Avainsana: paikallisseurakunta

Seurakunta Raamatussa 2/3, Temppeli

Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen. Ef 2:20-22

Juutalaisille Jerusalemin temppeli oli uskonnon keskuspaikka. Sinne matkustettiin pitkien matkojen päästä, sillä uskomuksen mukaan temppelissä lausuttu rukous tuli varmemmin kuulluksi. Muinaisesta temppelikultista on vieläkin jäljellä rippeitä. Nykyään hurskaat juutalaiset kiikuttavat rukouksiaan pienillä lappusilla itkumuurin rakosiin ja niitä jopa voi lähettää faksilla ja sähköpostilla muurille vietäviksi. Kaikki tämä kertoo juutalaisuuteen kuuluvasta Jerusalemin temppelin erityisasemasta. Se oli Jumalan erityisen läsnäolon paikka, Herran huone.

Uudessa testamentissa Jerusalemin temppelin korvaa seurakunta. Sitä koskevat kaikki samat lupaukset kuin kivistä tehtyä temppeliäkin. Siten seurakunta on Jumalan erityisen läsnäolon paikka, Pyhän Hengen temppeli. Jeesus itse lupaa, että missä kaksi tai kolme on hänen nimessään koolla, siellä hän itse on heidän keskellään (Matt 18:20). Seurakunnassa Jumala on erityisellä tavalla kohdattavissa.

Yhteisöllisyyteen tämä kaikki liittyy, kun tarkastelemme Paavalin vertausta seurakunnasta temppelinä hieman tarkemmin. Paavali sanoo, että tämä Jumalan temppeli ei ole tehty kivistä vaan ihmisistä. Sen muodostavat kaikki seurakunnan jäsenet. He ovat kuin eläviä kiviä, joita muotoillaan, jotta ne sopivat hyvin toisiinsa. Elävä kivi tarkoittaa hakattua, veistettyä kiveä. Me seurakuntalaiset siis muodostamme yhdessä Jumalan pyhän temppelin. Kukin meistä on kivi suuressa rakennuksessa, jonka keskellä Jumala on erityisellä tavalla kohdattavissa. Toisin sanoen hän ilmaisee itsensä meidän kauttamme (1 Kor 12:7).

Usko elpyy yhteydessä

Nykyisin moni uskovakin ajattelee, ettei tarvitse seurakuntaa ollakseen kristitty. Ihanteena on uskominen ilman välikäsiä. Uskominen ilman seurakuntaa ei kuitenkaan pidemmän päälle hyvä ratkaisu. Moni muistaa rippikoulusta tutun vertauksen, jonka mukaan yksinäinen puu ei kauan pala – tarvitaan nuotio. Vertaus pitää paikkansa, sen ovat lukemattomat ihmiskohtalot todistaneet. Jumala ei ole antanut seurakuntaa huvikseen, vaan sillä on tärkeä merkitys hengelliselle elämälle.

Vähän aikaa usko selviää ilman yhteyttä toisiin kristittyihinkin, mutta ajan kuluessa tilanne muuttuu. Usko alkaa hiipua. Huomaan tämän lainalaisuuden omassa elämässäni aina kesäloman aikaan. Lomalla haluan ottaa etäisyyttä työhöni eli seurakuntaelämään. Aluksi en huomaa mitään eroa, mutta viikon parin kuluttua havahdun, kun uskon asiat ovat alkaneet painua tajuntani takaosiin. Mitä pitemmälle loma edistyy, sitä teoreettisemmaksi ja etäisemmäksi hengellisyys elämässäni kääntyy. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun tulen takaisin uskovien yhteyteen. Jo muutaman tapaamisen jälkeen alan olla taas iskussa. Uskoni elpyy ja alkaa vaikuttaa arjessa. Siksipä kai Heprealaiskirjeessä varoitetaan laiminlyömästä seurakunnan yhteisiä kokoontumisia. Siellä tiedetään, kuinka heikko ihminen on ilman toisten tukea. Hepr 10:24-25 

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Seurakunta Raamatussa 3/3, Kristuksen ruumis

Yhteisö seurakunnan sisällä

Yhteisö paikallisseurakunnassa

Luterilaisen paikallisseurakunnan kontekstissa yhteisöllisen seurakunnan käsite herättää monia kysymyksiä. Ensinnäkin se kuulostaa monien kirkon ihmisten korvissa yhdistysseurakunnalta, jonka ei oikein koeta sopivan kansankirkkoon. Tätä olen itsekin pohtinut. Olen herännyt kysymään, mitä kansankirkolla tarkoitetaan – siitä kun tuntuu vallitsevan hyvin monenlaisia käsityksiä.

Mihin kansankirkkoajatus sitten perustuu – onko se opillinen lauselma vai vain sosiologinen konstruktio – ja löytyykö sille perusteita Raamatusta? Valitettavasti kyseisen teeman syvällinen pohtiminen ei mahdu tämän kirjoituksen sisälle, mutta haluan kuitenkin kysyä, tarkoittaako kansankirkko sitä, että seurakunnallinen aktiivisuus lähtökohtaisesti koetaan pahana? Sulkeeko ajatus kaikkien jäsenten tasavertaisesta palvelemisesta ulkopuolelleen sen, että osa jäsenistä haluaisi antaa vapaaehtoisen panoksensa kirkon rakentamiseen? Eikö voisi olla juuri kansankirkon idean mukaista, että osa jäsenistä on löyhemmin ja osa tiiviimmin sitoutuneita – kukin oman valintansa mukaan?

Yhteisö yhteisön sisällä?

Toinen usein esiin tuleva kysymys on, että rakennetaanko tässä seurakuntaa seurakunnan sisälle. Kysymys on perusteltu, sillä paikallisseurakunnan yhteyden rikkominen ei ole hyvä asia. Toisaalta ainakin isommissa seurakunnissa kaikki eri työmuodot tavallaan rakentavat seurakuntaa seurakunnan sisälle. On nuorten porukka, on eläkeläiskerho, diakonian ryhmät, perhetyö jne. Iso seurakunta väkisinkin jakaantuu useaksi pienemmäksi osastoksi tai toimintamuodoksi, joiden ainoa yhdistävä linkki on seurakunnan hallinto.

Tuhansien jäsenten seurakunnan rakentaminen yhtenäiseksi ei käytännössä ole edes mahdollista. Ihmisten tarpeet ja elämäntilanteet ovat niin erilaisia, että heidän yhteytensä parhaimmillaankin on hyvin muodollista. Usein lääkkeeksi yhteyden kokemiseen esitetään päiväjumalanpalvelusta. Minusta kuitenkin näyttää, että useimmissa seurakunnissa päiväjumalanpalvelusta eriytyneempää työmuotoa saa hakea – ainakin jos laskuista jätetään pois erityispyhät.

Kuvailemaani yhteisöllisyyttä voi tavoitella esimerkiksi siten, että paikallisseurakuntien sisälle aletaan tietoisesti rakentaa yhteisöllisyyteen perustuvaa toimintaa, joka tehdään vallitsevan nuorten aikuisten kulttuurin tyylillä. Hallinnon näkökulmasta toiminta organisoidaan kuten mikä tahansa työala. Sille palkataan oma, mieluiten kokokoaikainen työntekijänsä ja toimintaa suunnittelemaan kootaan kohderyhmästä koostuva toimikunta. Lisäksi toiminnalle avataan kustannuspaikka seurakunnan taloudessa. Malli ei hajota paikallisseurakuntaa sen enempää kuin nuoriso- tai diakoniatyö eikä se ole sen epäkansankirkollisempaa kuin eläkeläispiiritkään. Ainoa erotus muihin työmuotoihin on työote, ei suhde paikallisseurakunnan kokonaisuuteen. 

Seurakunnan johdon alla

Eräs yhteisön rakentamista vastaan esitetty argumentti on huoli vallankäytöstä ja ennen kaikkea sen vääristymisestä. Johtajia tarvitaan, mutta valta voi myös turmella ja vääristyä. Siksi on hyvä luoda selkeät pelisäännöt sen käytölle. Samoin on luotava järjestelmä, jossa jokainen valtaa käyttävä on vastuussa paitsi Jumalalle, myös jollekin ihmiselle. Juuri hengellisessä yhteisössä vallankäyttö alkaa helposti kieroutua. On olemassa hirveitä esimerkkejä siitä, mihin tällainen voi johtaa. Eikä näitä esimerkkejä tarvitse hakea kovin kaukaa. Kirkkomme sisälläkin on ollut suuntauksia, joiden piirissä on paljon uskonnon uhreja.

Onneksi luterilaisissa paikallisseurakunnissa asiat ovat tältä osin hyvällä tolalla. Vallanjako on organisoitu turvallisesti. Niinpä työalasta vastaava työntekijä, joka nuorten aikuisten yhteisöä johtaa, on itse kirkkoherran ja seurakuntaneuvoston alainen. Uskon, että tämä järjestelmä estää uskonnollisen vallan vääristymät tehokkaasti. Ongelmia voi kuitenkin ilmetä siinä, ymmärtääkö kirkkoherra tai neuvosto sen, että yhteisön johtajalle täytyy antaa riittävät valtuudet johtaa yhteisöään – eli saako työntekijä aidon mandaatin toimia yhteisön johtajana.

Vaikeneminen lisää huhuja

Joskus paikallisseurakuntien johdon voi olla vaikea ymmärtää yhteisön johtamisen luonnetta. Tällöin työntekijä voi joutua muodollisesta valtuutuksesta huolimatta salailemaan toimintaan liittyviä asioita, koska seurakunnan johdolla ei ole aavistustakaan siitä, mitä yhteisön rakentaminen on. Yhteisönrakentaja jää helposti yksin työnsä kanssa, mikäli muutkaan työtoverit eivät ole perillä siitä, mitä hän on tekemässä.

Useimmissa tapauksissa asioista vaikeneminen kuitenkin vain pahentaa tilannetta, sillä silloin seurakunnan johdolla ja kollegoilla ei ole mitään mahdollisuutta koskaan päästä jyvälle yhteisön rakentamisen hienoudesta. Salailun ilmapiirissä viestinnästä huolehtivat huhut ja suoranaiset valheet. Tämän olen itsekin saanut kokea yhteisöissä, joita olen ollut rakentamassa.

Avoimuus auttaa

Salailua parempi tie onkin mahdollisimman avoin suhtautuminen, varsinkin suhteessa seurakunnan johtoon. Itse informoin säännöllisesti kirkkoherraa yhteisön toiminnasta ja suunnitelmista. Kysyn luvan kaikkiin vähänkin isompiin tai erikoisempiin käänteisiin, myös silloin kun pelkään, että idea tyrmätään. Aluksi avoimuuden linja tuntui todella vaikealta, koska koin, että esimiestaho ei aina ymmärtänyt toiminnan luonnetta ja saattoi siksi päättää asioista epäedullisesti. Jouduimme luopumaan joistakin tärkeiltä tuntuvista hankkeista. Pitkällä tähtäimellä avoimuus on kuitenkin lisännyt luottamusta. Koen, että minulla on nyt paljon vapaammat kädet toimia.

Raamattu opettaa, että ei ole esivaltaa muualta kuin Jumalalta. Tämä pitänee paikkansa myös seurakunnassa. Käytännössä olen huomannut, että kun rukoilee Jumalan johdatusta, niin seurakunnan johdon joskus ikäviltäkin tuntuvat päätökset osoittautuvat pidemmällä tähtäimellä hyvin viisaiksi. Jumala siis kykenee luotsaamaan yhteisöä myös sellaisten johtohenkilöiden kautta, jotka eivät ole perillä yhteisön rakentamisprosessiin liittyvistä asioista.

Jos yhteisön rakentamista ei sallita

On niitäkin seurakuntia, joissa yhteisön rakentaminen koetaan niin uhkaavaksi, että sitä ei sallita lainkaan. Olen kuullut monia tällaisia tapauksia kirkkomme piiristä ja saanut itsekin kokea samaa. Taustalla saattavat olla esimerkiksi kirkkoherran epäluulot yhteisön rakentamista kohtaan tai riitainen työyhteisö, joka estää uusien innovaatioiden käyttöön ottamisen.

Työntekijä, joka kokee kutsumusta yhteisön rakentamiseen, voi ääritilanteessa vaihtaa työpaikkaa ja toteuttaa kutsumustaan jossain muualla, mutta kyseisen seurakunnan väellä vaihtoehdot ovat rajallisemmat. Yhteisöä kaipaavat voivat lähinnä rukoilla asiaintilan muuttumista, vaihtaa kirkkokuntaa tai organisoida yhteisöllistä toimintaa kodeissaan vapaehtoisvoimin.

Vastustuksen motiivit

Joissakin tapauksissa yhteisön rakentamisen vastustus nousee motiiveista, jotka eivät ole perusteltuja. Itse koin eräässä työpaikassani juuri tällaisen tilanteen. Kyseisen seurakunnan alueella asui noin 7000 nuorta aikuista, mutta seurakunta ei olisi halunnut luoda heille toimintaa. Tämä johtui siitä, että suurin osa ikäluokasta oli opiskelijoita, jotka muuttaisivat valmistuttuaan pois. Itse pidin nuorten aikuisten joukkoa tärkeänä kohderyhmänä ja raivasin toiminnalle tilan enemmän tai vähemmän väkisin työyhteisössämme, vaikka sainkin sitten kokea kollegoiden vastustusta.

Usein työyhteisön esittämä kritiikki nousee ryhmän sisäisestä turvattomuudesta. Nyt vuosia jälkeenpäin näen suurimman osan tuossa tilanteessa saamastani arvostelusta johtuneen siitä, että toimintani heilutti yhteisön herkkää tunnetasapainoa. Ihmiset reagoivat epärationaalisesti, pelkän tunteen varassa. Tällaisessa tapauksessa kannattaa jatkaa yhteisön rakentamista ajatellen, että ”karavaani kulkee ja koirat haukkuvat”. Tapa on henkisesti raskas, mutta joskus ainoa mahdollinen.

Koko seurakunta voi uudistua

Kirjoitin aiemmin, että nuorten aikuisten työ kannattaa järjestää perinteisen työjakoperiaatteen mukaan, mikäli malli on seurakunnassa muuten käytössä. Perimmäinen tavoite on kuitenkin koko paikallisseurakunnan kulttuurin muuttuminen yhteisölliseksi. Tähän pääseminen kestää vähintään vuosia, eikä prosessia voi juuri edes nopeuttaa – kyse on kulttuurin murroksesta, joka aina kestää kauan.

Toiminta kannattaa alusta lähtien rakentaa siten, että yhteydet seurakunnan muuhun toimintaan ovat kunnossa. Tällainen toimintatapa lievittää myös jännitettä yhteisön ja muun paikallisen seurakunnan sisällä huomattavasti.

Seurakunnan nuoria aikuisia on hyvä ohjata toimimaan myös muiden työalojen parissa. He voivat esimerkiksi olla rippikouluissa opettajina, vetää hankkeita diakoniassa, toteuttaa Yhteisvastuukeräystä, toimia lähetyssihteerin avustajina jne. Tällä tavoin kaikki seurakunnan osa-alueet saavat myönteisen kontaktin yhteisöporukkaan, joka muuten helposti piirtyy työntekijöiden silmissä omaksi getokseen.

Käytännössä integrointi on varsin hankalaa erityisesti toiminnan alkuvaiheessa. Silloin ei juuri ole ylimääräisiä vapaaehtoisresursseja irrotettaviksi eri tilanteisiin. Muut seurakunnan työntekijät saattavat loukkaantua, kun nuoret aikuiset eivät viitsi osallistua yhteisiin projekteihin. Pitkällä tähtäimellä yhteisön kasvaessa tämä ongelma ratkeaa itsestään ja lopulta käy niin, että valtaosa seurakunnan aktiivisista vapaaehtoisista tulee juuri yhteisön kautta.

Uskon, että monet Suomen kirkon paikallisseurakunnista voivat muuttua merkittävästi yhteisöllisen työnäyn kautta. Alussa kehitys on hidasta ja yhteisöjä pidetään pienen piirin erikoisuutena. Vuosien saatossa monissa seurakunnissa käy kuitenkin niin, että kasvaessaan yhteisö alkaa hapattaa koko seurakunnan toimintakulttuuria. Lopulta koko seurakunta voi uudistua sisältäpäin yhteisön vaikutuksesta.

Kohti kirkon uudistumista

Paikallisseurakuntien uudistuminen on avain koko kirkon uudistumiseen. Kirkkoa ei voi uudistaa ylhäältäpäin kirkolliskokouksen, kirkkohallituksen tai edes tuomiokapitulin päätöksellä. Tämä ei ole mahdollista, koska paikallisseurakunnat ovat kirkkolain mukaan itsenäisiä ja suorastaan kavahtavat kaikkea keskushallintoon vivahtavaa. Uudistus ei voi myöskään tulla järjestöjen tai herätysliikkeiden kautta, koska niissä tapahtuvat liikahdukset jäävät helposti alakynteen – ne on aivan liian helppo lokeroida marginaaliin. Niinpä ainoa kanava, mitä pitkin kirkon herääminen voi tulla, ovat tuiki tavalliset seurakunnat.

Siksi haluaisin ajaa maassamme nousevaa yhteisöllisyysliikehdintää paikallisseurakuntien yhteyteen ja sisälle. Suomessa on ollut monia sinänsä erittäin hyviä yhteisöllisen seurakunnan kokeiluja, mutta ne ovat asemoituneet enemmän tai vähemmän seurakuntien ulkopuolelle. Näistä useimmat ovat todella taitavasti rakennettuja yhteisöjä, jotka ovat vieläpä pyrkineet toimimaan niin paljon kuin mahdollista paikallisseurakunnan yhteydessä. Mutta kuitenkin niiden ja seurakunnan väliin on jäänyt pieni mutta ratkaiseva rako. Ne eivät ole virallisesti seurakunnan sisällä ja siksi niiden vaikutus pitkällä tähtäimellä jäänee rajalliseksi, elleivät ne löydä kanavaa päästä suoraan paikallisen seurakunnan sisälle. Tämä on luterilaisen yhteisöliikkeen kohtalonkysymys.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen
To be continued: Seurakunta Raamatussa / Jumalan perhe