Avainsana: messun kehittäminen

Vapaaehtoisten organisointi

Rekrytointijärjestelmä

Vapaaehtoisten rekrytoimiseen ja heidän motivaationsa ylläpitämiseen sekä jaksamisen seurantaan on hyvä kehittää jonkinlainen systeemi. Jos porukka on pieni, riittää kun pitää silmänsä auki ja on riittävästi kontaktissa. Mutta vähänkin isomman väkimäärän hallitsemiseen täytyy luoda järjestelmä. Seuraavaksi annan muutamia vinkkejä ja kokemuksia asian järjestämiseksi. Mikään ei kuitenkaan estä luomasta omia, parempia järjestelmiä.

a) Vapaaehtoistiimit / organisointi

Kuten olen jo aiemmin todennut, kukaan ei pysty johtamaan yli 15 henkilöä suoraan. Tarvitaan väliportaan esimiehiä. Vapaaehtoisten kanssa tämä on helppo toteuttaa perustamalla eri tehtäviin tai osa-alueille tiimejä, joilla on omat johtajansa. Tällöin työntekijän toiminta helpottuu merkittävästi, kun osan johtajan tehtävästä voi uskoa vapaaehtoisjohtajalle. Organisointi helpottaa myös rekrytointia, sillä periaatteessa vastuu tiimin kokoamisesta kuuluu tiimin vetäjälle. Useimmissa tapauksissa hän tarvitsee rekrytointiin kuitenkin apua työntekijältä.

Tiimejä perustettaessa on hyvä huomioida muutamia yksityiskohtia, ettei tule ongelmia. Ensinnäkin tiimin vetäjän valtuutus pitää olla hyvin selkeä. Jos johtaja ei ymmärrä, että hän todella on vastuussa laumastaan, hän ei uskalla tai osaa huolehtia sen jäsenistä riittävästi. Siksi tiimien vetäjät kannattaa asettaa virkaansa näkyvästi esimerkiksi siunaamalla heidät jumalanpalveluksessa. Toisekseen tiimien johtajia ei saa jättää yksin, vaan heihin on oltava säännöllisesti yhteydessä. Heidän jaksamisensa on työntekijän vastuulla. Kolmanneksi tiimin koon pitää olla sellainen, että vapaaehtoinen voi sitä johtaa. Käytännössä maksimikoko lienee kymmenen paikkeilla. Mikäli halukkaita olisi tulossa enemmänkin, kannattaa perustaa kaksi tiimiä.

Olen joutunut jonkin verran joutunut pohtimaan, kannattaako tiimejä perustaa osa-alueittain vai tehtäväkohtaisesti. Osa-alueella tarkoitan jotakin isoa kokonaisuutta, kuten esimerkiksi evankelioiminen tai rukous. Tehtävillä tarkoitan jotakin pienempää tehtäväkokonaisuutta kuten vaikkapa tarjoilujen järjestämistä. Isoissa vastuualueissa on etuina mm. se, että seurakuntalaiset pääsevät oikeasti vaikuttamaan toimintalinjauksiin. Toisaalta olen huomannut, että monien seurakuntalaisten on vaikea hahmottaa isoja kokonaisuuksia ja niihin sitoutuminen on vaikeaa. On helpompaa ajatella tehtäväkseen kahvinkeitto kaksi kertaa kaudessa kuin rukoustoiminnan kehittäminen koko seurakunnassa. Kannattaa siis miettiä, kuinka laajan ja abstraktin vastuualueen vapaaehtoisista koostuva joukkue pystyy hallitsemaan.

Kun tiimi on perustettu ja sille on valittu johtaja, pitää uskaltaa päästää irti. Toimivassa yhteisössä valta ja tekeminen ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Siksi on tarpeen, että tiimille ja sen vetäjälle annetaan paljon päätösvaltaa sen suhteen, miten he toimintansa junailevat. Mikään ei ole turhauttavampaa kuin se, että pastori koko ajan puuttuu tiimin tekemisiin. Se viestittää luottamuspulasta, joka laskee ajanoloon vapaaehtoisten motivaatiota. Tietenkin silloin on puututtava, jos tiimi toimii vastoin yhteistä näkyä tai ei tee hommiaan.

b) Työsopimus

Harva suostuu nykyaikana töihin ilman työsopimusta. Kuitenkin vapaaehtoistoiminnassa kunnollinen sopimus lienee enemmän poikkeus kuin sääntö. Sopimuksettomassa tilassa työskentely on kuitenkin vaarallinen tilanne sekä vapaaehtoiselle että seurakunnalle. Siksi suosittelen, että ainakin keskeisten vapaaehtoisten kanssa kannattaa tehdä kirjallinen sopimus, jossa määritellään selkeästi se, mitä tehtävä pitää ja mitä se ei pidä sisällään. Muuten ei voi koskaan olla varmoja onko työ tehty vai ei. Pitemmän päälle tällainen tilanne on hyvin epämotivoiva. Itse olen tehnyt työsopimukset johtavien vastuunkantajien kanssa sekä kehottanut heitä tekemään vastaavan sopimuksen omien ”alaistensa” kanssa. Sopimuksen käyttöönotto on selkiyttänyt rooleja sekä antanut hyvän syyn keskustella säännöllisesti tehtävään liittyvistä asioista.

c) Rekisteri

Vapaaehtoisista, yhteystiedoista, lahjoista, tehtävistä ja kiinnostuksen kohteista on hyvä pitää kirjaa. Itse ainakin unohdan helposti, kuka teki mitäkin ja kuinka paljon. Unohtelun seurauksena saatan ”nakittaa” samaa henkilöä liikaa ja samalla unohtaa muut potentiaaliset tyypit. Kun kaikki on listattu, on helppo seurata, ettei kenellekään tule liikaa työtä ja että kaikki halukkaat saavat sopivaa puuhaa.

Tällaisia listoja luodessa on kuitenkin pidettävä mielessä lainsäädännön luomat rajoitukset. Keskeisin rajoitus on, ettei kenestäkään saa listata tietoa ilman kyseisen henkilön omaa suostumusta. Yleensä aktiiviseurakuntalaiset antavat mielellään luvan tällaisen arkiston ylläpitoon, sillä se hyödyttää eniten heitä itseään.

Nykytekniikka mahdollistaa tehokkaan ja kohdennetun yhteydenpidon seurakuntalaisiin. Eräs mahdollisuus on käyttää lähinnä liike-elämän palvelukseen kehitettyjä asiakkuuden hallintajärjestelmiä seurakunnan vapaaehtoisten rekrytoimiseen ja huolenpitoon. Aktiiviseurakuntalaisista voi heidän luvallaan tallentaa edellä lueteltuja tietoja.

Kun tiedot ovat sähköisessä muodossa, voidaan esimerkiksi sähköpostirekrytointia kohdistaa juuri niille henkilöille, jotka ovat ko. projektista kiinnostuneita. Niinpä parisuhdetoiminnasta ei mene tietoa sinkuille tai uuteen projektiin ei haalita niitä, joilla on jo kädet täynnä työtä jossain muussa hankkeessa. Kohdistettu viestintä menee myös paremmin perille.

Asiakasrekisterin kokoaminen voidaan tehdä monella tavalla. Luontevaa on vaikkapa messussa kierrättää yhteystietolistaa ja ottaa sitten henkilökohtaisesti yhteyttä ilmoittautuneisiin esimerkiksi puhelimitse. Puhelun yhteydessä voi sitten luvan kanssa kysellä tarvittavia lisätietoja kyseisestä henkilöstä. Jonkun mielestä tällainen perään soittaminen voi olla tungettelevaakin, mutta useimmat ja oikeastaan kaikki ovat siitä lähinnä iloisesti yllättyneitä. Heistä on hämmästyttävää, että seurakunta on heistä niin kiinnostunut. Mikäli puhelujen organisointi on vaikeaa, on sähköpostin lähettäminenkin tyhjää parempi vaihtoehto.

d) Verkko

Tampereen seurakunnilla on jo usean vuoden ajan ollut diakoniatyössä käytössä ns. Suurella Sydämellä –rekrytointijärjestelmä verkossa, joka on sittemmin levinnyt useisiin muihinkin kaupunkeihin. Toiminnan idea on, että lyhyen kurssin kautta kaikki vapaaehtoistyöstä kiinnostuneet saavat tunnukset, joilla he voivat ilmoittautua verkkosivuilla esiteltyihin vapaaehtoistehtäviin. Järjestelmä tuo valtavasti joustavuutta vapaaehtoisten rekrytointiin, sillä kukin voi tulla mukaan silloin kun itselle parhaiten sopii.

Nykyisin nettisivujen tekeminen on sen verran helppoa, että periaatteessa Suurella sydämellä –ideaa voi muutettavat muuttaen käyttää kuka tahansa oman yhteisön sisäiseen rekrytointiin. Avoimet vapaaehtoistehtävät siis näkyville nettiin!

e) Henkilökohtainen kutsu

Kaikista nykytekniikan luomista mahdollisuuksista huolimatta henkilökohtainen kutsu on edelleen paras rekrytointikanava. Monen nuoren aikuisenkin on vaikea tuppautua tehtäviin vaikka periaatteellista kiinnostusta olisi. Mutta heti kun joku pyytää henkilökohtaisesti, on paljon luontevampaa tulla mukaan.

f) Lupa epäonnistua tai vaihtaa tehtävää

Syyllisyys on väärä motiivi palvella seurakunnassa. Silti monet vapaaehtoiset puurtavat tehtävissä, jotka eivät istu heille tai joiden tekemisestä on ilo hävinnyt jo kauan sitten. Syy moiseen on syyllisyydensekainen velvollisuudentunne, joka estää myöntämästä itselleen ja muille totuutta. Kuitenkin tehtävän vaihtaminen tai sapattivapaan pitäminen olisi tällaisessa tapauksessa parasta sekä henkilölle itselleen että myös seurakunnalle. Seurakunnan olisi hyvä ylläpitää ilmapiiriä, jossa tehtävän vaihtaminen tai keskeyttäminen on sallittua. Sitä paitsi yrittämisen ja erehtymisen metodi on ylipäätään paras tapa löytää omat lahjansa.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Vapaaehtoisten valmennus

Vapaaehtoisten tukeminen

Vapaaehtoisten tukeminen

Suomen kirkolla on palkattuja työntekijöitä eniten koko maailmassa sen kokoon suhteutettuna. Tilanne on kuitenkin historiallisesti varsin uusi, sillä suurin osa viroista on perustettu aivan viime vuosikymmeninä. 1970-luvun puolivälissä työntekijöitä oli hiukan reilut 4000. Tällä hetkellä väkeä on palkattuna piirun verran yli 20 000. Kehityksen seurauksena kirkko on muuttunut luonteeltaan virastoksi, jossa ammattilaiset palvelevat asiakkaita vastineena jäsenmaksuille. Tämän kaiken seurauksena kirkosta on tulossa ammattilaisten kirkko, jossa seurakuntalaiset jäävät passiivisen vastaanottajan ja maksajan rooliin.

Toki vapaaehtoisilla on tälläkin hetkellä monia merkittäviä tehtäviä seurakunnissamme. Kirkkaimpana tähtenä loistaa rippikoulun isosjärjestelmä, joka lienee Suomen suurin vapaaehtoistyön muoto. Nuorisotyössä on monia muitakin osa-alueita, joissa vapaaehtoisten panos on täysin korvaamaton. Myös diakonian parissa on jo pitkään ymmärretty vapaaehtoistyön merkitys. Tampereella on syntynyt tästä loistavia esimerkkejä mm. Mummon kammari ja Suurella sydämellä –vapaaehtoispankki verkossa. Unohtaa ei sovi laajamittaista luottamushenkilötoimintaakaan.

Työntekijöiden roolin muututtava

Vapaaehtoisten käyttö kirkossa omaa valtavan kasvupotentiaalin. Unelmoin siitä, että määrätietoisen kehittämistoiminnan kautta kirkosta voisi tulla Suomen ylivoimaisesti suurin ja innostavin vapaaehtoisorganisaatio. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että ymmärrämme seurakuntalaisten roolin oikein sen raamatullisessa merkityksessä.

Yhteisöllisessä seurakunnassa vapaaehtoiset ovat toiminnan moottori. Ilman heidän panostaan mitään seurakuntaa ei ole, vaan kaikki kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Palkatun työntekijän tehtävänä ei ole tehdä kaikkea valmiiksi, vaan pikemminkin mahdollistaa vapaaehtoisten toimiminen. Seurakuntalaiset itse ovat ne, jotka sen seurakunnan varsinaisesti rakentavat. Tämä edellyttää monia perustavanlaatuisia muutoksia seurakuntien ajatteluun ja työntekijöiden toimintakulttuuriin.

Ensinnäkin työntekijöiden roolin on muututtava toiminnan toteuttajista sen ohjaajiksi ja mahdollistajiksi. Periaatetasolla varmaan suurin osa työntekijöistä ajattelee näin jo nyt, mutta sen eteen johdonmukaisesti toimimimen on yllättävän vaikeaa. Olen kuullut monen työntekijän suusta raskaan huokaisun, kun aletaan puhua vapaaehtoisten panoksen lisäämisestä. Taustalla on usein monia pettymyksiä ja epäonnistumisia. Joku kertoo siitä, kuinka seurakunnan vapaaehtoiset ovat kaikki jossain määrin epätasapainoisia persoonia. Joku taas kokee, että se seurakunnan aktiivijoukko on kuin siviilipuolustukseen ryhmittynyt sotilasosasto, joka ei pidä pastoriaan edes kunnon uskovaisena. Kolmas saattaa jakaa karvaan kokemuksensa, jonka mukaan nykyajan ihmisiä ei talkootyö juuri kiinnosta. Diakoniatyön uusien vapaaehtoisten iltaankin tuli kuulemma vain kourallinen eläkeläisiä.

En kiistä, ettei vapaaehtoisten panoksen kasvattamiseen liittyisi vaikeita haasteita. Olen itsekin kokenut lukuisia pettymyksiä tällä saralla. Kyllähän se harmittaa, kun keittiövuorolista ammottaa tyhjyyttään tai kun huolella kirjoitettuun sähköpostiviestiin uudesta projektista ei vastaa kukaan. Silti olen sitä mieltä, ettei vapaaehtoisten panoksen lisäämiselle ole vaihtoehtoja. Meillä ei tulevaisuudessa enää ole varaa nykyisenkaltaisen massiivisen ”palkka-armeijan” ylläpitoon.

Raamatun malli esikuvana

Vapaaehtoisuuden kehittäminen on ainoa keino yrittää pitää seurakuntatyön vaikuttavuus edes kohtalaisella tasolla. Seurakuntatyön teettäminen palkatulla työvoimalla on irvikuva Raamatun antamasta toimintamallista. Raamatussa jokainen uskova on Kristuksen ruumiin jäsen ja siten elintärkeä osa seurakunnan elämää.

Olen jo kirjoittanut työntekijän uudesta roolista aika paljon käsitellessäni johtajuutta yhteisössä. Jonkinasteinen johtajuus on luonteva toimenkuva useimmille työntekijöille. Heidän tehtävänsä on huolehtia siitä, että seurakunta kasvaa oikeaan suuntaan ja että kukin jäsen toimii oikeissa tehtävissä hyvällä motivaatiolla. Mikään tästä ei kuitenkaan tapahdu helposti, vaan vaatii paljon työtä. Pitkällä tähtäimellä työnteko kuitenkin alkaa tuottaa tulosta ja työntekijä pystyy moninkertaistamaan oman panoksensa vapaaehtoisten kautta.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Vapaaehtoisten organisointi

Lisää messusta, käytännöistä ja saarnasta

Ajankohta

Ehkä eniten ”normimessussa” moitittu asia on ajankohta. Perinteisessä agraariyhteiskunnassa sunnuntaiaamu oli varmasti hyvä aika mennä kirkkoon, mutta ei ehkä enää. Tämän tietävät kaikki, mutta miksi sitten on niin vaikeaa muuttaa jumalanpalveluksen aikaa? Syyksi on sanottu mm., ettei ole löytynyt mitään muutakaan alkamisaikaa, joka kävisi kaikille. Mutta jos näin on, niin eikö ainoa oikea johtopäätös olisi se, että annettaisiin kunkin seurakunnan itse päättää, milloin se pitää messunsa?

Varikko-messua vietetään sunnuntaisin kello 17. (Toim. huom. nykyään väkimäärän kasvettua Varikkomessua vietetään klo 16, jolloin on lapsille pyhis lapsille ja varhaisnuorille oma ”pyhiksensä” ja klo 18:30 messu ilman lasten kokoontumisia) Kokemus on osoittanut, että se on kohderyhmän kannalta hyvin lähellä optimiaikaa. Ajankohta on sen verran myöhäinen, että laiskinkin nuori aikuinen on varmasti jo herännyt, mutta samalla niin aikainen, että lapsiperheet voivat osallistua ja istahtaa hetkeksi teelle messun jälkeen. Kestoltaan messu on korkeintaan puolitoista tuntia.

Musiikki

Musiikki on keskeinen tekijä viihtyvyyden kannalta. Harva nuori aikuinen on urkumusiikin suurkuluttaja, eivätkä he yleensä hae sitä messustakaan. Onkin käsittämätöntä, miten vankkumaton hegemonia uruilla on. Soittimeen, jonka merkitys kulttuurissamme on täysin marginaalinen, satsataan miljoonia. Miksei samaa rahaa laiteta äänentoiston ja muun nykytekniikan tuomiseen kirkkoon? Näillä toimenpiteillä olisi varmasti suurempi merkitys ihmisten viihtymiselle kirkoissa.

Varikolla musiikki on toteutettu bändillä. Meillä vuorottelee tällä hetkellä 3-4 bändiä, joilla kaikilla on oma tyylinsä. Vaihtelussa on omat vahvuutensa, vaikka välillä mietinkin, onko variaatiota jo liikaa. Mutta toisaalta kaikki bändit ovat hyvätasoisia ja ihmiset ovat olleet tyytyväisiä, joten siitä päätellen konsepti toimii ja tuo sopivasti vaihtelua. Lauluja messussa poimitaan useista traditioista. Karkeasti arvioituna virsiä on kolmasosa, ylistyslauluja puolet ja loput ovat joko Tuomas- tai riparilauluja. Laulujen sanat heijastetaan power point -tekniikalla seinälle, mikä on kokemukseni mukaan paljon toimivampaa kuin laulukirjojen käyttö.

Musiikin ohella äänentoiston merkitys on huomattavan tärkeä. Ei kannata pilata hyvää bändiä huonolla äänentoistolla. Useimmissa tapauksissa äänentoisto edellyttää rohkeita investointeja joko omiin tai vuokralaitteisiin. Lisäpaineita tuo se, että kirkot on yleensä suunniteltu aivan toisenlaista musiikkia ajatellen ja niinpä niissä pystyy miksaamaan vain kalliilla laitteilla ja huippuammattilaisen taidoilla. Satsaus kuitenkin kannattaa. Varikolla on sikäli upea tilanne, että kirkkotila on modernimmasta päästä ja penkit ovat pehmeät. Silti jo messua perustettaessa ostimme usean tuhannen euron äänentoistolaitteet.

Aloitusosio

Messun aloituksella on kaksi tavoitetta: tunnelman vapauttaminen ja virittyminen Jumalan kohtaamiseen. Tunnelman vapauttaminen on Varikolla jätetty juontajan vastuulle. Hänen tehtävänsä on luoda riittävän turvallinen ja rento ilmapiiri. Aluksi juontaja kertaa messun käytännöt, jotta jokainen pääsee jyvälle messun kulusta ja erityispiirteistä. Tämän jälkeen seuraa yleensä jokin pieni tunnelmaa vapauttava juttu. Se voi olla vitsi, jokin helppo toiminnallinen juttu, haastattelu, äänestys, video tms. Usein pienikin juttu, jolle saa vähän hörähtää, vapauttaa jäykkää messuilmettä jo kummasti.

Messun juontaminen on erittäin haastava tehtävä ja siksi juontajan valitseminen huolella on tärkeää. Messun juontamisen tekee hankalaksi vuosisatainen perinne. Sen johdosta ihmiset vajoavat kirkkoon astuessaan tietynlaisen alakulon valtaan. Hetki sitten naurava ja eläväinen porukka muuttuu kuin taikaiskusta kirkon ovella syntitaakan painamaksi, alakuloiseksi seurueeksi. Siksi messuväen ilmapiiriä on erittäin vaikea saada vapautuneeksi. Ainakaan se ei onnistu väkisin. Jos kirkkoväkeä yritetään väkisin saada rentoutumaan, porukka ehkä jäykistyy entisestään ja pahimmillaan ahdistuu niin paljon, että kirkkovierailut jäävät siihen.

Kun aletaan varovasti mutta määrätietoisesti kylvää toisenlaista messukulttuuria, vakiokävijät alkavat hiljalleen vapautua ja pari vuoden sitkeän työn tuloksena seurakunta rentoutuu sen verran kuin se suomalaisille ylipäätään on mahdollista. Riehakkaita meistä ei tule varmaan ikinä.

Aloituksen toinen perustavoite on virittäytyä Jumalan kohtaamiseen. Kun normaali seurakuntalainen tulee messuun, hän yleensä pölähtää sinne keskeltä elämää levottomana. Häntä on autettava laskeutumaan arjen hälinästä tässä ja nyt Jumalan kohtaamiseen. Hyviä välineitä tähän ovat musiikki, rukous, hiljaisuus ja ylistys. Niitä harjoittamalla sielu vähitellen löytää oikean taajuuden ja on valmis Jumalan kohtaamiseen.

Ripin paikka

Perinteisesti messussa on heti alkupuolella rippi. Vaikka rippi on tarpeellinen, onko sen oikea paikka messun alussa? Muistan kun eräs harvoin kirkossa käyvä ystäväni kertoi satunnaisesta kirkkoretkestään. Hän kuvaili, että oli aivan upeaa lähteä kirkkoon. Matkalla aurinko paistoi ja linnut visersivät ja mieli täyttyi kiitollisuudella. Mutta kun messu alkoi, alettiin heti syyllistää ja tunnelma muuttui raskaaksi. Edes puolivillainen synninpäästö ei pelastanut tunnelmaa. Tämä on tietysti vain yhden ihmisen kokemus, ja onhan totta, että synti erottaa ihmisen Jumalasta ja sen käsitteleminen on tärkeää. Silti haluaisin kyseenalaistaa käytännön. Onko todella niin, että kun ihminen tulee kohtaamaan Jumalaa, niin Jumala ensimmäisenä puuttuu ihmisen syntiin?

Ajattele hetki tuhlaajapoikavertausta. Siinähän isä juoksee poikaansa vastaan ja ottaa hänet syliin eikä edes suostu kuuntelemaan syyllisyydensekaista soperrusta. Päällimmäisenä ei ole tuhlattu omaisuus vaan ilo siitä, että poika tulee takaisin. Sama idea näkyy Isä meidän -rukouksessa. Siinäkin synnintunnustus tulee vasta alkuylistyksen ja päivittäisten pyyntöjen jälkeen. Olisiko tämä parempi kohta ripille messussa?

Sanaosio

Viime vuosikymmenet on puhuttu saarnan kriisistä. Ja totta on, että varsin usein saarnat ovat tylsiä ja mitäänsanomattomia. Ratkaisu saarnan kriisiin on ollut saarnan lyhentäminen. Ratkaisu on sinänsä kuulijaystävällinen. Normaali kuulija kestää joko huonon tai pitkän saarnan mutta niiden yhdistelmä on liikaa. Silti oikea ratkaisu ongelmaan ei ole saarnojen lyhentäminen vaan parantaminen.

Liian lyhyt saarna on itse asiassa ihmisten pettämistä, sillä saarna on monille keskeinen syy osallistua jumalanpalvelukseen. Lyhyet saarnat ovat sikälikin turmiollisia, että ne edesauttavat kristillisen tietotason ohentumista maassamme. Jos saarna on alle kymmenminuuttinen, ei siinä ajassa yksinkertaisesti ehdi opettaa mitään kovin syvällistä. Kokemukseni mukaan alle 15 minuutissa ei juuri voi opettaa kokonaisuuksia. Mielestäni messusaarnan ihannepituus on noin 20 minuuttia. Siinä ajassa pystyy opettamaan jonkin raamatullisen kokonaisuuden, mutta silti saarna ei syö kohtuuttomasti aikaa muilta messun osilta. Sen verran myös keskivertokuulija pystyy melko hyvin keskittymään, mikäli saarna on ulosanniltaan kohtuullinen. Huippusaarnaa kuuntelee puolet pitempäänkin.

Miten hyvä saarna syntyy?

Miten sitten saarnoista saisi niin hyviä, että 20 minuuttia ei tuntuisi kuulijoista rangaistukselta? Monien saarnaajien kohdalla ratkaisu olisi vähempi yrittäminen. Monet papit ovat loistavia seuramiehiä, mutta he menevät kipsiin kavutessaan saarnatuoliin. Väitän, että monesti syy on liika yrittäminen. He ehkä ajattelevat, että saarnan pitää olla tyylitelty juhlapuhe tai syvällinen esitelmä. Mutta kuka jaksaa kuunnella juhlapuheita? Mieluummin saarnaajan tulisi pyrkiä olemaan mahdollisimman luonnollinen ja vain yksinkertaisesti sanomaan sen, mitä hänellä on sydämellään. On parempi puhua kömpelösti ja aidosti kuin tyylikkäästi mutta mitäänsanomattomasti.

Toinen peruslääke on miettiä, mitä puheella haluaa saada aikaan. Päivikki Antola teki taannoin laajan tutkimuksen suomalaisista saarnoista. Hätkähdyttävin tutkimustulos oli, että keskimäärin saarnat eivät pyrkineet muuttamaan mitään. Toisin sanoen keskimäärin saarnan olisi aivan hyvin voinut jättää pitämättä. Mitä mieltä on kavuta saarnatuoliin, jos puheella ei halua muuttaa mitään? Itselläni oli pitkään tapana kirjoittaa saarnani alkuun yhdellä lauseella puheen tavoite mahdollisimman konkreettisesti. Kirjoitin esimerkiksi: ”kuulija ymmärtää armon ja turvautuu Kristukseen” tai ”kuulija uskaltautuu kertomaan ystävälleen henkilökohtaisesta suhteestaan Jeesukseen” tai ”kuulija päättää tehdä hyvän teon jollekin lähimmäiselleen”. Nyt tapa on vähän jäänyt mutta suosittelen sitä. Kun puheen viestin kiteyttää yhdellä virkkeellä, on se paljon helpompi sanoa monella sanalla.

Kolmas peruslääke on tarinoiden käyttö. On suorastaan huvittavaa seurata, mitä kuulijoissa tapahtuu puheen aikana: Aina kun puheessa alkaa jokin elävästä elämästä kertova juttu, ihmisten mielenkiinto herää mutta kun asiapuhe jatkuu, alkaa mielenkiinto hiipua, kunnes taas tulee uusi tarina… Olen havainnon perusteella luonut itselleni systeemin, joka takaa riittävän määrän tarinoita puheeseen. Systeemin mukaan merkitsen puherunkoon kaikki jutut pienellä tähdellä. Viimeistelyvaiheessa tarkistan, että puheessa on näitä tähtiä tasaisin välein, ja jos jossain kohdassa on liian pitkä väli, keksin siihen jutun vaikka väkisin.

Eväitä arkeen

Suomalaisia saarnaajia vaivaa hirveä paine, että joka kerta pitäisi olla jotakin ainutlaatuista ja uutta sanottavaa. Minusta näin ei tarvitse olla. Saarnan tehtävä ei ole julistaa uusia ajatuksia, vaan Raamatun ikuisia totuuksia. Ei ole paha jos saarnaaja keksii uuden näkökulman vanhoihin asioihin, mutta yleisesti ottaen on viisaampaa opettaa klassista kristinuskoa kuin omia päähänpistojaan. Emmehän me julista itseämme vaan Kristusta, sanoo Paavali. Sitä paitsi nykykristittyjen piirissä vallitsee syvä sekaannus jopa kristinuskon perusasioiden suhteen. Saarnastuolin ei tulisi olla paikka, jossa tätä soppaa hämmennetään lisää.

Opiskeluaikana meitä tulevia pastoreita rohkaistiin saarnaamaan evankeliumitekstistä. Tekstuaalisessa linjassa on omat vahvuutensa mutta itse suosin temaattisia saarnoja. Syy on, että tekstiin pidättäytyminen usein vaikeuttaa kuulijoiden arkeen liittyvän näkökulman löytämistä. Saarnassahan pitää ensin analysoida tekstiä ja vasta sitten vasta päästään kuulijoiden arkeen – jos päästään. Ja kuitenkin toimivan saarnan pitää antaa eväitä arkeen ja käytännön elämään. Jos saarna on pelkkä teologinen esitelmä, siitä ei saa sitä ravintoa, jota ihmiset kirkosta hakevat. Temaattisessa saarnassa sen sijaan voi lähteä suoraan liikkeelle jostakin arjen kysymyksestä ja tutkia, mitä Raamattu siitä opettaa. Ihmisten kysymyksistä ja tarpeista puhuminen on yleensäkin viisasta. Jeesus toimi niin enkä näe mitään syytä, miksei meidän pitäisi noudattaa hänen esimerkkiään.

Varikolla on ennen jokaista messua valmistelukokous edeltävänä keskiviikkona. Kokouksessa käydään läpi teknisiä yksityiskohtia, rukoillaan ja käsitellään tuleva saarna. Viimeksimainittu tarkoittaa sitä, että saarnaaja pitää puheensa messutiimille, joka antaa siitä heti suoran palautteen. Tämän palautteen pohjalta saarnaaja voi vielä viilata tuotostaan ennen varsinaista koitosta. Vaikka systeemi on saarnaajan kannalta nöyryyttävä, se on silti erittäin suositeltava. Jo pelkästään saarnan pitäminen etukäteen parantaa sitä huomattavasti, puhumattakaan arvokkaista vinkeistä, jotka auttavat kehittämään puhetta.

Rukousosio

Messun esirukous on yleensä koko messun tylsin osio. Minä en ainakaan juuri koskaan pysty keskittymään kirjasta luettuun sepustukseen, jossa käydään läpi koko maailma kolmessa minuutissa. En edes silloin, kun olen itse johtamassa rukousta. Joskus mietin, pystyykö Jumalakaan siihen keskittymään, mutta toisaalta hän osaa sen varmasti jo ulkoa. Ratkaisu esirukouksen kriisiin on ollut pitkälti sama kuin saarnankin eli lyhentäminen. Tämä taas on vienyt rukouksesta mahdollisuuden kohdata Jumala ja siitä on tullut entistäkin tylsempi.

Varikolla rukousosio on yleensä varsin pitkä, se kestää noin puoli tuntia. Se ei kuitenkaan tunnu pitkältä tai raskaalta, sillä se koostuu monista erilaisista osioista. Näin mielenkiinto pysyy yllä. Varikon rukousosio muodostuu tavallisesti neljästä osasta, jotka ovat itsetutkistelu, ylistys, esirukous ja kuuntelu. 

a) Itsetutkistelu

Itsetutkistelu tarkoittaa useimmiten pientä hiljaisuutta ja rippiä. Ripin tunnustusosan vetää yleensä rukousjohtajana toimiva maallikko omin sanoin. Hän tunnustaa yleisen syyllisyyden seurakunnan puolesta. Sen jälkeen pappi julistaa synninpäästön, joko klassisesti kirjasta tai omin sanoin. Tässä yhteydessä pappi on yleensä myös kerrannut evankeliumin ydinsanoman ja rohkaissut uskomaan siihen.

Jumalan edessä pysähtyessä mieleen nousee varmasti paljon muutakin kuin vain synti. Meissä kaikissa on paljon rikkinäisyyttä, pettymyksiä, toiveita ja pelkoja. Aina välillä nämä muutkin ulottuvuudet on hyvä tuoda Jumalalle. Puhunkin tässä yhteydessä valoon astumisesta pelkän ripin sijasta. Valoon astuessamme tuomme koko persoonamme Jumalan parannettavaksi. Kun näin toimitaan, tulee päästösanojen sisältää synninpäästön lisäksi Jumalan täydellisen hyväksynnän julistamisen koko elämän ja persoonan ylle. Lisäksi tässä yhteydessä voi lausua lyhyen rukouksen sielun haavojen parantumiseksi.

b) Ylistys

Synninpäästön jälkeen seurakunta nousee seisomaan ja laulaa ylistyslaulun tai virren. Varikolla ylistys ei kuitenkaan yleensä jää yhteen lauluun, vaan sitä seuraa ylistysosio. Osio on saanut vaikutteita vapaiden suuntien ylistyskokouksista, mutta on luonteeltaan hiukan maltillisempi. Olen pannut merkille, että juuri tämä osio on herättänyt kummastusta periluterilaisten keskuudessa. Moni on kokenut, että ylistysosio on epäluterilainen. Syytös hämmentää, sillä kysehän on Jumalan ylistämisestä, minkä pitäisi olla kaikille kristityille luonnollinen asia.

Varmaankin yksi syy ylistyksen vierastamiseen on se, että nykyinen ylistyskulttuuri tulee meille pitkälti Amerikan kautta. Ja kuten tunnettua, uskonasioissa tuolta suunnalta tulleet asiat koetaan usein epäilyttäväksi. Ei kellään ole mitään amerikkalaisia autoja, leffoja, musiikkia tai ruokia vastaan, mutta jostain syystä uskonnollisuuden suhteen asenne on toinen. Ylistämisen ei kuitenkaan tarvitse olla ”amerikkalaista”. On suomalaisiakin tapoja ylistää.

Joskus annetaan ymmärtää, että ylistäminen on vapaiden suuntien heiniä ja kunnon luterilainen ei ylistä. Ekumeenisesti katsottuna tällaiset ”kunnon luterilaiset” ovat kuitenkin varsin pieni vähemmistö maailman kristittyjen joukossa. Muistan esimerkiksi Roomassa osallistuneeni yhteen väkevimmistä ylistyskokouksistani ikinä. Se tapahtui roomalaiskatolisessa kirkossa. Seremoniassa parikymmentä pappia polvistuili ja kiersi alttaria suitsukepönttöä heilutellen. En ole latinan kielen erityisasiantuntija, mutta se vähä mitä ymmärsin, oli puhdasta praisea. Ja jos olet käynyt ortodoksisessa messussa, niin olet varmasti huomannut, että melkein kaikki laulut ja rukoukset ovat ylistystä. Minusta näyttääkin, että pohjoinen luterilaisuus on melkein ainoa kristinuskon haara, jossa ylistäminen on ongelma. Olisiko siis aika ottaa Raamatun sadat kehotukset tosissaan ja alkaa ylistää Herraa muutenkin kuin ehtoollisliturgiassa!

Ylistäminen on syytä ottaa vakavasti myös siksi, että se aivan selvästi synnyttää aitoa Hengen paloa. Jokainen joka on päässyt sisään ylistämisen maailmaan, on varmasti huomannut kuinka voimallinen ilmiö se on. Koko seurakunnan yhteinen ylistys vapauttaa Jumalan läsnäolon kokemista sydämessä. Se tuo iloa ja voimaa usein niin nuutuneeseen hengelliseen elämään. Juuri siksi luterilainen messu kaipaa ylistystä kuin aavikko sadetta.

c) Esirukous

Esirukousosion toteuttaminen Varikolla vaihtelee. Useimmiten kirkkoon tulijoille jaetaan paperilappunen, johon pyydetään kirjoittamaan oma rukouspyyntö. Pyynnöt kerätään rukousosion aluksi ja niiden puolesta rukoillaan teemoittain jäsenneltynä. Tämä on varsin yleinen tapa ja toimii hyvin myös messussa. Ainoa ongelma on pyyntöjen runsaus; jokaista lappua ei pystytä käsittelemään kunnolla.

Toinen yleinen tapa on, että rukousjohtajalla on koottuna erilaisia elämän osa-alueita, joita hän sitten luettelee messussa ja ne jotka haluavat rukousta itselleen tai läheiselleen mainitusta aiheesta, nostavat kätensä sen merkiksi. Sitten rukoilija rukoilee lyhyesti teeman ja niiden ihmisten puolesta, jotka nostivat kätensä. Tämän tavan etuna on nopeus ja henkilökohtaisuus.

Joskus vastaavaa ideaa toteutetaan siten, että kirkkoväki laitetaan rukoilemaan aiheiden puolesta penkeissä, joko yksin tai pareittain. Monia muitakin tapoja on kokeiltu, mm. esirukousseinää, rukousalttareita, rukousaiheen tuomista alttarille yms. Yhteinen idea kaikissa on, että messuun osallistujat päättävät aiheet, joiden puolesta rukoillaan. Tämä auttaa ihmisiä todella yhtymään rukouksiin.

Esirukousta täydennetään vielä rukouspalvelulla, joka on järjestetty joko ehtoollisen ajaksi tai messun loppuun. Käytännössä systeemi toimii siten, että koulutettujen rukouspalvelijoiden luokse voi mennä suoraan ehtoollispöydästä saamaan siunauksen. Välillä rukouspalvelu on järjestetty messun jälkeen rinnakkain tarjoilun kanssa. Tällöin rukouspalveluun jää enemmän aikaa, mutta toisaalta kynnys voi nousta aikataulullisista syistä.

d) Kuuntelu

Viimeinen vaihe rukousosiossa on kuuntelu. Mielestäni on tärkeää opettaa ja käytännössä toimia siten, että rukous on dialogi, ei monologi. Jumala siis ihan oikeasti osaa puhua, ja myös puhuu meille, jos vain haluamme häntä kuunnella. Käytännössä toteutamme tämän messussa siten, että rukousosion lopuksi ihmisiä kehotetaan olemaan hetki aivan hiljaa ja kuuntelemaan, mitä heidän sisimmässään tapahtuu. Osa porukasta silloin todella ”kuulee” Jumalan puhetta, mutta monet eivät koe muuta kuin hetken rauhoittumisen. Molemmille porukoille hiljaisuus on kuitenkin tärkeä elementti messussa. Ylipäätään on hyvä, että messussa on tällaisia hiljaisia osia, eikä kaikkea täytetä ohjelmalla.

Joskus messussa on mahdollisuus profetoida eli välittää sydämelle laskeutunut sanoma koko kirkkoväelle. Tämä mahdollisuus ei ole kuitenkaan avoin kaikille, vaan ainoastaan valtuutetuille ”profeetoille”. Muut voivat jakaa ajatuksiaan ja profetioitaan pienryhmissä ja pienemmissä tilaisuuksissa, mutta messussa ääneen päästetään vain koetellut profeetat. Systeemi on mielestäni varsin toimiva ja takaa tietyn luotettavuuden. Täysin avointa malliakin olemme kokeilleet, mutta silloin osa viesteistä on niin puhdasta tajunnanvirtaa, että sillä tuskin on mitään tekemistä Jumalan kuuntelemisen kanssa.

e) Ehtoollisosio

Ehtoollinen on messun ydin, ja vaikka se nykymuodossaan onkin kaukana alkuperäisestä ateriayhteydestä, se on edelleen messun kliimaksi. Ehtoollisliturgiaan on aikojen saatossa kiteytynyt upea teologinen ansatsi. Ehtoollinen onkin nykymessussa sen kaikkein paras ja toimivin osa. Siksi emme ole Varikollakaan tehneet sille mitään kovin tavatonta. Miksi sitä pitäisikään muuttaa jos se kerran toimii?

Ehtoollisliturgian suhteen Varikolla on kuitenkin tehty joitakin pienehköjä muutoksia. Liturgiasta on karsittu pois kaikki, joka ei ole välttämätöntä ydintä. Jumalan karitsa –hymni, ehtoollisvuorolaulu ja nykymuotoinen prefaatio on karsittu pois, osin käytännöllisistä syistä ja osin siksi, että niiden teologiset perusteet ovat aika heppoisia. Luterilaisen tunnustuksen mukaanhan ehtoolliseen tarvitaan vain asetussanat, ehtoollisaineet ja seurakunta. Ja jos halutaan olla ekumeenisesti solidaarisia, voidaan minimiin lisätä vielä epikleesi. Kaikki muu on enemmän tai vähemmän ylimääräistä, josta voidaan tarpeen tullen luopua.

Varikon ehtoollisrukousta voisi luonnehtia siten, että se on messun ylistysosion huipentuma. Tyylillisesti pyritään lämpimään mutta ylevään sävyyn, jotta toimituksen pyhyys tulisi esiin. Itse olen pitänyt parhaana lausua ehtoollisrukoukset improvisoiden, koska siten ylistys kumpuaa sydämestä. Aluksi improvisoiminen oli hankalaa, koska ehtoolliseen ei oikein sovi puhekieli. Harjoittelun kautta olen mielestäni löytänyt toimivan tyylin. Improvisointiin liittyy myös vaatimus ehtoollisteologian hyvästä hallinnasta – eihän ehtoollisrukous saa olla mitä tahansa höpötystä, vaan sen täytyy olla toimituksen pyhyyden arvoista ja teologialtaan syvällistä.

f) Jatkot

Messuoppaat yleensä päättyvät siihen, kun juhlalliset lähettämissanat saadaan lausuttua ja kanttorin loppusoolo on kajahtanut. Tehtävä suoritettu – nyt voidaan lähteä kotiin? Ei suinkaan, vaan tästä alkaa vasta messun toinen osa, ihmisten kohtaaminen. Kohtaaminen on vähintään yhtä tärkeää kuin messuaminen. Kuten on jo moneen kertaan todettu, nyt ei olla rakentamassa toimintaa vaan yhteisöä. Ajattelen itse jopa niin, että ellei messussa tapahdu kohtaamista, se ei oikeastaan ole jumalanpalvelus ollenkaan. Kohtaaminen on yhtä tärkeä osa messun ydintä kuin sana ja ehtoollinen. Turhaan ei puhutakaan pyhästä seurustelun sakramentista (jonka vaikuttava aine on luterilaisessa traditiossa useimmiten kahvi).

Jatkojen ydinajatus ei ole nälkäisten ruokkiminen vaan ihmissuhteiden syntyminen ja harjoittaminen. Siksi tarjoilupuolesta on turha ottaa paineita. Olen ollut onnistuneilla jatkoilla, joissa tarjottiin ainoastaan lasillinen tuoremehua kirkon eteisessä, mutta myös messujatkoilla, joissa on syöty tortilloja kaikilla mausteilla hyvän musiikin säestyksellä. Toki jälkimmäinen vaihtoehto sai kokemaan itsensä todella tervetulleeksi ja kontakti vieruskavereihin hyvän aterian äärellä oli parempi. Mutta haluan varoittaa liiasta kunnianhimosta tarjoilun suhteen. Monet messujatkot ovat ajan oloon hyytyneet, koska ei ole löytynyt tarpeeksi vapaaehtoisia niitä pyörittämään. Tarjoilun järjestäminen on ollut liian työlästä ylimitoitettujen laatuvaatimusten vuoksi. On siis parempi järjestää jatkot köykäisesti kuin jättää ne järjestämättä kokonaan.

On oleellista miettiä, miten ihmisten olisi mahdollisimman luontevaa lyöttäytyä toistensa seuraan ja tulla kohdatuksi. Ensinnäkin jatkopaikan on oltava mahdollisimman viihtyisä. Paikka ei voi olla kovin kaukana kirkosta, sillä arat ja epäröivät katoavat matkalla. Parasta on jos tila on samassa rakennuksessa. Paikassa on hyvä olla pöytiä ja ehkä tuolejakin ryhmiteltynä kahvilamuotoon, jolloin syntyy sopivan kokoisia porinaryhmiä. Tosin näissä ryhmissä on helposti ongelmana se, että ne kokoavat ennestään tutut yhteen ja uudet jäävät näin helposti ulkopuolisiksi. Siksi olemme joskus kokeilleet pitkiä pöytiä varsin hyvällä menestyksellä.

Mikäli klikkiytyminen on ongelma, kannattaa yrittää luoda systeemejä, joissa uudet kävijät voivat löytää ainakin toisensa. Helsingin Tuomasmessussa on käytetty onnistuneesti teemallisia porinapöytiä, joihin kuka tahansa ko. aiheesta kiinnostunut voi mennä keskustelemaan vaikkapa päivän saarnasta. Varikolla olemme kokeilleet ns. tutustumisaluetta eli selkeästi merkittyä aluetta, jonka sisällä ”joutuu” tutustumaan uusiin ihmisiin. Näiden menetelmien hyvä puoli on se, että ne saattavat kaikki tutustumishaluiset yhteen eivätkä väkivalloin riko vanhoja kaveriporukoita. Onhan eräs tärkeä syy käydä kirkossa juuri tuttujen tapaaminen.

Jatkoilla järjestettävän ohjelman suhteen ollaan Varikolla varsin pidättyväisiä. Pahimmillaan kirkkokahvien ohjelmanumerot turmelevat mahdollisuuden kohdata toinen ihminen. Jos ohjelmaa kuitenkin haluaa järjestää, kannattaa sen olla interaktiivista ja kepeää. Varikolla on joskus käyttänyt mm. improvisaatioteatteri ja stand up –koomikko tai on laulettu karaokea. Kuulostaa varmasti kevytmieliseltä – ja niin pitääkin! Jatkojen ainoa varsinainen idea on auttaa ihmissuhteiden syntymisessä. Sitä ei edistä raskasmielinen ohjelma tanakan messun päälle. Jätetään siis luennot ja diasarjat ja keskitytään kahvin ryystämiseen mukavassa seurassa.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Vapaaehtoisten tukeminen