Avainsana: seurakunta

Ihmissuhteiden synnyttäminen

Ihmissuhteiden merkitys on seurakunnan kasvun ja elämän kannalta äärimmäisen keskeinen asia. Niitä on sanottu liimaksi, joka pitää seurakunnan koossa. Hyvät ystävyyssuhteet seurakunnassa estävät passivoitumista ja antavat intoa osallistua toimintaan sekä palvella vapaaehtoistehtävissä. Jos taas seurakunnan tilaisuudessa vieraileva ei löydä sieltä ystäviä, hän jää toiminnasta pois, vaikka se muuten olisi korkeatasoista. Koska ystävyyssuhteiden syntyminen seurakunnassa on niin tärkeää, sitä ei pidä jättää sattuman varaan. Ihmissuhteiden syntymiseksi on nähtävä vaivaa.

Helposti ajatellaan, että ihmissuhteiden solmiminen on vain jokaisen oma asia. Toisaalta näin onkin. Joskus ihmisillä on myös ylimitoitettuja vaatimuksia. Joku saattaa istua kädet puuskassa vihaisen näköisenä ja ihmetellä, että onpa huono seurakunta, kun ei pysty minun yksinäisyyttäni murtamaan. Ei pastori voi jokaista kädestä pitäen yhteen saattaa. Silti olen sitä mieltä, ettei pidä luottaa liikaa ihmisten omaan aloitekykyyn. Suomalainen kirkossakävijä on keskimäärin niin introvertti tapaus, ettei välttämättä löydä kontaktia toisiin. Moni satunnaiskävijä kenties kokee olevansa kirkossa niin vieraalla maaperällä, että estot saavat yliotteen ja haittaavat tutustumista toisiin.

Luontevia tutustumismahdollisuuksia

Yksinkertaisimmillaan ihmissuhteiden syntymistä voi edesauttaa luomalla tilaisuuksiin luontevia mahdollisuuksia tutustua. Jumalanpalveluksen alussa juontaja voi kehottaa tervehtimään vieruskaveria ja ottamaan hänestä selville jonkin mielenkiintoinen seikan. Messun jälkeen, kun väkeä ohjataan jatkoille, voi heitä kehottaa juttelemaan ainakin yhden uuden ihmisen kanssa.

Tehokas tapa on myös kehottaa jokaista kävijää juttelemaan messun jälkeen ensimmäiset viisi minuuttia jonkun uuden ihmisen kanssa. Eräs yksinkertainen, mutta kohtuullisen toimiva ratkaisu on varata kirkkokahveille tutustumisalue. Ideana on, että menemällä tuolle alueelle viestittää muille haluavansa tutustua. Näin ne, jotka haluavat jutella vanhojen kavereiden kanssa, saavat tehdä sen rauhassa, mutta samalla uusista ihmissuhteista kiinnostuneet löytävät toisensa.

Muissa kokoavan toiminnan muodoissa voi tutustumista harjoittaa helpommin kuin messussa. Vapaamuotoisessa illanvietossa voi tutustumistyyppiselle toiminnalle antaa aikaa vaikka puoli tuntia. Tutustumisleikitkään eivät ole poissuljettuja nuorten aikuisten parissa, kunhan niitä osataan taitavasti käyttää.

Pienryhmistä puhutaan tuonnempana tarkemmin, mutta tokihan sellaiseen liittyvä helposti tutustuu ryhmäläisiinsä. Myös kurssit, erityisesti Alfa-kurssin kaltaiset keskusteluun pohjautuvat menetelmät ovat tehokkaita. Hyviä kokemuksia on saatu uusien kävijöiden illoista, joihin kutsutaan henkilökohtaisesti kaikki viimeisen puolen vuoden aikana mukaan tulleet. Näiden iltojen etuna on, että kaikki osallistujat ovat samalla viivalla, jolloin ei ainakaan voi mokata rikkomalla yhteisön kirjoittamattomia sääntöjä.

Leirit yhdistävät

Paras yksittäinen konsti syventää ihmissuhteita on lähteä leirille. Kahden vuorokauden leirillä ihmiset kohtaavat toisiaan ajallisesti enemmän kuin ehkä koko vuoden messuissa. Leirillä olosuhteet ja asenteet ovat muutenkin tutustumiseen virittyneitä. Leirin suunnittelussa on kuitenkin syytä huomioida ihmissuhteiden syntyminen aivan tietoisesti. Jos leiri pakataan täyteen syväluotaavan hengellistä opetusta ja kaikki aika on tarkasti ohjelmoitu, ei ihmissuhteille jää tilaa. Siksi leiriohjelmaan on hyvä jättää riittävästi väljyyttä.

Ihmissuhteiden luomiseen löytyy kyllä ideoita ja välineitä, kunhan ymmärretään niiden tärkeys. Ne eivät ole seurakunnassa jokin ylimääräinen lisä, vaan kuuluvat oleellisesti alkuperäiseen ideaan. Sitä paitsi tämän sektorin laiminlyöminen lamaannuttaa kaiken muunkin. Mistään ei tule mitään, ellei seurakunta ”tuota” hyviä ihmissuhteita.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Ryhmädynamiikasta

Millainen on toimiva näky?

Näkyjä on monenlaisia mutta toimivan vision ominaispiirteet voidaan kiteyttää muistisanalla RYTMI. Sana muodostuu onnistuneen näyn ominaispiirteiden alkukirjaimista:

R – realistinen

Kuuntelin kerran erään johtamiskoulutuksen tauolla, kun innokkaan tuntuinen mieshenkilö selitti näkyään. En ole ihan varma, ymmärsinkö asian oikein, mutta idea oli kiteytettynä, että pieni porukka suunnitteli tavoittavansa koko maailman parissa vuodessa. Ainoa ehto oli, että Jumala lähettää herätyksen.

Uskovaisten piireissä on paljon tämänkaltaista haihattelua. Ajatuksen taustalla on kaiketi vanha viisaus, jonka mukaan Jumalan antama näky on suurempi kuin mihin ihminen yksin pystyy. Näin onkin – Jumala on suurten näkyjen Jumala. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Jumala olisi epärealistinen. Hänen antamansa näky on toki suurempi kuin mihin kukaan yksittäinen ihminen pystyy, mutta yleensä sen toteutuminen ei edellytä luonnon lakien rikkomista, ainakaan jatkuvasti.

Meidän on työskenneltävä tämän maailman lainalaisuuksien puitteissa ja oltava realistisia, vaikka sydämessä palaisikin idealismin tuli. Joku saattaa kuitenkin ajatella, että tarpeeksi iso näky luo innostusta. Näin onkin, kunhan pysytään jälleen realismin rajoissa. Epärealistinen näky lähinnä uuvuttaa, kun sen perässä juostessa ei koskaan koeta onnistumisia.

Y – ymmärrettävä

Joskus seurakuntien visiot ovat niin teologisesti ladattuja, ettei niitä voi ymmärtää ilman tohtorin tutkintoa. Taustalla on työskentelytapa, jossa jokainen on halunnut lisätä näkyyn oman erityispainotuksensa. Näin syntynyt komiteanäky on riviseurakuntalaiselle pelkästään viisaalta kuulostava litania, jolla ei ole käytännön elämän kanssa mitään tekemistä.

Habakukin kirjan määritelmä näylle on edelleen ajankohtainen: ”Kirjoita näky niin selvästi tauluihin, että sen voi vaivatta lukea” (Hab 2:2). Vanhassa käännöksessä puhuttiin juostessa lukemisesta, mikä oli kyllä mielikuvana erittäin osuva. Nykyaikana hyvä esikuva voisivat olla iltapäivälehtien lööpit. Niissä on iskevyyttä ja selkeyttä siinä määrin, että ne voi lukaista vaikka bussiin juostessaan.

Asian ydin on, että näyn pitää olla niin selkeästi määritelty ja ilmaistu, että kuka tahansa voi ymmärtää sen yhdeltä istumalta. Tämä on tärkeää siksi, että mikäli näky ei iskostu ihmisten tajuntaan, se ei muutu käytännöksi. Mielestäni erittäin osuva esimerkki tästä on presidentti Kennedyn kuuluisa visio: ”viemme ihmisen kuuhun ja tuomme hänet elävänä takaisin tämän vuosikymmenen loppuun mennessä” – kysyttävää?

T – toiminnallinen

Näyn tarkoitus on haastaa toimintaan, siksi se ei voi olla vain teologinen julistus, vaan siinä pitää olla tekemisen meininki.

M – mitattavissa

Tämä määritelmä koskee ehkä enemmän tavoitteiden asettamista, mistä puhutaan tuonnempana. Kuitenkin myös hyvän näkylausekkeen on hyvä antaa niin selkeä visio, että pystytään sanomaan, onko se saavutettu vai. Muussa tapauksessa ei puhuta visiosta vaan mainoslauseesta.

Seurakuntien kohdalla on mittaamisen suhteen aivan erityisiä ongelmia verrattuna vaikkapa liikeyrityksiin. Miten mittaamme Pyhän Hengen työtä keskuudessamme? Tai mikä on uskon määrän mittayksikkö? Vaikka emme pysty mittaamaan suoranaisesti ihmisten hengellistä tasoa, voimme kuitenkin luovasti ajatellen luoda mittareita, joista näemme työmme edistymisen. Tällaisia mittareita voisivat olla esimerkiksi kävijöiden ja vapaaehtoisten määrä, ryhmän innovatiivisuus, rukoushetkiin osallistuvat, keskeisten vastuunkantajien vaihtuvuus, tyytyväisyyskyselyt jne.

I – innostava

Näyn on tarkoitus sytyttää. Se piirtää ihmisten mieliin kuvan siitä, kuinka asiat voivat muuttua paremmiksi, jos vain teemme työtä niiden eteen. Innostavuus on toiminnan kannalta ensiarvoista, koska vain tunteet saavat ihmisen liikkeelle. Kukaan ei syty pelkästään järkisyihin vetoamalla – tarvitaan hengen paloa. Tarvitaan inspiraatiota, joka sytyttää sydämet ja joka liikuttaa koko kehoa.

CASE – Varikko-yhteisön näkyprosessi

Kaikissa johtamissani yhteisöissä on toteutettu jonkinlaiset näkyprosessit niiden elinaikana. Tyyli ja tekniikka prosessin läpiviemiseen ovat vaihdelleet voimakkaasti. Joskus näky on syntynyt parin kokoontumisen seurauksena, joskus taas siihen on käytetty enemmän aikaa. Yleisen suosituksen mukaan näkyprosessi kestää noin puoli vuotta. Kovin paljon pitempi prosessi uuvuttaa ja lyhyempi jää torsoksi.

 

Viimeisin näkyprosessi Varikko-yhteisössä kesti noin viisi kuukautta, mikä oli juuri ja juuri riittävä aika. Tuossakin ajassa ehti jo turhautuneena miettiä, valmistuuko näky koskaan, mutta lopulta asiat kirkastuivat. Prosessi alkoi sisäisenä tuntemuksena, että vanhaa näkyä pitäisi vähintäänkin päivittää. Vanha näky oli liian monimutkainen eikä se tuottanut sellaista innostusta kuin näyn pitäisi. Niinpä päätimme pyhittää koko kevään rukoukseen ja uuden näyn etsimiseen.

Seurakuntalaisten ideat

Käytännön toimet alkoivat kahdella koko yhteisöä koskevalla tilaisuudella. Ensimmäinen oli erityisesti tällaiseksi mainostettu rukousilta ja toinen oli messu, jonka saarnan paikalla oli näyn työstämistä. Rukousillassa puhuimme aluksi lyhyesti näystä ja uuden suunnan tarpeesta. Sen jälkeen rukoilimme ja kuuntelimme Jumalaa ryhmissä. Lopuksi kävimme antoisan kierroksen, jossa jokainen ryhmä kertoi, millaisia ajatuksia Jumalan kuuntelemisesta ja ryhmäkeskustelusta oli syntynyt ja kirjasimme kaiken muistiin. Itselleni tämä rukoushetki oli tärkeä, sillä ”kuulin” sisäisen äänen sanovan ”a platform for creativity”. Ihmettelin, miten se mahtaa liittyä seurakuntaan, enkä ymmärtänyt sitä vielä kunnolla.

Vision valmistuttua käsitin lauseen paremmin. Seuraavalla viikolla järjestetyssä messussa saarnan paikalla oli seurakunnan kuuleminen. Kerroin taas lyhyesti uuden näyn tarpeesta ja pyysin ihmisiä keskustelemaan pareittain siitä, mihin suuntaan heidän mielestään Varikkoa tulisi kehittää. Tämä tehtiin jälleen lyhyen kuuntelun jälkeen. Sitten pyysin ihmisiä tulemaan eteen kertomaan haaveistaan koko seurakunnalle ja samalla asiat kirjattiin fläpille kaikkien nähtäväksi. Yllätyin, kuinka innokkaasti ihmiset kertoivat ajatuksiaan. Kynä sauhuten sain kirjattua monta fläppipaperillista ajatuksia.

Leirityöskentelyä

Seuraavassa vaiheessa lähdimme johtoryhmän kanssa viikonloppuleirille työstämään seurakunnalta kerättyjä ideoita. Rukoilimme ja vietimme mukavaa leirielämää sekä sen ohessa työstimme muistiinpanoja seurakunnan kuulemistilaisuuksista. Aloitimme prosessin edellä kuvatulla tutustumismatkalla Raamatun seurakuntanäkemyksiin. Luimme evankeliumeja ja muita Uuden testamentin kirjoja ja pyrimme ymmärtämään seurakunnan idean uudella tavalla. Sen jälkeen palasimme ideapapereihin ja yritimme rukouksen hengessä poimia niistä ne asiat, jotka heijastavat Raamatun seurakuntanäkyä parhaiten. Työskentelyn kautta saimme kokoon vajaa kymmenkunta ydinajatusta.

Leirin jälkeen pidimme muutaman johtoryhmän kokoontumisen, joissa työstimme listaa eteenpäin. Tämän lisäksi kukin johtoryhmäläinen prosessoi asiaa itsekseen, samoin pastorit. Lopulta monipolvisen työskentelyn tuloksena näky alkoi hahmottua.

Uusi näky innosti

Lopullinen koetinkivi kevään prosessille oli leiri, jonka teemana oli uusi näky. Esittelimme leirillä vision kaikille ja sen jälkeen työstimme sen osa-alueita kanavissa. Oikeastaan koko leiri oli suunniteltu uuden vision pohjalta siten, että kaikkien leirin tapahtumien piti heijastaa vision tavoitteita. Itselleni tämä leiri oli vahva todiste toimivan näyn voimasta. Heti kun visio oli esitetty, porukan motivaatiotaso alkoi nousta. Leirin päätyttyä useimmat, elleivät peräti kaikki mukana olleet olivat ”liekeissä” ja halusivat päästä toteuttamaan näkyä.

Esitelty näkyprosessi ei ollut mikään oppikirjamalli. Itse asiassa monet asiat tehtiin toisin kuin viisaammat neuvovat. Lopputulosta voi silti pitää sikäli onnistuneena, että se sytyttää ja luo yhteisen tahtotilan, kuten hyvän vision tuleekin. Alusta lähtien vahvana ollut tahto kuunnella Jumalaa prosessin aikana oli myös hyvä piirre. Seurakunnan näky ei saa olla puhtaasti ihmisviisauden varassa rakennettu. Siinä täytyy olla kaikuja Jumalan sydämeltä. 

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Näystä tavoitteisiin

Seurakunta Raamatussa 2/3, Temppeli

Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen. Ef 2:20-22

Juutalaisille Jerusalemin temppeli oli uskonnon keskuspaikka. Sinne matkustettiin pitkien matkojen päästä, sillä uskomuksen mukaan temppelissä lausuttu rukous tuli varmemmin kuulluksi. Muinaisesta temppelikultista on vieläkin jäljellä rippeitä. Nykyään hurskaat juutalaiset kiikuttavat rukouksiaan pienillä lappusilla itkumuurin rakosiin ja niitä jopa voi lähettää faksilla ja sähköpostilla muurille vietäviksi. Kaikki tämä kertoo juutalaisuuteen kuuluvasta Jerusalemin temppelin erityisasemasta. Se oli Jumalan erityisen läsnäolon paikka, Herran huone.

Uudessa testamentissa Jerusalemin temppelin korvaa seurakunta. Sitä koskevat kaikki samat lupaukset kuin kivistä tehtyä temppeliäkin. Siten seurakunta on Jumalan erityisen läsnäolon paikka, Pyhän Hengen temppeli. Jeesus itse lupaa, että missä kaksi tai kolme on hänen nimessään koolla, siellä hän itse on heidän keskellään (Matt 18:20). Seurakunnassa Jumala on erityisellä tavalla kohdattavissa.

Yhteisöllisyyteen tämä kaikki liittyy, kun tarkastelemme Paavalin vertausta seurakunnasta temppelinä hieman tarkemmin. Paavali sanoo, että tämä Jumalan temppeli ei ole tehty kivistä vaan ihmisistä. Sen muodostavat kaikki seurakunnan jäsenet. He ovat kuin eläviä kiviä, joita muotoillaan, jotta ne sopivat hyvin toisiinsa. Elävä kivi tarkoittaa hakattua, veistettyä kiveä. Me seurakuntalaiset siis muodostamme yhdessä Jumalan pyhän temppelin. Kukin meistä on kivi suuressa rakennuksessa, jonka keskellä Jumala on erityisellä tavalla kohdattavissa. Toisin sanoen hän ilmaisee itsensä meidän kauttamme (1 Kor 12:7).

Usko elpyy yhteydessä

Nykyisin moni uskovakin ajattelee, ettei tarvitse seurakuntaa ollakseen kristitty. Ihanteena on uskominen ilman välikäsiä. Uskominen ilman seurakuntaa ei kuitenkaan pidemmän päälle hyvä ratkaisu. Moni muistaa rippikoulusta tutun vertauksen, jonka mukaan yksinäinen puu ei kauan pala – tarvitaan nuotio. Vertaus pitää paikkansa, sen ovat lukemattomat ihmiskohtalot todistaneet. Jumala ei ole antanut seurakuntaa huvikseen, vaan sillä on tärkeä merkitys hengelliselle elämälle.

Vähän aikaa usko selviää ilman yhteyttä toisiin kristittyihinkin, mutta ajan kuluessa tilanne muuttuu. Usko alkaa hiipua. Huomaan tämän lainalaisuuden omassa elämässäni aina kesäloman aikaan. Lomalla haluan ottaa etäisyyttä työhöni eli seurakuntaelämään. Aluksi en huomaa mitään eroa, mutta viikon parin kuluttua havahdun, kun uskon asiat ovat alkaneet painua tajuntani takaosiin. Mitä pitemmälle loma edistyy, sitä teoreettisemmaksi ja etäisemmäksi hengellisyys elämässäni kääntyy. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun tulen takaisin uskovien yhteyteen. Jo muutaman tapaamisen jälkeen alan olla taas iskussa. Uskoni elpyy ja alkaa vaikuttaa arjessa. Siksipä kai Heprealaiskirjeessä varoitetaan laiminlyömästä seurakunnan yhteisiä kokoontumisia. Siellä tiedetään, kuinka heikko ihminen on ilman toisten tukea. Hepr 10:24-25 

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Seurakunta Raamatussa 3/3, Kristuksen ruumis

Yhteisö seurakunnan sisällä

Yhteisö paikallisseurakunnassa

Luterilaisen paikallisseurakunnan kontekstissa yhteisöllisen seurakunnan käsite herättää monia kysymyksiä. Ensinnäkin se kuulostaa monien kirkon ihmisten korvissa yhdistysseurakunnalta, jonka ei oikein koeta sopivan kansankirkkoon. Tätä olen itsekin pohtinut. Olen herännyt kysymään, mitä kansankirkolla tarkoitetaan – siitä kun tuntuu vallitsevan hyvin monenlaisia käsityksiä.

Mihin kansankirkkoajatus sitten perustuu – onko se opillinen lauselma vai vain sosiologinen konstruktio – ja löytyykö sille perusteita Raamatusta? Valitettavasti kyseisen teeman syvällinen pohtiminen ei mahdu tämän kirjoituksen sisälle, mutta haluan kuitenkin kysyä, tarkoittaako kansankirkko sitä, että seurakunnallinen aktiivisuus lähtökohtaisesti koetaan pahana? Sulkeeko ajatus kaikkien jäsenten tasavertaisesta palvelemisesta ulkopuolelleen sen, että osa jäsenistä haluaisi antaa vapaaehtoisen panoksensa kirkon rakentamiseen? Eikö voisi olla juuri kansankirkon idean mukaista, että osa jäsenistä on löyhemmin ja osa tiiviimmin sitoutuneita – kukin oman valintansa mukaan?

Yhteisö yhteisön sisällä?

Toinen usein esiin tuleva kysymys on, että rakennetaanko tässä seurakuntaa seurakunnan sisälle. Kysymys on perusteltu, sillä paikallisseurakunnan yhteyden rikkominen ei ole hyvä asia. Toisaalta ainakin isommissa seurakunnissa kaikki eri työmuodot tavallaan rakentavat seurakuntaa seurakunnan sisälle. On nuorten porukka, on eläkeläiskerho, diakonian ryhmät, perhetyö jne. Iso seurakunta väkisinkin jakaantuu useaksi pienemmäksi osastoksi tai toimintamuodoksi, joiden ainoa yhdistävä linkki on seurakunnan hallinto.

Tuhansien jäsenten seurakunnan rakentaminen yhtenäiseksi ei käytännössä ole edes mahdollista. Ihmisten tarpeet ja elämäntilanteet ovat niin erilaisia, että heidän yhteytensä parhaimmillaankin on hyvin muodollista. Usein lääkkeeksi yhteyden kokemiseen esitetään päiväjumalanpalvelusta. Minusta kuitenkin näyttää, että useimmissa seurakunnissa päiväjumalanpalvelusta eriytyneempää työmuotoa saa hakea – ainakin jos laskuista jätetään pois erityispyhät.

Kuvailemaani yhteisöllisyyttä voi tavoitella esimerkiksi siten, että paikallisseurakuntien sisälle aletaan tietoisesti rakentaa yhteisöllisyyteen perustuvaa toimintaa, joka tehdään vallitsevan nuorten aikuisten kulttuurin tyylillä. Hallinnon näkökulmasta toiminta organisoidaan kuten mikä tahansa työala. Sille palkataan oma, mieluiten kokokoaikainen työntekijänsä ja toimintaa suunnittelemaan kootaan kohderyhmästä koostuva toimikunta. Lisäksi toiminnalle avataan kustannuspaikka seurakunnan taloudessa. Malli ei hajota paikallisseurakuntaa sen enempää kuin nuoriso- tai diakoniatyö eikä se ole sen epäkansankirkollisempaa kuin eläkeläispiiritkään. Ainoa erotus muihin työmuotoihin on työote, ei suhde paikallisseurakunnan kokonaisuuteen. 

Seurakunnan johdon alla

Eräs yhteisön rakentamista vastaan esitetty argumentti on huoli vallankäytöstä ja ennen kaikkea sen vääristymisestä. Johtajia tarvitaan, mutta valta voi myös turmella ja vääristyä. Siksi on hyvä luoda selkeät pelisäännöt sen käytölle. Samoin on luotava järjestelmä, jossa jokainen valtaa käyttävä on vastuussa paitsi Jumalalle, myös jollekin ihmiselle. Juuri hengellisessä yhteisössä vallankäyttö alkaa helposti kieroutua. On olemassa hirveitä esimerkkejä siitä, mihin tällainen voi johtaa. Eikä näitä esimerkkejä tarvitse hakea kovin kaukaa. Kirkkomme sisälläkin on ollut suuntauksia, joiden piirissä on paljon uskonnon uhreja.

Onneksi luterilaisissa paikallisseurakunnissa asiat ovat tältä osin hyvällä tolalla. Vallanjako on organisoitu turvallisesti. Niinpä työalasta vastaava työntekijä, joka nuorten aikuisten yhteisöä johtaa, on itse kirkkoherran ja seurakuntaneuvoston alainen. Uskon, että tämä järjestelmä estää uskonnollisen vallan vääristymät tehokkaasti. Ongelmia voi kuitenkin ilmetä siinä, ymmärtääkö kirkkoherra tai neuvosto sen, että yhteisön johtajalle täytyy antaa riittävät valtuudet johtaa yhteisöään – eli saako työntekijä aidon mandaatin toimia yhteisön johtajana.

Vaikeneminen lisää huhuja

Joskus paikallisseurakuntien johdon voi olla vaikea ymmärtää yhteisön johtamisen luonnetta. Tällöin työntekijä voi joutua muodollisesta valtuutuksesta huolimatta salailemaan toimintaan liittyviä asioita, koska seurakunnan johdolla ei ole aavistustakaan siitä, mitä yhteisön rakentaminen on. Yhteisönrakentaja jää helposti yksin työnsä kanssa, mikäli muutkaan työtoverit eivät ole perillä siitä, mitä hän on tekemässä.

Useimmissa tapauksissa asioista vaikeneminen kuitenkin vain pahentaa tilannetta, sillä silloin seurakunnan johdolla ja kollegoilla ei ole mitään mahdollisuutta koskaan päästä jyvälle yhteisön rakentamisen hienoudesta. Salailun ilmapiirissä viestinnästä huolehtivat huhut ja suoranaiset valheet. Tämän olen itsekin saanut kokea yhteisöissä, joita olen ollut rakentamassa.

Avoimuus auttaa

Salailua parempi tie onkin mahdollisimman avoin suhtautuminen, varsinkin suhteessa seurakunnan johtoon. Itse informoin säännöllisesti kirkkoherraa yhteisön toiminnasta ja suunnitelmista. Kysyn luvan kaikkiin vähänkin isompiin tai erikoisempiin käänteisiin, myös silloin kun pelkään, että idea tyrmätään. Aluksi avoimuuden linja tuntui todella vaikealta, koska koin, että esimiestaho ei aina ymmärtänyt toiminnan luonnetta ja saattoi siksi päättää asioista epäedullisesti. Jouduimme luopumaan joistakin tärkeiltä tuntuvista hankkeista. Pitkällä tähtäimellä avoimuus on kuitenkin lisännyt luottamusta. Koen, että minulla on nyt paljon vapaammat kädet toimia.

Raamattu opettaa, että ei ole esivaltaa muualta kuin Jumalalta. Tämä pitänee paikkansa myös seurakunnassa. Käytännössä olen huomannut, että kun rukoilee Jumalan johdatusta, niin seurakunnan johdon joskus ikäviltäkin tuntuvat päätökset osoittautuvat pidemmällä tähtäimellä hyvin viisaiksi. Jumala siis kykenee luotsaamaan yhteisöä myös sellaisten johtohenkilöiden kautta, jotka eivät ole perillä yhteisön rakentamisprosessiin liittyvistä asioista.

Jos yhteisön rakentamista ei sallita

On niitäkin seurakuntia, joissa yhteisön rakentaminen koetaan niin uhkaavaksi, että sitä ei sallita lainkaan. Olen kuullut monia tällaisia tapauksia kirkkomme piiristä ja saanut itsekin kokea samaa. Taustalla saattavat olla esimerkiksi kirkkoherran epäluulot yhteisön rakentamista kohtaan tai riitainen työyhteisö, joka estää uusien innovaatioiden käyttöön ottamisen.

Työntekijä, joka kokee kutsumusta yhteisön rakentamiseen, voi ääritilanteessa vaihtaa työpaikkaa ja toteuttaa kutsumustaan jossain muualla, mutta kyseisen seurakunnan väellä vaihtoehdot ovat rajallisemmat. Yhteisöä kaipaavat voivat lähinnä rukoilla asiaintilan muuttumista, vaihtaa kirkkokuntaa tai organisoida yhteisöllistä toimintaa kodeissaan vapaehtoisvoimin.

Vastustuksen motiivit

Joissakin tapauksissa yhteisön rakentamisen vastustus nousee motiiveista, jotka eivät ole perusteltuja. Itse koin eräässä työpaikassani juuri tällaisen tilanteen. Kyseisen seurakunnan alueella asui noin 7000 nuorta aikuista, mutta seurakunta ei olisi halunnut luoda heille toimintaa. Tämä johtui siitä, että suurin osa ikäluokasta oli opiskelijoita, jotka muuttaisivat valmistuttuaan pois. Itse pidin nuorten aikuisten joukkoa tärkeänä kohderyhmänä ja raivasin toiminnalle tilan enemmän tai vähemmän väkisin työyhteisössämme, vaikka sainkin sitten kokea kollegoiden vastustusta.

Usein työyhteisön esittämä kritiikki nousee ryhmän sisäisestä turvattomuudesta. Nyt vuosia jälkeenpäin näen suurimman osan tuossa tilanteessa saamastani arvostelusta johtuneen siitä, että toimintani heilutti yhteisön herkkää tunnetasapainoa. Ihmiset reagoivat epärationaalisesti, pelkän tunteen varassa. Tällaisessa tapauksessa kannattaa jatkaa yhteisön rakentamista ajatellen, että ”karavaani kulkee ja koirat haukkuvat”. Tapa on henkisesti raskas, mutta joskus ainoa mahdollinen.

Koko seurakunta voi uudistua

Kirjoitin aiemmin, että nuorten aikuisten työ kannattaa järjestää perinteisen työjakoperiaatteen mukaan, mikäli malli on seurakunnassa muuten käytössä. Perimmäinen tavoite on kuitenkin koko paikallisseurakunnan kulttuurin muuttuminen yhteisölliseksi. Tähän pääseminen kestää vähintään vuosia, eikä prosessia voi juuri edes nopeuttaa – kyse on kulttuurin murroksesta, joka aina kestää kauan.

Toiminta kannattaa alusta lähtien rakentaa siten, että yhteydet seurakunnan muuhun toimintaan ovat kunnossa. Tällainen toimintatapa lievittää myös jännitettä yhteisön ja muun paikallisen seurakunnan sisällä huomattavasti.

Seurakunnan nuoria aikuisia on hyvä ohjata toimimaan myös muiden työalojen parissa. He voivat esimerkiksi olla rippikouluissa opettajina, vetää hankkeita diakoniassa, toteuttaa Yhteisvastuukeräystä, toimia lähetyssihteerin avustajina jne. Tällä tavoin kaikki seurakunnan osa-alueet saavat myönteisen kontaktin yhteisöporukkaan, joka muuten helposti piirtyy työntekijöiden silmissä omaksi getokseen.

Käytännössä integrointi on varsin hankalaa erityisesti toiminnan alkuvaiheessa. Silloin ei juuri ole ylimääräisiä vapaaehtoisresursseja irrotettaviksi eri tilanteisiin. Muut seurakunnan työntekijät saattavat loukkaantua, kun nuoret aikuiset eivät viitsi osallistua yhteisiin projekteihin. Pitkällä tähtäimellä yhteisön kasvaessa tämä ongelma ratkeaa itsestään ja lopulta käy niin, että valtaosa seurakunnan aktiivisista vapaaehtoisista tulee juuri yhteisön kautta.

Uskon, että monet Suomen kirkon paikallisseurakunnista voivat muuttua merkittävästi yhteisöllisen työnäyn kautta. Alussa kehitys on hidasta ja yhteisöjä pidetään pienen piirin erikoisuutena. Vuosien saatossa monissa seurakunnissa käy kuitenkin niin, että kasvaessaan yhteisö alkaa hapattaa koko seurakunnan toimintakulttuuria. Lopulta koko seurakunta voi uudistua sisältäpäin yhteisön vaikutuksesta.

Kohti kirkon uudistumista

Paikallisseurakuntien uudistuminen on avain koko kirkon uudistumiseen. Kirkkoa ei voi uudistaa ylhäältäpäin kirkolliskokouksen, kirkkohallituksen tai edes tuomiokapitulin päätöksellä. Tämä ei ole mahdollista, koska paikallisseurakunnat ovat kirkkolain mukaan itsenäisiä ja suorastaan kavahtavat kaikkea keskushallintoon vivahtavaa. Uudistus ei voi myöskään tulla järjestöjen tai herätysliikkeiden kautta, koska niissä tapahtuvat liikahdukset jäävät helposti alakynteen – ne on aivan liian helppo lokeroida marginaaliin. Niinpä ainoa kanava, mitä pitkin kirkon herääminen voi tulla, ovat tuiki tavalliset seurakunnat.

Siksi haluaisin ajaa maassamme nousevaa yhteisöllisyysliikehdintää paikallisseurakuntien yhteyteen ja sisälle. Suomessa on ollut monia sinänsä erittäin hyviä yhteisöllisen seurakunnan kokeiluja, mutta ne ovat asemoituneet enemmän tai vähemmän seurakuntien ulkopuolelle. Näistä useimmat ovat todella taitavasti rakennettuja yhteisöjä, jotka ovat vieläpä pyrkineet toimimaan niin paljon kuin mahdollista paikallisseurakunnan yhteydessä. Mutta kuitenkin niiden ja seurakunnan väliin on jäänyt pieni mutta ratkaiseva rako. Ne eivät ole virallisesti seurakunnan sisällä ja siksi niiden vaikutus pitkällä tähtäimellä jäänee rajalliseksi, elleivät ne löydä kanavaa päästä suoraan paikallisen seurakunnan sisälle. Tämä on luterilaisen yhteisöliikkeen kohtalonkysymys.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen
To be continued: Seurakunta Raamatussa / Jumalan perhe

Mikä on yhteisö?

Yhteisö-käsitteellä ei tässä tarkoiteta vain henkistä yhteisöä, jollainen kirkko periaatteessa aina on, vaan sellaista yhteisöä, johon ihmiset todella tuntevat kuuluvansa ja johon he oikeasti kokoontuvat. En myöskään puhu jostakin yksittäisestä seurakunnan toiminnasta. Eri toimintoja seurakunnissa on valtavasti ja työntekijät kehittävät niitä koko ajan lisää. Näissä voidaan kokea myös syvää yhteyttä. Esimerkkeinä mainittakoon vaikka erilaiset piirit ja harrasteryhmät tai rippikoulu. Työmme ensisijainen tarkoitus ei kuitenkaan ole rakentaa toimintaa vaan seurakuntaa.

Eri tilaisuuksien järjestelemisen sijasta puhun joukkueen eli ryhmän eli yhteisön rakentamisesta. Aito yhteisö on enemmän kuin toimintamuoto; se on rikas ja monipuolinen ihmissuhteiden verkosto. Se on kuin suuri perhe, jonka jäsenenä saa olla ja kasvaa yhteydessä toisiin, tai kuin jalkapallojoukkue, jolla on yhteinen päämäärä ja jossa jokainen jäsen löytää oman roolinsa.

Tämä kaikki on jotakin, jonka kirkko on viime vuosikymmeninä kadottanut – ainakin kaupungeissa. Esimerkiksi maaseudulla on monin paikoin vielä olemassa aitoa yhteisöllisyyttä. Mutta tämä alkaa olla katoavaa kansanperinnettä. Individualismi, itsekkyys, kylmyys, eristäytyneisyys ja niiden seurauksena yksinäisyys tunkeutuvat kaikkialle. On surullista, että näin on käynyt myös kirkon piirissä, jonka ytimeen ajatus yhteisöstä niin oleellisesti kuuluu. Kirkko on viime vuosikymmeninä ajautunut ammattilaisten hallitsemaksi liikelaitokseksi, josta kuluttajat ostavat palveluita.

Rohkaisevia esimerkkejä

Onneksi muutos on jo liikkeellä. Yhteisöllinen seurakunta on jotakin, mitä Jumala on tekemässä ympäri maailmaa, mutta aivan erityisesti länsimaissa. On olemassa runsaasti rohkaisevia esimerkkejä uudenlaisesta elinvoimaisuudesta siellä, missä seurakuntaa on alettu rakentaa yhteisöllisyyden kautta. Erityisesti tällaiset seurakunnat kokoavat nuoria aikuisia ja nuoria perheitä. Innostavia esimerkkejä löytyy mm. Englannista, Hollannista, Sveitsistä, Saksasta, Tanskasta, Norjasta ja jopa Ruotsista. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon vaikka Tukholman keskustan luterilainen Santa Klara -kappeliseurakunta, joka nousi lopettamisuhan alta kukoistukseen yhteisöllisyyden kehittämisen avulla.

Suomi kulkee tällä sektorilla hiukan muuta Eurooppaa jäljessä. Tai oikeastaan lähinnä luterilainen kirkko, sillä monissa vähemmistöseurakunnissa yhteisöllisyyden voima on tajuttu jo kauan sitten. Kuitenkin kirkkomme pinnan alla tapahtuu paljon. Monet työntekijät sekä seurakuntalaiset ovat kyllästyneitä nykyiseen toimintakulttuuriin ja haaveilevat seurakunnan uudistumisesta ja muuttumisesta todelliseksi yhteisöksi. Kokemusteni valossa ennustan, että tämä liikehdintä tulee voimistumaan Suomen kirkossa, ja lähivuosina tulemme kokemaan voimakkaan yhteisöllisyyden aallon kirkossamme. Sen jäljiltä kirkkomme ei ole enää entisensä, vaan kuivettuvan puu juuresta on kasvanut uusi verso. Nuoret aikuiset ovat tässä uudistuksessa eturintamaa.

Uudistuminen on välttämätöntä, sillä toimiva yhteisöllisyys seurakunnassa on puuttuva lenkki, joka saa seurakunnan eri toiminnot pelaamaan yhteen. Se muodostaa kasvupohjan ja tukirakenteen, joka vapauttaa seurakuntalaisten luovuuden ja lahjat. Se toimii maaperänä hengelliselle kasvulle niin, että ihmiset saavat voimaa elää uskoaan todeksi arjen keskellä. Ilman ajatusta yhteisöllisyydestä kaikki muu seurakunnan toiminta on pitkällä tähtäimellä tehotonta. Maanviljelijän on turha koota heinää jos lato vuotaa. Ilman toimivaa yhteisöllisyyttä seurakunta on kuin rakennus, jonka katto vuotaa.

Uusi yhteisöllisyys nousee vapaudesta

Joillekin ajatus yhteisöllisyydestä tuo mieleen ikäviä assosiaatioita. Ajatuksiin nousevat edellisvuosikymmenten ahtaat uskonnolliset piirit tai sosiaalisen kontrollin ja juoruilun kyllästämät kyläyhteisöt. Yhteisöllisyydellä onkin varjonsa. Tiivis yhteys ei myöskään näyttäisi sopivan kaikille. Nuorista aikuisista noin puolet ilmoittaa, ettei heitä kiinnosta kovin kiinteä yhteisöllisyys. Samaan aikaan kuitenkin lähes kaikki nuoret ja nuoret aikuiset viettävät paljon aikaa hyvin yhteisöllisesti kaveripiirissä ja harrastuksissa.

Myös sosiaalisen median nousun eräs keskeisimmistä elementeistä on uusyhteisöllisyys, jota koetaan bittiavaruudessa. Tämän ristiriidan takana lienevät erilaiset käsitykset yhteisöllisyydestä. Moni pelkää tiiviin yhteyden rajoittavan omaa vapauttaan eikä siksi halua sotkeutua mihinkään, mikä viittaa velvollisuuteen. Vapaus on tämän päivän nuorelle aikuiselle – varsinkin miehille – luovuttamaton arvo. Sitä ei haluta rajoittaa mistään hinnasta. Siksi ajatus pienestä ja mahdollisesti ahtaasta hengellisestä sisäpiiristä tuntuu luotaantyöntävältä.

Sellaisessa yhteisöllisyydessä, josta nyt puhumme, edellä kuvatut uhkakuvat eivät toteudu, mikäli asiat tehdään oikein. Jeesus puhuu Johanneksen evankeliumissa itsestään lammastarhan porttina. Yksi ulottuvuus vertauksessa on, että hän tuo vapauden tulla ja mennä, ja tässä vapaudessa lampaat löytävät laitumen (Joh 10:9).

Yhteyttä ilman pakkoa

Helsingin Tuomasmessun suosiota tutkittaessa esiin piirtyi eräs hyvin mielenkiintoinen menestystekijä. Ihmiset kertoivat Tuomasyhteisössä kokevansa kuulumista ilman sitoutumista, yhteyttä ilman pakkoa. Tässä on löydetty jotain hyvin oleellista.

Nykyajan yhteisöllisyys ei ole velvollisuudensekaista 1950-luvun talkoohenkeä. Se ei myöskään ole muinaisten kyläyhteisöjen tukahduttavaa homogeenisyyttä. Yhteyden aikaansaaja ei enää ole kontrolli vaan vapaus. Uusi yhteisöllisyys on enemmän sisältä kumpuavaa yhteyden janoa kuin velvollisuudesta nousevaa suorittamista. Se on enemmän katsomista samaan suuntaan kuin toisten arvioimista. Yhteinen nimittäjä ei ole yhteisön ulkoraja vaan keskus. On kysymys joukosta erilaisia ihmisiä, joita yhdistää halu seurata samaa Vapahtajaa.

Uudessa yhteisöllisyydessä yksilön annetaan vapaasti olla sellainen kuin on ja iloitaan hänen erilaisuudestaan, ja tässä erilaisuudessa koetaan suurta yhteenkuuluvuutta. Seurakunta on Jeesusta etsivien ja Häntä seuraavien syntisten yhteenliittymä.

Kommenttipuheenvuoro:
Tässä tekstissä on huomattavissa, että se on kirjoitettu jo jokunen vuosi sitten. Nyt olemme jo menneet eteenpäin tuossa tilanteessa mitä Timo kirjoituksessaan maalailee.  (Spirit-yhteisötyö on siis ollut aikanaan jo edelläkäviä ja näkijä!) Yhteisöllisyys on nostanut päätään kirkkomme sisällä ja siihen on selvästi havahduttu. Yhteisöllisyys on noussut pinnalle. Vaatii kuitenkin vielä vuosien rukousta ja työtä, jotta kulttuurin muutos tapahtuu laajasti. Siksi olemme jokainen yhteisön rakentaja, omalla paikallamme, tärkeitä linkkejä tässä pitkässä kehityksen ketjussa. Rohkeutta ja sinnikkyyttä, sitä rukoilkaamme Herraltamme! Kommentaattorina yhteisökoordinaattori Marika Salo

To be continued… ”Yhteisö seurakunnan sisällä”

Kohti yhteisöllistä seurakuntaa

Tervetuloa tutustumaan Yhteisönrakentajan opas -sarjaan. Kevään aikana kokonaisuus julkaistaan pala palalta materiaalipankkiin. Tekstit on kirjoittanut Timo Pöyhönen jo parisen vuotta sitten, mutta ovat jatkuvasti ajankohtaisia ja hyödyllisiä yhteisön parissa pakertaville.

Teemoja tulee olemaan:

Mikä on yhteisö?
Yhteisö seurakunnan sisällä
Seurakunta Raamatussa / Jumalan perhe
Seurakunta Raamatussa / Temppeli
Seurakunta Raamatussa / Kristuksen ruumis
Pikakatsaus yhteisön rakentamiseen
Uuden yhteisön aloittaminen / Ydinryhmä kokoon
Opetuslapseuttaminen
Johtajuus
Miksi tarvitaan näkyä?
Neljä askelta kohti näkyä
Millainen on toimiva näky?
Näystä tavoitteisiin
Ihmissuhteiden synnyttäminen
Ryhmädynamiikasta
Ryhmän kehitysvaiheet
Hyväksymisen yhteisö / hyvä ilmapiiri
Messun uudistaminen
Vapaaehtoisten tukeminen
Vapaaehtoisten organisointi
Vapaaehtoisten valmennus

Kohti yhteisöllistä seurakuntaa

Länsimaissa ja varsinkin Suomessa eletään poikkeuksellisen yksilökeskeistä aikaa. Vaikka voi toki joskus olla rasittavaa joutua vastentahtoisesti sosiaaliseen kanssakäymiseen tai tilittämään tekemisiään toisille, individualismimme on mennyt jo liiankin pitkälle. Elämme ennenkokemattoman hyvinvoinnin keskellä, mutta yhä suurempi joukko meistä voi pahoin. Yksinäisyys on yhteiskuntamme pahin yksittäinen ongelma. On väistämätöntä, että meidän on yhteiskuntana muutettava toimintaamme. Tässä kirkko voi olla suunnannäyttäjä. Luomalla yksilökeskeisen ajan keskelle aitoa yhteisöllisyyttä seurakunta voi tehdä suuren palveluksen koko maallemme.

To be continued: Mikä on yhteisö?

Evankeliumi menee eteenpäin uusien yhteisöjen kautta – Case Turun Varikko

Turun Mikaelinkirkon kivilattioilla käy vilske. Kymmenet taaperot konttaavat ja juoksevat penkkien alla ja välissä. Alkamassa on Varikkomessu, pian kolmevuotiaan Varikko-yhteisön tilaisuus. Joka toinen sunnuntai-ilta järjestettävä jumalanpalvelus kokoaa sanan ja sakramentin ääreen 80–130 henkeä.

Kirkon etuosassa flyygelin vieressä istuu pian lääkäriksi valmistuva Matias Pehkonen. Syksyllä Varikkomessun bändissä aloittaneella miehellä on kädessään kitara, josta pian lähtee ilmoille messun avauskappaleen soinnut.

Vielä viime kevääseen asti Pehkonen oli vaimonsa kanssa ollut mukana Kansan Raamattuseuran toiminnassa, mutta samalla etsinyt kokonaisvaltaisempaa yhteisöä tai seurakuntaa. Juuri KRS:n kontaktien kautta he keväällä löysivät tiensä Varikkoon. ”Heti ensimmäisen Varikkomessun jälkeen tunsimme, että tähän yhteisöön haluamme sitoutua”, Pehkonen muistelee. ”Messussa oli hyvä olla. Musiikki oli jotenkin elävää ja ylistykselle oli oikeat lähtökohdat”, kitaristi kertoo viitaten ylistystä edeltäneeseen rippiin.

Alkuinfojen ja -rukouksen jälkeen lapset haetaan omiin ohjelmiinsa. Eri ikäisille lapsille on omat pyhäkoulunsa, ja tämä saa kiitosta myös Pehkoselta: ”Varikossa on mukana paljon perheitä, ja yksi syy sille on varmasti se, että lapsille on omaa, ohjattua tekemistä.”

Ehtoollisen aikaan alttarille astuu siihen asti penkissä istunut mies (messun alussa hän on kiinnittänyt konttaavan lapsen irrottaman videoprojektorin johdon takaisin paikalleen, mutta tästä ei vielä ole voinut päätellä hänen olevan koko yhteisön ainoa palkattu työntekijä). Ehtoollista jakamaan tullut pappi on nimeltään Pyry Winter. Hänen missionsa tehdä itsensä tarpeettomaksi on päässyt jo näin pitkälle.

Hänen näkynsä puolestaan voisi tiivistää kolmeen sanaan: kutsua, varustaa ja lähettää. Halu luoda yhteisö mikä ei perustu tilaisuuksiin vaan yhdessä kasvamiseen lähti liikkeelle Winterin perheen ruokapöydän äärestä.
”Homma lähti liikkeelle siitä, että kutsuimme ihmisiä syömään, jaoimme näkyä ja rakensimme luottamusta. Elämässä kannattaa satsata ihmisiin. Jumalan valtakunta rakentuu ihmissuhteiden varaan.”

Winterin puhuessa ajatuksissa vilahtelevat kuvat ja kertomukset ensimmäisen seurakunnan ajalta, jolloin kokoonnuttiin ihmisten kodeissa ja jokaisella oli jotain annettavaa, kullakin lahjojensa mukaan. ”Opetuslapseuttaminen ja valtuuttaminen ovat vastuun ja vapauden antamista tavallisille ihmisille. Nuorta sukupolvea ei voi pakottaa edellisen polven kulttuuriin. Työntekijävetoinen seurakuntamalli toimi 100 vuotta sitten, muttei toimi enää.”

Varikon ydinajatukseen kuuluu, että seurakunnan tai yhteisön, pienryhmän tai kristityn ei tule olla vain itseään varten. ”Kun kysymme, mitä voimme antaa, olemme palvelemassa ja toisia varten”, Winter tiivistää. ”Kristityn elämän ytimessä on palvelu. Näen ihmisten lahjoja ja rohkaisen ja kannustan heitä. Haluan nähdä, että seurakuntalaiset kukoistavat.”

Messun päätteeksi iltapalaa nautitaan kirkkosalin etuosassa. Perinteisesti kirkollisten tilaisuuksien jälkeen kysytään, oliko tilaisuus onnistunut. Pyry Winter ei kysy. Hänelle tärkeämpi kysymys on, onnistuivatko ihmiset? ”Seurakuntaelämä on kovin toiminta- ja kokouskeskeistä. Monesti tuntuu siltä, että se on eräänlainen ohjelmatoimisto joka tulee yhteen vain järjestääkseen tilaisuuksia. Oma näkyni seurakunnasta on, että se voisi elää yhdessä tätä elämää toteuttaen Jumalan antamaa lähetyskäskyä. Yhteisestä elämästä ja rukouksesta nousee kyllä myös tilaisuudet ja niiden toteutus, mutta niiden järjestäminen ei ole olemassaolomme syy.”

Pastori haluaisi, että käyttäisimme tilaisuuksia saadaksemme ihmiset onnistumaan, ei ihmisiä saadaksemme tilaisuudet onnistumaan.
”Lisäksi meidän tulee rohkaista ihmisiä mokaamaan. Silloin näemme ettei seurakunta ole täydellisten porukka, ja toisaalta juuri virheistä oppii parhaiten ja tapahtuu kasvua”, hän lisää.

Tällaiseen yhteisöön Matias Pehkosenkin oli helppo lähteä mukaan. ”Oma päätös sitoutumisesta toi mukanaan sen, että esimerkiksi ihmissuhteisiin uskalsi panostaa.”

”Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että saan olla tässä mukana.”

Teksti ja kuva: Erne Hakala.