös luovia ratkaisuja. Eräs kollegani mm. pyysi nuoria oppilaitaan kotiinsa aamupalalle ja muihin arjen askareisiin. Näin opetuslapset saivat todella nähdä, millaista on ”hengellisen sankarin” arki.

Pelkän ajanvieton sijaan opetuslapseuttamisessa on kysymys tietoisesta, tavoitteellisesta toiminnasta. Työntekijän tavoitteena on auttaa oppilastaan kasvamaan siihen, mihin Jumala haluaa tämän viedä. Tämä edellyttää mallin antamisen lisäksi analyyttistä otetta ja tietoista opastamista. Valmiiden vastausten antamista on kuitenkin syytä välttää, sillä tavoitteena on auttaa opetuslapsia löytämään itse vastauksensa. Oppaana voi toimia tehokkaasti jo pelkästään esittämällä hyviä kysymyksiä.

Toiminnan tarkkailu

Hyvä tekniikka opetuslapseuttamisessa on Jeesuksen käyttämä tapa pyytää nuoria mukaansa erilaisiin hengellisiin työtehtäviin ja sitten analysoida koettua yhdessä. Eräällä kollegallani, joka tekee paljon kiertävää julistustyötä, on tapana ottaa reissuillensa mukaan aina pari opetuslasta. Joskus oppilaille löytyy järkevää tekemistä, mutta välillä tehtäviin saattaa kuulua vaikkapa ”hengellisen ilmapiirin tarkkailua”. Tärkeintä ei olekaan, mitä tehdään vaan, että opetuslapsilla on mahdollisuus nähdä, mitä hengellinen työ käytännössä on. Oleellista on myös analysoida yhdessä koettua. On hyvä, että opettaja kertoo tapahtuneen jälkeen, miksi hän toimi tilanteessa niin kuin toimi. Tällainen analysointi on molemmille erittäin opettavaista.

Lopulta Jeesusta on uskallettava seurata myös siinä, että vapaaehtoisille annetaan todellisia vastuita. On oikeastaan aika huikeaa ajatella, että Jeesus päästi oppilaansa tekemään konkreettisesti samaa työtä kuin hän itse teki. Opetuslapset kiersivät opettamassa kansaa, parantamassa sairaita ja ajamassa ulos pahoja henkiä. Tällaisen valtuutuksella Jeesus osoitti oppilailleen uskomattoman vahvaa luottamusta. Uskaltaisimmeko me työntekijöinä luottaa suojatteihimme yhtä paljon?

Opetuslasten valitseminen

Keitä sitten voisi pyytää opetuslapsikseen? Edellä puhuin ydinryhmän valitsemisesta, ja samoja kriteereitä voi ehkä käyttää myös tässä. Opetuslasten valinnassa luonteen ominaisuudet ja asenne korostuvat kuitenkin vielä enemmän kuin ylipäätään johtajien valinnassa. On hyvin tärkeää, että asenne on kunnossa, sillä tiedolliset ja taidolliset puutteet korjaantuvat prosessissa mutta väärän asenteen muokkaaminen voi olla mahdotonta. Etsi siis ihmisistä näitä ominaisuuksia:

* Uskollisuus – kyky pitää kiinni sitoumuksistaan

Älä ota henkilöä, joka luistaa vastuistaan tai peruuttaa tapaamisia ilman hyvää syytä. Kasvu vaatii sitoutumista ja työtä.

* Saatavuus – halu antaa aikaansa prosessiin

Ei kannata ottaa lähelleen ihmisiä, joilla ei ole aikaa tapaamisiin. Aika on pohjimmiltaan asennekysymys, sillä siihen aina löytyy aikaa, mikä todella motivoi.

* Aloitekyky – sekä suhteessa Jumalaan että tehtäviinsä

Opetuslapsistasi pitäisi tulla johtajia, jotta työsi voisi moninkertaistua. Älä kerää perässähiihtäjiä vaan tienraivaajia.

* Oppimishalu – halu oppia sinulta

Oppiminen edellyttää nöyryyttä. Etsi siis ihmistä, joka janoaa oppia uutta ja haluaa mennä eteenpäin. Oppilaan tulisi arvostaa opettajaansa eli hänellä täytyy olla halu oppia juuri sinulta.

* Tavoitteellisuus – halu ja into kasvaa johtajana

Asenne ratkaisee lopulta ja voimakas tahto vie läpi harmaan kiven.

* Hengellinen palo

Vaikka puolisydäminen saattaisi matkalla syttyä, kannattaa valita niitä, joiden sydämissä palaa jo. Mutta seuraile heitä, etteivät he polttaisi itseään loppuun.

Opetuslapseuttamisen pitkän tähtäimen tavoite on ikään kuin ”monistaa” työntekijä muissa ja näin moninkertaistaa yhden henkilön panos toisten kautta. Tietenkään opetuslapseuttaminen ei ole monistamista siinä mielessä, että oppilaista tulisi samanlaisia kuin esikuvansa. Heillä kaikilla on oma persoonansa ja omat lahjansa sekä kutsumuksensa, eikä tervehenkinen mentorointi turmele heidän ainutlaatuisuuttaan. Se, mikä tarttuu, on tietty arvomaailma ja näkemys, joka ohjaa oppilaat toimimaan samaan suuntaan kuin johtaja, vaikka kukin meneekin sinne omaa reittiään. Kuitenkin opetuslapseuttamisen avulla yksittäisen työntekijän näky alkaa levitä ja pitkäjänteisen työn tulokset ylittävät kymmen- tai satakertaisesti sen, mihin työntekijä yksin olisi parhaimmillaankaan päässyt.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Johtajuus

Seurakunta Raamatussa 2/3, Temppeli

Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen. Ef 2:20-22

Juutalaisille Jerusalemin temppeli oli uskonnon keskuspaikka. Sinne matkustettiin pitkien matkojen päästä, sillä uskomuksen mukaan temppelissä lausuttu rukous tuli varmemmin kuulluksi. Muinaisesta temppelikultista on vieläkin jäljellä rippeitä. Nykyään hurskaat juutalaiset kiikuttavat rukouksiaan pienillä lappusilla itkumuurin rakosiin ja niitä jopa voi lähettää faksilla ja sähköpostilla muurille vietäviksi. Kaikki tämä kertoo juutalaisuuteen kuuluvasta Jerusalemin temppelin erityisasemasta. Se oli Jumalan erityisen läsnäolon paikka, Herran huone.

Uudessa testamentissa Jerusalemin temppelin korvaa seurakunta. Sitä koskevat kaikki samat lupaukset kuin kivistä tehtyä temppeliäkin. Siten seurakunta on Jumalan erityisen läsnäolon paikka, Pyhän Hengen temppeli. Jeesus itse lupaa, että missä kaksi tai kolme on hänen nimessään koolla, siellä hän itse on heidän keskellään (Matt 18:20). Seurakunnassa Jumala on erityisellä tavalla kohdattavissa.

Yhteisöllisyyteen tämä kaikki liittyy, kun tarkastelemme Paavalin vertausta seurakunnasta temppelinä hieman tarkemmin. Paavali sanoo, että tämä Jumalan temppeli ei ole tehty kivistä vaan ihmisistä. Sen muodostavat kaikki seurakunnan jäsenet. He ovat kuin eläviä kiviä, joita muotoillaan, jotta ne sopivat hyvin toisiinsa. Elävä kivi tarkoittaa hakattua, veistettyä kiveä. Me seurakuntalaiset siis muodostamme yhdessä Jumalan pyhän temppelin. Kukin meistä on kivi suuressa rakennuksessa, jonka keskellä Jumala on erityisellä tavalla kohdattavissa. Toisin sanoen hän ilmaisee itsensä meidän kauttamme (1 Kor 12:7).

Usko elpyy yhteydessä

Nykyisin moni uskovakin ajattelee, ettei tarvitse seurakuntaa ollakseen kristitty. Ihanteena on uskominen ilman välikäsiä. Uskominen ilman seurakuntaa ei kuitenkaan pidemmän päälle hyvä ratkaisu. Moni muistaa rippikoulusta tutun vertauksen, jonka mukaan yksinäinen puu ei kauan pala – tarvitaan nuotio. Vertaus pitää paikkansa, sen ovat lukemattomat ihmiskohtalot todistaneet. Jumala ei ole antanut seurakuntaa huvikseen, vaan sillä on tärkeä merkitys hengelliselle elämälle.

Vähän aikaa usko selviää ilman yhteyttä toisiin kristittyihinkin, mutta ajan kuluessa tilanne muuttuu. Usko alkaa hiipua. Huomaan tämän lainalaisuuden omassa elämässäni aina kesäloman aikaan. Lomalla haluan ottaa etäisyyttä työhöni eli seurakuntaelämään. Aluksi en huomaa mitään eroa, mutta viikon parin kuluttua havahdun, kun uskon asiat ovat alkaneet painua tajuntani takaosiin. Mitä pitemmälle loma edistyy, sitä teoreettisemmaksi ja etäisemmäksi hengellisyys elämässäni kääntyy. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun tulen takaisin uskovien yhteyteen. Jo muutaman tapaamisen jälkeen alan olla taas iskussa. Uskoni elpyy ja alkaa vaikuttaa arjessa. Siksipä kai Heprealaiskirjeessä varoitetaan laiminlyömästä seurakunnan yhteisiä kokoontumisia. Siellä tiedetään, kuinka heikko ihminen on ilman toisten tukea. Hepr 10:24-25 

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Seurakunta Raamatussa 3/3, Kristuksen ruumis

Selvitys jumalanpalvelusyhteisöistä

Piispainkokous asettaman työryhmän selvitys jumalanpalvelusyhteisöistä kirkossamme on luettavissa tästä linkistä Sakasti-sivuilta. 

Spirit verkostosta mukana työryhmässä oli Uuden Verson pappi Timo Pöyhönen. Timo totesi selvityksen valmistuttua seuraavaa: ” Hyvä että tällainen selvitys on tehty kirkossa ja näin yhteisöjen asia on nostettu esille. Enää yhteisöt eivät ole jotakin, jota tapahtuu hämärässä, vaan osa kirkon virallista elämää.”

Selvityksen pohjamateriaalina on käytetty myös useampiakin Spirit-verkoston yhteisöjä.