Avainsana: ryhmädynamiikka

Vapaaehtoisten valmennus

Vapaaehtoisten valmennus

Oleellinen osa vapaaehtoisten motivaation parantamisessa on asianmukaisen valmennuksen järjestäminen. On todella turhauttavaa joutua tekemään tehtäviä, joita ei osaa ja joissa tuntee jatkuvasti kyvyttömyyttä. Siksi on tarpeellista, että kuhunkin tehtävään annetaan riittävä perehdytys. Monissa tehtävissä pelkkä perehdytys ei vielä riitä, vaan tarvitaan syväluotaavaa koulutusta. Panostaminen kuitenkin kannattaa, sillä valmennuksen myötä vapaaehtoiset kokevat kasvavansa ja näin heidän motivaationsa kohoaa. Eikä pidä unohtaa sitäkään, että osaamisen kasvaessa tietenkin myös työn jälki paranee.

a) Omien lahjojen ja paikan löytäminen

Ensimmäinen alue valmennuksessa on oman paikan ja omien lahjojen löytäminen. Monien seurakuntalaisten passiivisuus ei johdu laiskuudesta vaan siitä, ettei oman näköistä roolia ole vielä löytynyt. Joidenkin kohdalla syy on alemmuudentunteessa. Heistä tuntuu, etteivät he osaa mitään, eivätkä siksi halua tuppautua sotkemaan asioita. Omien lahjojen tunnistaminen on tärkeää myös siksi, usein uupuminen vapaaehtoistyössä johtuu väärässä tehtävässä palvelemisesta. Kun löytää tehtävän, jossa omat lahjat pääsevät oikeuksiinsa, se ei ole läheskään niin väsyttävää. Päinvastoin, mikäli työmäärä on mitoitettu oikein, tällainen tehtävä antaa enemmän kuin ottaa.

Omien lahjojen tunnistamiseksi on olemassa monia valmiita koulutuspaketteja ja kirjoja, joita voi hyödyntää. Ei ehkä kannata keksiä pyörää uudestaan vaan nöyrtyä valmiin materiaalin hyödyntämiseen. Itse olen käyttänyt ainakin Kansan Raamattuseuran materiaaleja sekä Seurakunnan luontaisen kehityksen kirjoja. Tällaisissa materiaaleissa on hyvän opetuksen lisäksi mukana testejä, jotka helpottavat omien lahjojen tunnistamista. Kurssin osalta on tärkeää, ettei se ole liian pitkä. Sanoisin, että parin illan kokonaisuus on jo ihan riittävä. Liian pitkä kurssi muodostuu helposti tulpaksi, kun tekemistä kaipaavien ihmisten kalenteria täytetään istumisella.

Lahjojen löytämiseen tähtäävän koulutuksen jälkeen suosittelen järjestämään henkilökohtaisen haastattelun jokaisen kurssilaisen kanssa. Tehtävä istuu luontevasti työntekijälle, mutta siihen voi periaatteessa kouluttaa myös jonkun vapaaehtoisen. Haastattelun tarkoitus on kartoittaa vaihtoehtoja, joissa koulutettava pääsisi mahdollisimman nopeasti kokeilemaan palvelemista. Mikäli kurssilaiselle ei varsin nopeasti löydetä sopivaa tehtävää, uhkaa kurssin anti jäädä teoreettiseksi ja varsin nopeasti hän valuu takaisin siihen, mistä lähdettiin. Eikä mitään lahjoja voi aivan varmuudella löytää kursseja käymällä, vaan vasta kokeilemalla tehtäviä käytännössä.

b) Tehtävissä kasvaminen

Oman paikan löytämisen jälkeen tarvitaan jatkokoulutusta. Koulutusta ei kuitenkaan kannata yleensä järjestää ennen tehtävissä palvelemista, sillä helposti koko homma valuu pelkäksi kouluttamiseksi ja motivaatio laskee, kun ei päästä tositoimiin. Vapaaehtoiset kannattaakin päästää moniin tehtäviin melko kouluttamattomina ja tarjota kurssitusta vasta siinä vaiheessa, kun he todella kokevat sitä tarvitsevansa. Tällöin oppimismotivaatio on korkealla ja jokaisella on käytännön kokemusta, jota voidaan hyödyntää koulutuksessa. Tämä ei tietenkään sulje pois välttämättömän perehdyttämisen tarvetta. On myös olemassa niin haastavia ja riskialttiita tehtäviä, ettei niihin voi päästää ilman kunnollista koulutusta. Esimerkkinä tällaisesta mainittakoon vaikkapa sielunhoito.

Jatkokoulutus tehtävissä palveleville on hyvä järjestää varsin kohdennetusti pienillekin kohderyhmille. Tällöin etuna on, että voidaan oikeasti paneutua nimenomaisesti sen tietyn tehtävän kysymyksiin ja iso osa koulutusta on keskustelua. Tampereella olemme järjestäneet koulutusta mm. ryhmien vetäjille, ylistyksen johtajille, rukouspalvelijoille ja pyhäkoulunopettajille.

c) Vapaaehtoisten omat illat

Eräs harkitsemisen arvoinen osa koulutusta ja myös kiittämistä on vapaaehtoisille suunnattujen iltojen järjestäminen. Kokemukseni mukaan illoissa on hyvä olla pieni elitistinen kynnys, jolloin vapaaehtoiset kokevat itsensä arvostetuiksi. Rajanvedon ei kuitenkaan kannata olla liian tiukka, sillä se herättää muissa ulkopuolisuuden tunnetta ja lähettää tekovanhurskaan piiloviestin. Mukaan kannattaa kutsua kaikki vapaaehtoiset ja sellaiseksi ryhtymistä harkitsevat.

Rajatun osallistujajoukon etuna on myös se, että illoissa voidaan käsitellä myös arkoja teemoja sekä aiheita, jotka vahvistavat sitoutumista ja osaamista. Tällaisia teemoja ovat mm. seurakunnan näyn syväluotaus, arvot, tulevaisuuden suunnitelmat ja yhteisön ongelmat. Välillä illan ohjelma voi olla kevyttäkin ja tavoitteet puhtaasti virkistymisessä. Se, kuinka usein vapaaehtoisten omia iltoja kannattaa järjestää, on tietenkin tapauskohtaista. Ehkä kerran kuussa on riittävä tahti, joskus riittää harvempikin taajuus.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Vapaaehtoisten kiittäminen

Ryhmän kehitysvaiheet

Ryhmän kehitysvaiheet

Jokainen ryhmä käy läpi tiettyjä vaiheita olemassaolonsa aikana. Näistä vaiheista on erilaisia näkemyksiä ja tutkimuksia; tässä viittaan alan klassikkoon eli Tuckmanin viiden vaiheen malliin (The Five-Stage Model). Mallin mukaan ryhmä käy läpi viisi erilaista kehitysvaihetta. Vaiheet eivät aina välttämättä mene kauniisti teorian mukaan, vaan järjestys voi vaihdella ja välillä mennään edestakaisin tai pysähdytään johonkin tasoon. Ryhmän kehitysvaiheiden ymmärtäminen on kuitenkin avartavaa, sillä monet seurakunnan ja sen alaryhmien ilmiöt ja ongelmat selittyvät sosiologisilla lainalaisuuksilla.

1. Muodostusvaihe (’Forming’)

Alussa ryhmä on epävarma, kaoottinen ja varovainen. Käyttäytyminen on muodollista. Jäsenet varovat ärsyttämästä toisiaan, sillä ryhmän turvallisuus on alhainen. Ryhmän tavoite on selkiintymätön ja keskustelu pysyttelee asiatasolla. Suhdetasolla etsitään toivottavan käyttäytymisen rajoja – mikä on sopivaa ja mikä ei.

Tällä tasolla liikuttaessa johtajan roolin tulee olla selkeä. Johtajan täytyy ottaa paljon vastuuta ja tehdä itse. Hänen tulee ottaa auktoriteetti. Mikäli johtaja liian nopeasti jakaa vastuuta ryhmäläisille ja kyselee heidän näkemyksiään kaikesta, se lisää ryhmäläisten turvattomuutta ja epätietoisuutta. Johtajalla on tässä vaiheessa tärkeä rooli auttaessaan ryhmää alkuun. Hän luo turvalliset puitteet ja ohjaa tutustumisen alkuun. Johtajan keskeinen tehtävä on auttaa ryhmää asettamaan toiminnalleen tavoite.

2. Kuohuntavaihe (’Storming’)

Vähitellen ryhmän jäsenten omat intressit alkavat nousta esiin ja sen myötä uskallus ilmaista itseään kasvaa. Myönteisen kehityksen seurauksena ryhmässä syntyy jännitteitä ja valtataistelua. Ryhmässä saattaa ilmetä jopa vetäjän tai saadun tehtävän vastustamista. Kuohunnan kautta jäsenet testaavat omia roolejaan ryhmässä. Vaiheeseen liittyy usein klikkiytymistä eli ryhmä jakaantuu useammaksi alaryhmäksi, joista haetaan turvaa.

Tässä kehitysvaiheessa johtajan on tärkeää pitää kiinni johtajuudestaan, sillä se luo turvaa ja selkeyttä. Ryhmässä ilmenevää arvostelua ei pidä ottaa henkilökohtaisesti, vaikkakin sitä on kuunneltava. Johtajan tehtäviin kuuluu raivata tilaa ristiriitojen ja tunteiden käsittelylle yhteisesti ja rakentavasti.

3. Vakiintumisvaihe (’Norming’)

Tässä vaiheessa ryhmän tavoitteet alkavat selkiintyä ja ristiriidat saadaan selvitettyä, minkä johdosta ryhmäläisille alkaa muodostua positiivinen me-henki. Ryhmälle syntyy yhteinen (kirjoittamaton) käyttäytymisnormisto, jota jäsenet alkavat noudattaa. Normiston mukaisesti jokaisella oma paikkansa ja oma rooli ryhmässä alkaa selkiytyä.

Vakiintumisvaiheessa johtajan roolin ei tarvitse olla enää dominoiva. Päinvastoin, johtajan tulee alkaa vetäytyä ja antaa tilaa muille ryhmän jäsenille. Johtajan keskeinen merkitys on muistuttaa perustehtävästä ja tavoitteista ja ohjata ryhmää niiden pariin.

4. Toimintavaihe (’Performing’)

Nyt ryhmä alkaa toimia tehokkaasti hyödyntäen jäsentensä erilaisia lahjoja; ryhmä hyväksyy toistensa erilaisuuden. Ryhmässä on voimakas yhteenkuuluvuuden ilmapiiri ja sen seurauksena ryhmäläiset ”venyvät” ryhmän yhteisen edun nimissä. Ryhmä on hyvin tehtäväorientoitunut ja se synnyttää tulosta. Ongelmana saattaa olla voimakas sisäänpäinkääntyneisyys, jolloin uusien jäsenten on vaikea päästä mukaan.

Tässä vaiheessa johtajan rooli on entistä näkymättömämpi. Hän antaa tilaa ja vetäytyy enemmän osaksi ryhmää. Hän voi jakaa valtaa ja vastuuta rohkeasti ja innostaa kaikkia osallistumaan vapaasti yhteisen tavoitteen mukaiseen hankkeeseen. Johtajan ei kannata olla kovin tarkka vallastaan, vaan antaa jäsenille tilaa loistaa sekä antaa siitä myönteistä palautetta. Johtajan tehtävä on korottaa toisia ryhmäläisiä, jolloin heidän potentiaalinsa pääsee irti. Tämä ei oikein toteutettuna suinkaan vähennä ryhmäläisten uskollisuutta johtajaansa kohtaan, päinvastoin. Kuitenkin mahdollisissa kriisitilanteissa johtajuutta taas tarvitaan, joten hän ei voi kokonaan luopua statuksestaan tässäkään vaiheessa.

5. Irrottautumisvaihe (’Adjourning’)

Viimein koittaa vaihe, jollin ryhmän tavoite on saavutettu ja se purkautuu. Ryhmäläisten tuntemukset vaihtelevat tässä vaiheessa helpotuksesta masennukseen.

Viimeisessä vaiheessa johtajan rooli taas korostuu. Hän auttaa käsittelemään tunteita, joita ryhmän päättyminen aiheuttaa. Käsittelemisessä auttavat erilaiset erorituaalit ja tilan antaminen tunteiden käsittelemiseen. Ryhmän loppuvaiheessa johtajan tehtäviin kuuluu myös kiittäminen ja tarvittaessa palkitseminen. Tämä voidaan tehdä vaikka yhteisen illanvieton muodossa.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Mitä on hyvä ilmapiiri?

Ryhmädynamiikasta

Yhteisön rakentaminen edellyttää ryhmädynamiikan perustietojen ja taitojen osaamista. Seurakunta on toki hengellinen yhteisö, mutta siihen pätevät silti samat luonnolliset sosiologiset lainalaisuudet kuin kaikkiin muihinkin ryhmiin. Siksi pastorin täytyy osata käsitellä ryhmiä, jotta hän voi menestyksellisesti rakentaa seurakuntayhteisöä. Ryhmien ohjaamisessa tarvitaan ainakin kolmen osa-alueen hallitsemista: a) ymmärrystä ryhmän turvallisuuden merkityksestä, b) tietoa ryhmän kehitysvaiheista sekä c) tajua perusrooleista  – erityisesti johtajuudesta – ryhmässä.

a) Ryhmän turvallisuus

Ihmiset ovat laumaeläimiä, joilla on luontainen vetovoima yhteen. Jos mikään ei estä, niin ihmiset hakeutuvat automaattisesti toistensa yhteyteen ja muodostavat ryhmän. Ilmiö näkyy kaikkein selvimmin alle kouluikäisten lasten keskuudessa. Heille on hyvin luontaista ja mutkatonta luoda kontakti toisten lasten kanssa. Ei mene kuin pieni alkutunnustelun hetki ja sitten jo leikitään yhdessä täyttä häkää.

Usein kuitenkin näyttää, että ikään kuin ihmiset eivät haluaisi tulla yhteen. Riparilla tuimailmeiset pojat istuvat kädet puuskassa. Kirkkokahveilla kaikki menevät tuttujensa luo ja uudet tulokkaat jätetään yksin. Jumalanpalveluksessa ihmiset istuvat yksittäin vältellen toisiaan. Kaikissa näissä esimerkeissä lienee kyse siitä, että jokin estää ihmisiä toteuttamasta luonnollista taipumustaan. Se jokin on pelko, joka aiheuttaa sisäistä turvattomuutta, mikä taas saa ihmiset kokemaan olonsa epämukavaksi tuntemattomien seurassa. Pelon ytimessä on uhka hylätyksi tulemisesta ja haavoittumisesta.

Pelko eristää

Pelon eristävästä vaikutuksesta johtuen ryhmän turvallisuustaso on kriittinen ulottuvuus. Jos turvallisuus on heikko, ryhmän yhteistyökyky on alhainen. Jos taas ryhmän turvallisuus on vahva, on työskentely ryhmässä innostavaa. Vaikka ryhmän turvallisuuteen vaikuttavat monet tekijät ja jokainen voi edesauttaa sen myönteistä kehittymistä, on ryhmän turvallisuus ensisijaisesti johtajan vastuulla. Siksi johtajan on kehitettävä kykyä analysoida ryhmän turvallisuutta ja auttaa sen jäseniä työskentelemään turvallisuuden parantamiseksi.

Mikko Aaltoa mukaillen ryhmän turvallisuus voidaan määritellä esimerkiksi näin: ”Ryhmän henkinen tila, jossa on vähän minuutta uhkaavia tekijöitä eli tekijöitä, jotka synnyttävät ns. lukkotunteita eli pelkoa, häpeää, syyllisyyttä tai arvottomuutta”. Toisinpäin sanottuna sama asia voidaan kiteyttää näin: ”ryhmän jäsenten tietoisuus hyväksytyksi tulemisesta”.

Voimakkaasti turvaton ryhmä on helppo tuntea jo ulkoisista merkeistä ja kehon kielestä. Ryhmäläiset ovat fyysisesti etäällä toisistaan, välttelevät katsekontaktia, kädet ovat puuskassa ja he ovat kehollisesti suojautuneita. Keskustelun aiheet liikkuvat lähinnä asiatasolla, tunteita tai mielipiteitä ilmaistaan vain vähän. Muutoinkin käyttäytyminen on muodollista ja varovaista. Sisäisesti turvallisessa ryhmässä kaikki on toisinpäin. Ihmiset ovat toistensa lähellä, fyysinen asento on avoin toisia kohtaan ja keskustelussa ollaan avoimia myös tunteiden ja mielipiteiden tasolla.

Miten turvattomuutta voi purkaa?

Ryhmädynamiikka on monimutkaista ja mestariksi oppiminen vie vuosia. Kuitenkin perussääntöjen omaksumisella pääsee jo varsin pitkälle. Turvattoman ryhmän kanssa alkuun pääsee jo kahden perussäännön omaksumisella:

Nonverbaali ennen verbaalia. Ensimmäinen sääntö tarkoittaa sitä, että ihmisten on yleensä helpompi tehdä kuin puhua. Erityisesti sääntö pätee miehiin. Niinpä turvattoman ryhmän kanssa ei kannata ensimmäisenä aloittaa tunteikasta avautumiskierrosta, vaan mieluummin tehdä jotain helppoa yhdessä. Sopivaa toiminnallisuutta voi olla vaikka tilan järjestäminen yhdessä tai jokin toiminnallinen harjoitus, joka soveltuu turvattomalle ryhmälle. Säännön alle sopii myös ns. maadoittajien käyttäminen. Maadoittaja on jokin fyysinen esine, jonka kautta vuorovaikutusta lämmitellään, esimerkiksi kortti, jonka avulla kerrotaan itsestä.

Tiedosta asiajärjestys. Ryhmän turvallisuusaste vaikuttaa siihen, mistä ja millä tasolla voidaan puhua. Yleinen asioiden järjestys on: tosiasiat, mielipiteet, tunteet, arvot, tarpeet, unelmat, traumat ja oma pimeä puoli. Niinpä turvattomassa ryhmässä puhutaan lähinnä tosiasioista – ei tunteista, mielipiteistä eikä traumoista. Siksi uuden ryhmän kanssa on toivotonta käydä syvällistä mielipiteiden vaihtoa hengellisestä vakaumuksesta. Tällainen keskustelu on väkinäistä ja ahdistavaa.

On kuitenkin huomattava, että aiheiden järjestys vaihtelee eri kulttuureissa ja eri yksilöillä. Esimerkiksi Suomessa turvattomassa ryhmässä ei hevillä puhuta uskonasioista, mutta monessa muussa maassa asia on toisin. Meidän kulttuurissamme ihmiset avautuvat helpommin vaikka seksuaalisuudestaan kuin uskonasioista. Seurakunnan sisäpiirissä järjestys on jyrkästi toisinpäin.

Näiden kahden säännön muistaminen auttaa turvattoman ryhmän kanssa työskentelyä. Ei kannata lompsia ryhmän sisäisen turvallisuustason yli ja yrittää väkisin mitään. On ymmärrettävä, ettei kukaan yleensä halua riskeerata mainettaan toimimalla hölmösti uusien ihmisten kanssa. Ryhmäläiset pitää sulattaa viisaasti. Kun ryhmän turvallisuutta rakennetaan oikein ja ajan kanssa, päästään lopulta tasolle, jossa ihmiset todella avautuvat ja jakavat asioita. Tällainen ryhmäkokemus on parhaimmillaan hyvin terapeuttinen.

Vinkkejä siihen miten päästä liikkeelle turvattomassa ryhmässä:
– toimintaa, jotain tekemistä käsillä
– jokin suoja itsen ja muiden väliin / apuväline (kortti, esine yms.)
– jäänmurtajat, tunnelmaa vapauttavat jutut, huumori, helppo leikki tms.
– parikeskustelut, jos yhdessä ei synny juttua, jaa porukka alaryhmiin
– anna positiivista palautetta aina kun siihen on vähänkään aihetta
– sopikaa luottamusta ruokkivista pelisäännöistä

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Näystä tavoitteisiin

Ihmissuhteiden synnyttäminen

Ihmissuhteiden merkitys on seurakunnan kasvun ja elämän kannalta äärimmäisen keskeinen asia. Niitä on sanottu liimaksi, joka pitää seurakunnan koossa. Hyvät ystävyyssuhteet seurakunnassa estävät passivoitumista ja antavat intoa osallistua toimintaan sekä palvella vapaaehtoistehtävissä. Jos taas seurakunnan tilaisuudessa vieraileva ei löydä sieltä ystäviä, hän jää toiminnasta pois, vaikka se muuten olisi korkeatasoista. Koska ystävyyssuhteiden syntyminen seurakunnassa on niin tärkeää, sitä ei pidä jättää sattuman varaan. Ihmissuhteiden syntymiseksi on nähtävä vaivaa.

Helposti ajatellaan, että ihmissuhteiden solmiminen on vain jokaisen oma asia. Toisaalta näin onkin. Joskus ihmisillä on myös ylimitoitettuja vaatimuksia. Joku saattaa istua kädet puuskassa vihaisen näköisenä ja ihmetellä, että onpa huono seurakunta, kun ei pysty minun yksinäisyyttäni murtamaan. Ei pastori voi jokaista kädestä pitäen yhteen saattaa. Silti olen sitä mieltä, ettei pidä luottaa liikaa ihmisten omaan aloitekykyyn. Suomalainen kirkossakävijä on keskimäärin niin introvertti tapaus, ettei välttämättä löydä kontaktia toisiin. Moni satunnaiskävijä kenties kokee olevansa kirkossa niin vieraalla maaperällä, että estot saavat yliotteen ja haittaavat tutustumista toisiin.

Luontevia tutustumismahdollisuuksia

Yksinkertaisimmillaan ihmissuhteiden syntymistä voi edesauttaa luomalla tilaisuuksiin luontevia mahdollisuuksia tutustua. Jumalanpalveluksen alussa juontaja voi kehottaa tervehtimään vieruskaveria ja ottamaan hänestä selville jonkin mielenkiintoinen seikan. Messun jälkeen, kun väkeä ohjataan jatkoille, voi heitä kehottaa juttelemaan ainakin yhden uuden ihmisen kanssa.

Tehokas tapa on myös kehottaa jokaista kävijää juttelemaan messun jälkeen ensimmäiset viisi minuuttia jonkun uuden ihmisen kanssa. Eräs yksinkertainen, mutta kohtuullisen toimiva ratkaisu on varata kirkkokahveille tutustumisalue. Ideana on, että menemällä tuolle alueelle viestittää muille haluavansa tutustua. Näin ne, jotka haluavat jutella vanhojen kavereiden kanssa, saavat tehdä sen rauhassa, mutta samalla uusista ihmissuhteista kiinnostuneet löytävät toisensa.

Muissa kokoavan toiminnan muodoissa voi tutustumista harjoittaa helpommin kuin messussa. Vapaamuotoisessa illanvietossa voi tutustumistyyppiselle toiminnalle antaa aikaa vaikka puoli tuntia. Tutustumisleikitkään eivät ole poissuljettuja nuorten aikuisten parissa, kunhan niitä osataan taitavasti käyttää.

Pienryhmistä puhutaan tuonnempana tarkemmin, mutta tokihan sellaiseen liittyvä helposti tutustuu ryhmäläisiinsä. Myös kurssit, erityisesti Alfa-kurssin kaltaiset keskusteluun pohjautuvat menetelmät ovat tehokkaita. Hyviä kokemuksia on saatu uusien kävijöiden illoista, joihin kutsutaan henkilökohtaisesti kaikki viimeisen puolen vuoden aikana mukaan tulleet. Näiden iltojen etuna on, että kaikki osallistujat ovat samalla viivalla, jolloin ei ainakaan voi mokata rikkomalla yhteisön kirjoittamattomia sääntöjä.

Leirit yhdistävät

Paras yksittäinen konsti syventää ihmissuhteita on lähteä leirille. Kahden vuorokauden leirillä ihmiset kohtaavat toisiaan ajallisesti enemmän kuin ehkä koko vuoden messuissa. Leirillä olosuhteet ja asenteet ovat muutenkin tutustumiseen virittyneitä. Leirin suunnittelussa on kuitenkin syytä huomioida ihmissuhteiden syntyminen aivan tietoisesti. Jos leiri pakataan täyteen syväluotaavan hengellistä opetusta ja kaikki aika on tarkasti ohjelmoitu, ei ihmissuhteille jää tilaa. Siksi leiriohjelmaan on hyvä jättää riittävästi väljyyttä.

Ihmissuhteiden luomiseen löytyy kyllä ideoita ja välineitä, kunhan ymmärretään niiden tärkeys. Ne eivät ole seurakunnassa jokin ylimääräinen lisä, vaan kuuluvat oleellisesti alkuperäiseen ideaan. Sitä paitsi tämän sektorin laiminlyöminen lamaannuttaa kaiken muunkin. Mistään ei tule mitään, ellei seurakunta ”tuota” hyviä ihmissuhteita.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Ryhmädynamiikasta