Avainsana: yhteisöllisyys

Vapaaehtoisten kiittäminen

Kiittäminen

Kissa kiitoksella elää, sanotaan. Mutta vapaaehtoisten kohdalla kiittäminen todella on elämän lähde. Tuskin kovin moni toimii vapaaehtoisena siksi, että saisi siitä kiitosta, mutta jos kiitoksen sanaa ei koskaan lausuta, alkaa se pitkällä tähtäimellä laskea motivaatiota. Älä siis työntekijänä panttaa kiitoksen sanoja, vaan jaa niitä alttiisti aina kun siihen on aihetta. On hämmästyttävää, miten voimakas motivaattori oikeaan aikaan lausuttu kiitos voi olla. Tyhjät kiitokset ilman todellista syytä ovat tietenkin turhia ja syövät uskottavuutta.

Kiittää voi monella tavalla. Yksinkertaisimmillaan kiittäminen on sitä, että katsoo silmiin ja lausuu koko sydämestään kiitoksen siitä, että kyseinen henkilö on tehnyt tietyn homman niin upeasti. Astetta voimakkaampi on julkinen kiitos, vaikkakin joitain se saattaa nolottaa. Tällaisissa tapauksissa ja muutenkin erittäin tehokas tapa kiittää jotakuta on levittää hänestä positiivista juorua. Voi ikään kuin puolihuolimattomasti puhua hänestä hyvää selän takana. Yhtä varmasti kuin ikävät juorut myös nämä tulevat ennemmin tai myöhemmin asianosaisen tietoon.

Eräs tehokas tapa kiittää on järjestää vapaaehtoisille omat kiitosjuhlat. Erityisesti tämä on tarpeen, kun on yhdessä tehty jokin onnistunut projekti. Yhteinen juhla, jossa kiitokset sanoja jaetaan auliisti hyvän ruuan ja rentouttavan ohjelman ohessa, on motivaation kohottajana vertaansa vailla. Juuri mikään ei yhdistä porukkaa niin kuin yhteinen juhla haastavan projektin jälkeen. Juhlia voi järjestää muulloinkin. Tampereella on yhteisökohtaisia juhlia kevätkauden päätteeksi ja koko kaupungin kaikkien nuorten aikuisten vapaaehtoisten yhteinen juhla joulun alla. Viimeksimainittu on pyritty pitämään erittäin korkeatasoisena pukeutumisen, tarjoilun ja ohjelman suhteen. Olen nimittäin sitä mieltä, että vapaaehtoiset tekevät niin tärkeää työtä, että kerran vuodessa voi laittaa parasta pöytään vaikka se maksaisikin paljon.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

Messun uudistaminen

Messun uudistaminen 

Keskustelua jumalanpalveluksen uudistamisesta on käyty vuosikymmeniä. On arvosteltu oikeastaan kaikkia messuun liittyviä yksityiskohtia: ajankohtaa, musiikkia, ilmapiiriä, kielenkäyttöä, rakennuksia, pappiskeskeisyyttä, kaavamaisuutta jne. Kritiikki on kuitenkin kohdistunut lähes pelkästään messun muotoon, ei sisältöön. Juuri kukaan ei ole vastustanut sitä, että messussa pidetään esillä Jumalan sanaa, rukoillaan ja vietetään ehtoollista. Ongelma on siis, että nämä sinänsä hyvät elementit tarjoillaan turhan puisevassa muodossa.

Tämä lkertoo, että messua ja sen aarteita tarvitaan. Jos messun ilmiasua siis saadaan muutettua, ihmiset alkavat valua takaisin. Tästä todistavat myös kirkolliset tilastot. Perusmessun suosio laskee tasaisen varmasti, mutta erityismessujen suosio kasvaa. Näyttää siltä, että jo varsin pienellä viilauksella kävijämäärä on moninkertaistunut. Hyvänä esimerkkinä voisi mainita vaikka suositut Pop- ja Metallimessut. Niissähän ei loppujen lopuksi ole muutettu kuin musiikki ja ehkä hiukan ilmapiiriä, ja heti on kirkko täynnä. Rohkaiskoon tämä meitä kehittämään jumalanpalveluksiamme, sillä uusien messujen ennuste on erittäin hyvä.

Oma historiani messu-uudistajana juontuu viimeisimpään jumalanpalvelusuudistukseen. Nyt kun tapahtumasta on kulunut jo hyvän aikaa, voidaan sanoa ääneen, että uudistus ei ole tuottanut kovin positiivista tulosta. Uudistuksessa oli kyllä paljon hyviä avauksia, mutta messun varsinaiset ongelmat eivät sillä korjaantuneet. Muutokset ovat olleet kosmeettisia. Tätä pettymystä demonstroimaan teimme Kirkkopäiville 90-luvun lopussa Groove-messun. Sen idea oli yksinkertainen. Toteutimme vanhan jumalanpalveluskaavan, mutta musiikki tehtiin eri tavoin: jykevät liturgiat ja virret kajahtelivat bändille sovitettuina. Tulos oli mielestäni upea. Vanhan liturgian melodiat ovat kuin luotuja nykymusiikille – vaikeita tahtilajeja lukuun ottamatta – ja ne toimivat erittäin hyvin.

Messun tavoitteet

Ydinkysymys messua uudistettaessa on ymmärtää messun tarkoitus. Ilman tarkoituksen ymmärtämistä saatetaan turmella paljon hyvää. Uudistaminenhan ei ole itsetarkoitus, vaan sitä tarvitaan, koska nykymuodossaan jumalanpalveluksen tarkoitus ei toteudu parhaalla mahdollisella tavalla. Nyt iso joukko suomalaisia jää pyhien salaisuuksien ulkopuolelle, koska messun tyyli ja kulttuuri ovat heille vieraita.

Toisaalta, kun messun tarkoitus ymmärretään hyvin, ollaan jo ainakin puolivälissä messun uudistamista. Nimittäin sen jälkeen tarvitsee enää pohtia, miten messun tarkoitus ja tavoitteet voidaan parhaiten toteuttaa nykykulttuurissa. Ja näin jumalanpalvelusuudistus onkin valmis! Yksinkertaista, mutta käytännössä yllättävän vaikeaa.

Kun lähdette uudistamaan messua, ehdotan, että aloitatte sen messun tarkoituksen työstämisellä. Pohtikaa perusteellisesti, miksi jumalanpalvelusta vietetään. Sen jälkeen voitte pohtia kohderyhmänne ja nykykulttuurin näkökulmasta, miten messun tavoitteet toteutetaan parhaiten.

Itse olen omissa pohdinnoissani päätynyt, että messun tarkoitus voidaan tiivistää viiteen perustavoitteeseen. Teidän ei tietenkään tarvitse urautua tähän listaan, vaan hyödyllisempää on aloittaa prosessi alusta alkaen ja löytää yhdessä messun luovuttamattomat tavoitteet.

a) Tuottaa Jumalalle kunniaa

Ihmisen perimmäinen päämäärä on viettää ikuisuus Jumalaa ylistäen. Messu on taivaallisen jumalanpalveluksen antisipaatiota, esimakua. Vietämme siis messua, jotta voisimme ylistää Jumalaa ja tuottaa hänelle kunniaa.

Messua uudistettaessa ydinkysymys on, miten meidän kulttuurissamme ylistetään. Vastausta voi etsiä vaikka rokkikonserteista, urheilutapahtumista tai vastaavista tapahtumista. Mitä tapahtuu, kun maailmanluokan artisti astuu tuhansien ihmisten eteen tai kun jääkiekkojoukkue tekee maalin? Kansa nousee seisomaan, nostaa kätensä ja hurraa. Myös nykyihminen osaa siis ilmaista ylistystä ja iloa.

Mitä nämä havainnot opettavat meille messusta ylistämisen näkökulmasta? Minkälainen olisi messu, jossa voisimme aidosti ilmaista Jumalalle kiitollisuutemme ja ylistyksemme? Millaisia muutoksia se edellyttäisi messun ilmapiiriin, musiikkiin ja kulttuuriin?

b) Oppia Jumalan sanasta

Saarnan tarkoitus on opettaa uskon perusasioita, jotta kuulijat saisivat hengellistä ravintoa ja heissä tapahtuisi hengellistä kasvua. Toisaalta saarnan tehtävä on toimia armonvälineenä. Saarnattu sana kohdistaa lain ja evankeliumin kaksiteräisen miekan kuulijan sydämeen.

Saarnan osalta keskeinen kysymys on, miten nykykulttuurissa puhutaan ja opitaan. Viimeisten vuosien pedagogisen kehityksen ydinajatus on ollut konstruktivismi. Sen mukaan ihminen oppii uutta jäsentämällä sitä omaehtoisesti siihen, mitä hän tietää asiasta jo ennestään. Siksi oppiminen ei ole yksisuuntaista informaation kaatamista, vaan vuorovaikutusprosessi. Oppija on oleellinen osa oppimistapahtumaa.

Mitä nämä tiedot opettavat meille messusta saarnan ja hengellisen kasvun näkökulmasta? Millainen saarnan tulisi olla, jotta se edistäisi oppimista mahdollisimman tehokkaasti?  Millainen tulisi olla kuulijan rooli?

c) Harjoittaa yhteyttä ja palvella armolahjoilla

Kun Paavali kuvaa alkuseurakunnan jumalanpalvelusta, hän tiivistää sen ajatukseen, että jokaisella on jotakin annettavaa (1 Kor 14:26). Paavalille messu ei ollut ammattilaisten vetämä show, vaan kaikkien seurakuntalaisten yhteinen juttu. Messu oli kristittyjen yhteyden kliimaksi.

Miten me voimme rakentaa messusta sellaisen, jossa jokaisella on jotakin annettavaa? Mitä se edellyttää kaavalta, kokoontumistilalta tai pappien roolilta? Miten huolehdimme siitä, että jokainen joka haluaa, tulee kohdatuksi ja että messu voisi meillekin olla yhteyden juhla?

d) Rukoilla yhdessä

Seurakunnan yhteisessä rukouksessa on voimaa. Monelle ihmiselle tärkeä syy tulla messuun on saada omat asiansa yhteisen rukouksen alle. Tästä kertovat suositut esirukouspalstat. Toisaalta messussa kannetaan Jumalan eteen kaikille yhteisiä asioita.

Miten huolehdimme siitä, että kunkin asioiden puolesta rukoillaan? Millä tavoin ihmisten olisi helpointa tuoda asiansa rukoiltavaksi? Millaista rukouksen kielen tulisi olla?

e) Viettää ehtoollista

Ehtoollinen on Jumalan perheväen yhteinen ateria. Alkuseurakunnassa ehtoollinen oli osa oikeaa ateriaa, jota vietettiin nyyttäriperiaatteella. Paavali korostaa myös ehtoollisen pyhyyttä. Ateriaa ei saa nauttia kuin mitä tahansa ruokaa, vaan sille pitää antaa erityinen arvo.

Miten ehtoollisen viettoa voi kehittä, jotta se olisi yhteyden ateria? Miten ehtoollisen pyhyys tulee ottaa huomioon messussa?

Messukaavan pyhyys

Uskon, että jo pienellä keskustelulla, jossa tutkitaan messun tavoitteiden ja nykykulttuurin välistä jännitettä, syntyy ajatuksia siitä, millainen olisi nykyihmiselle sopiva messu. Tämä tietenkin edellyttää uskallusta luopua käsityksestä että messukaava olisi pyhä. Se on joskus yllättävän vaikeaa. Varsin pian jokin uusi tapa jämähtää ikuiseksi totuudeksi, jota ei saa piiruakaan muuttaa. Hyvän esimerkin tästä sain, kun juttelin Helluntaiseurakunnan pastorin kanssa. Kuten tunnettua Helluntaiseurakunnassa on pyritty karsimaan ”uskonnollisuutta” niin paljon kuin suinkin. Normaalissa temppelissä ei ole juuri muuta uskonnollista symboliikkaa kuin puhujapönttö ja risti. Kyseinen pastori tuskailikin, että ihmisten pyhät tunteet kohdistuvat paremman puutteessa niihin, ja jo puhujapöntön paikan vaihtaminen on monille melkeinpä pyhäinhäväistys.

Sama ilmiö koskee messua. Monet messun ”ikuiset” osat ovat itse asiassa varsin nuoria ja silti niihin suhtaudutaan kuin pyhäinjäännöksiin. Otetaan muutama esimerkki. Tunnustuskirjoissa julistetaan tiukasti, että ketään ei päästetä ehtoolliselle ilman henkilökohtaista rippiä, mutta nykyisin yksityisrippi on käytännössä lähes kadonnutta kansanperinnettä. Sen on korvannut yhteinen rippi jumalanpalveluksen alussa. Kuitenkin nykyisen kaltainen yhteisrippi ehdottomine synninpäästöineen tuli käyttöön vasta 1886 käsikirjassa. Yhteinen rippi on siis itse asiassa tunnustuskirjojen hengen vastainen ja peräisin vasta toissavuosisadalta. Silti siitä on tullut niin oleellinen osa messua, ettei messua saa viettää ilman sitä.

Toinen esimerkki on urut. Kuten tunnettua, urut olivat aikoinaan sirkussoitin, jota ei voinut edes ajatella tuotavaksi kirkkoon. Nyt siitä on tullut niin pyhä soitin, että kirkko ilman urkuja on sula mahdottomuus. Urkuperinne on meillä kuitenkin varsin tuore, sillä niitä alettiin toden teolla rakentaa vasta 1800-luvulla.

Kolmas esimerkki voisi olla vaikkapa alban käyttö. Olen itsekin saanut moitteita messussa toimimisesta ilman albaa. Silti alban käyttö alkoi yleistyä suomalaisessa jumalanpalveluselämässä vasta 1950-luvulla. Samanlaisia stooreja voisi kertoa muistakin pyhistä ja ikuisista toimintatavoista.

Minusta on välttämätöntä, että uskallamme avata messukaavan ja arvioida kriittisesti, mikä siinä todella on luovuttamatonta ja mikä ei. On hyvä muistaa, että messukaava ei suinkaan laskeutunut taivaasta kultalevyillä, vaan se on ihmisten luomus. Siksi sitä voi muuttaa ilman tunnontuskia.

On messukaavan pysyvyydessä toki hyväkin piirre. Se toimii eräänlaisena kristillisen uskon säilytysmuotona. Siihen on paketoitu valtava määrä teologiaa ja koska messu on pakko suorittaa kutakuinkin samanlaisena, säilyy siihen pakattu teologia vahingoittumattomana kirkon pappiskunnan leväperäisyydestä huolimatta. Tästä syystä ajoittain kipuilen sen suhteen, että pitäisikö sittenkin tukea status quota. Lopulta olen kuitenkin sitä mieltä, että teologisen turmeluksen uhallakin messukaavaan on uskallettava kajota, muuten ei teologiaa kohta tarvita, kun kansa vieraantuu messusta kokonaan. Rohkaisen siis ottamaan messun aidosti prosessiin. Mitään messun osaa ei kannata pitää itsessään niin pyhänä, ettei sitä voisi ajatella uudestaan.

Esimerkkinä Varikko-messu

Varikkomessu on Tampereen Harjun seurakunnan etupäässä nuorille aikuisille suunnattu messu. Käsittelen kohta messun eri osia Varikolla saatujen kokemusten valossa. Sitä ennen lienee paikallaan kertoa lyhyesti messun syntyhistoria.

Kesällä 2005 kokoonnuimme noin 15 nuoren aikuisen kanssa miettimään, millainen olisi messu, johon itse haluaisimme osallistua. Lähtökohta oli, että kaiken voi tehdä toisin. Prosessin lopuksi lähdimme vielä leirille viilaamaan messua loppuun. Messu valmisteltiin ryhmissä. Kullakin ryhmällä oli valmisteltavana yksi osa messua. Niinpä jotkut miettivät sanaosaa, jotkut rukousta, kolmannet musiikkia jne. Turvallisuussyistä ehtoollisosio jäi meidän pappien kontolle. Leirin päätteeksi sitten vietimme ensimmäistä Varikko-messua.

Tuskin tarvitsee sanoa edes ääneen, että messusta tuli upea. Kaikki perinteiselle messulle tyypillinen pönäkkyys oli poissa ja tunnelma oli erittäin lämmin ja vapautunut. Messun jälkeisessä keskustelussa palaute oli kautta linjan kiittävää – paitsi yhdessä asiassa. Viimein joku uskalsi sanoa sen ääneen: ”Messu oli muuten tosi upea, mutta mikä ihmeen 1700-luvun jäänne se ehtoollinen oikein oli?” Silloin tajusin jotain merkittävää. Kaikki muut olivat uskaltaneet astua todellisen uudistuksen tielle, mutta me pastorit olimme jämähtäneet edellisille vuosisadoille. Olimme vetäneet ehtoollisen tottuneesti käsikirjan mukaan.

Vuosien saatossa Varikko-messun kaava on muuttunut useita kertoja. Periaatteessa messulla on vakiintunut peruskaava, mutta sitä varioidaan tämän tästä. Välillä messussa keskitytään tavallista enemmän rukoukseen ja sille varattu aika voi olla pidempi. Joskus taas messuun on upotettu konsertti, jolloin saarna ja ylistysosio ovat jääneet pois. Varikko ei siis ole uusi kaava, jollaisena messua on tarkoitus viettää seuraavat 1000 vuotta, vaan siinä on astuttu jatkuvan uudistuksen tilaan. Haluan kuitenkin esitellä Varikon tämänhetkisen kaavan ja jakaa samalla joitakin opetuksia, joita olen saanut erilaisia messuja kokeillessamme.

 

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Lisää messusta, käytännöistä ja saarnasta

Hyvä ilmapiiri ja hyväksymisen yhteisö

Millainen on hyvä ilmapiiri?

Olen paljon miettinyt, mikä on hyvän seurakunnan tärkein yksittäinen asia. Aivan ensimmäiseksi tulee mieleen vahva hengellisyys ja hyvä sanan julistus. Ne ovat varmasti tärkeitä asioita ja oikeastaan koko homman ydin. Silti olen sitä mieltä, että on yksi asia, joka on vieläkin tärkeämpi – ilmapiiri. Nimittäin jos ilmapiiri on huono, eivät loistavat raamattutunnit tai rukouskokoukset myöskään toimi. Ja toisaalta, jos seurakunnassa on hyvä ilmapiiri, ihmiset sietävät pahojakin puutteita ohjelmassa. ”Ylitse kaiken varjele siis ilmapiiriä, sillä siitä elämä lähtee.”

Hyvän ilmapiirin syntymiseen on olemassa yksi tavoite, jonka saavuttaminen on erittäin vaikeaa, mutta joka onnistuessaan luo aivan mahtavan ilmapiirin. Tämä periaate on Kristuksen kaksiluonto-opista tuttu jumalallisen ja inhimillisen tasapaino. Silloin, kun seurakunta on yhtä aikaa sataprosenttisesti hengellinen ja sataprosenttisesti inhimillinen, on saavutettu paljon. Silloin ollaan tosissaan Jumalan kanssa. Häntä etsitään kokosydämisesti ja ollaan kuuliaisia Jumalan sanalle. Mutta tämä tehdään täydesti ihmisinä, hurskastelematta ja elämän realiteetit tunnustaen.

Muistan, kun tämä asia avautui minulle. Se tapahtui opiskelijoiden rukoushetkessä, jossa harjoittelimme profetoimista. Kuulostaa varmasti hurskaalta puuhalta ja sitä se ilman muuta olikin. Mutta tunnelma tilanteessa oli kaikkea muuta kuin hurskas. Porukka nauroi toistensa profetioille estoitta ja ankarat retoriset piikit saattelivat jokaista virhettä, kaikella rakkaudella tietenkin. Siinä hetkessä tavoitettiin jotain todellista. Emme millään muotoa halveksineet profetoimisen lahjaa tai rukousta, päinvastoin. Mutta silti emme hetkeäkään kuvitelleet itsestämme liikoja tai alkaneet otsa kurtussa kuiskia pyhän ilmapiirin saattelemina. Ei, vaan olimme aidosti sellaisia kuin olimme, ilman ylimääräistä uskonnollista kuorrutusta. Sellainen on hyvän seurakunnan ilmapiiri.

Hyväksymisen yhteisö

Hyvä ilmapiiri on sellainen, jossa ihmiset kokevat syvää hyväksyntää. Yksi suurimmista esteistä ihmisten tulla seurakuntaan on pelko tuomituksi tulemisesta. Jeesus ei turhaan varoittanut jatkuvasti juuri tästä, sillä juuri toisten katsominen nenänvartta pitkin on ollut kristittyjen tavallisimpia syntejä läpi historian. Vielä tänäkin päivänä seurakunnan ulkopuolisille ihmisille tulee sanasta ”uskovainen” mieleen fanaattinen julistus ja toisten yläpuolelle asettuminen. Mutta silloin kun seurakunta onnistuu heijastamaan Jeesuksen läpitunkevinta luonteenpiirrettä eli armollisuutta, se vetää puoleensa kuin hunaja kärpäsiä.

Keskinäinen rakkaus oli se tuntomerkki, josta Jeesus toivoi hänen seuraajansa tunnettavan. Hyvään ilmapiiriin kuuluu aito välittäminen. ”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan”, kerrotaan sanotun ensimmäisistä kristityistä. Hyvä seurakunta ei siis ainoastaan hyväksy erilaisia ihmisiä tai suvaitse heitä, vaan hyvässä seurakunnassa ihmiset tulevat rakastetuiksi. Muistan, kun lähdin eräästä yhteisöstäni muualle töihin. Viimeisessä yhteisessä tilaisuudessa käyttäessäni kiitospuhetta ymmärsin jotakin siitä, miltä ehkä Jeesuksesta tuntui jäähyväispuhetta pitäessään. Ymmärsin, miksi hän puhui niin paljon rakkaudesta. Olin rakentaessani yhteisöä saanut kokea niin paljon rakkautta, että se oli parantanut paljon haavoja sisimmästäni. Hyvä yhteisö on kuin terapiaa.

Huumori kuuluu seurakuntaan

Hyvään ilmapiiriin kuuluu rentous ja lupa olla oma itsensä sekä ennen kaikkea huumori. Joku on sanonut, että kasvavien seurakuntien eräs tunnusmerkki on se, että niissä nauretaan paljon – myös messuissa. Olen joskus miettinyt, millaista oli Jeesuksen ja opetuslasten kokoontumisissa. Kirkon tradition näkökulmasta katsottuna opetuslasten keskustelun varmaankin ajatellaan liikkuneen asialinjalla. Vaan mitenkähän lienee – istuivatko he iltanuotiollakin otsat kurtussa keskustellen sivistyneesti teologiaa? Arvelisin, että kaikkea muuta!

Nuorena harrastin rumpujen soittoa ja olin mukana useammassakin gospelbändissä. Näiden kokemusten valossa en usko, että opetuslapsiporukalla olisi ollut tylsää. Nuorten miesten reissuihin kuuluu huumori siinä määrin kiinteästi, että en voi kuvitella Jeesusta ja opetuslapsia istumassa vakavina iltanuotiolla Gennesaretin järven rannalla. Pikemminkin voin sielussani kuulla, kuinka tyynen järven hiljaisuuden rikkoo kauas kantautuva naurunremakka.

Ilmapiirin luominen alkaa johtajasta ja johtajista ja se etenee säteilyvaikutuksena läpi yhteisön. Ensimmäinen askel on johtajan esimerkki. On luovuttava pastorin roolista ja tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi. Saarnoissa on hyvä kertoa melko avoimesti omista kamppailuistaan, jopa lankeemuksista ja epäonnistumisista. Tämä saattaa aluksi hirvittää, kun olisi niin mukavaa pitää onnistujan roolista kiinni. Mutta ellei johtaja uskalla riisua naamareita, eivät seuraajatkaan tee niin. Sama koskee erityisesti johtoryhmän työskentelyä. Johtoryhmä ei saa keskittyä vain asioihin, vaan kokoontumisissa on hyvä harrastaa avoimuutta. Johtoryhmän kulttuuri heijastuu muuhun yhteisöön takuuvarmasti – hyvässä ja pahassa. Tästä teemasta kehotan lukemaan loistavan kirjan: John Burke: Täydelliset älkööt vaivautuko (Päivä). 

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Hyväksymisen yhteisö

Ryhmän kehitysvaiheet

Ryhmän kehitysvaiheet

Jokainen ryhmä käy läpi tiettyjä vaiheita olemassaolonsa aikana. Näistä vaiheista on erilaisia näkemyksiä ja tutkimuksia; tässä viittaan alan klassikkoon eli Tuckmanin viiden vaiheen malliin (The Five-Stage Model). Mallin mukaan ryhmä käy läpi viisi erilaista kehitysvaihetta. Vaiheet eivät aina välttämättä mene kauniisti teorian mukaan, vaan järjestys voi vaihdella ja välillä mennään edestakaisin tai pysähdytään johonkin tasoon. Ryhmän kehitysvaiheiden ymmärtäminen on kuitenkin avartavaa, sillä monet seurakunnan ja sen alaryhmien ilmiöt ja ongelmat selittyvät sosiologisilla lainalaisuuksilla.

1. Muodostusvaihe (’Forming’)

Alussa ryhmä on epävarma, kaoottinen ja varovainen. Käyttäytyminen on muodollista. Jäsenet varovat ärsyttämästä toisiaan, sillä ryhmän turvallisuus on alhainen. Ryhmän tavoite on selkiintymätön ja keskustelu pysyttelee asiatasolla. Suhdetasolla etsitään toivottavan käyttäytymisen rajoja – mikä on sopivaa ja mikä ei.

Tällä tasolla liikuttaessa johtajan roolin tulee olla selkeä. Johtajan täytyy ottaa paljon vastuuta ja tehdä itse. Hänen tulee ottaa auktoriteetti. Mikäli johtaja liian nopeasti jakaa vastuuta ryhmäläisille ja kyselee heidän näkemyksiään kaikesta, se lisää ryhmäläisten turvattomuutta ja epätietoisuutta. Johtajalla on tässä vaiheessa tärkeä rooli auttaessaan ryhmää alkuun. Hän luo turvalliset puitteet ja ohjaa tutustumisen alkuun. Johtajan keskeinen tehtävä on auttaa ryhmää asettamaan toiminnalleen tavoite.

2. Kuohuntavaihe (’Storming’)

Vähitellen ryhmän jäsenten omat intressit alkavat nousta esiin ja sen myötä uskallus ilmaista itseään kasvaa. Myönteisen kehityksen seurauksena ryhmässä syntyy jännitteitä ja valtataistelua. Ryhmässä saattaa ilmetä jopa vetäjän tai saadun tehtävän vastustamista. Kuohunnan kautta jäsenet testaavat omia roolejaan ryhmässä. Vaiheeseen liittyy usein klikkiytymistä eli ryhmä jakaantuu useammaksi alaryhmäksi, joista haetaan turvaa.

Tässä kehitysvaiheessa johtajan on tärkeää pitää kiinni johtajuudestaan, sillä se luo turvaa ja selkeyttä. Ryhmässä ilmenevää arvostelua ei pidä ottaa henkilökohtaisesti, vaikkakin sitä on kuunneltava. Johtajan tehtäviin kuuluu raivata tilaa ristiriitojen ja tunteiden käsittelylle yhteisesti ja rakentavasti.

3. Vakiintumisvaihe (’Norming’)

Tässä vaiheessa ryhmän tavoitteet alkavat selkiintyä ja ristiriidat saadaan selvitettyä, minkä johdosta ryhmäläisille alkaa muodostua positiivinen me-henki. Ryhmälle syntyy yhteinen (kirjoittamaton) käyttäytymisnormisto, jota jäsenet alkavat noudattaa. Normiston mukaisesti jokaisella oma paikkansa ja oma rooli ryhmässä alkaa selkiytyä.

Vakiintumisvaiheessa johtajan roolin ei tarvitse olla enää dominoiva. Päinvastoin, johtajan tulee alkaa vetäytyä ja antaa tilaa muille ryhmän jäsenille. Johtajan keskeinen merkitys on muistuttaa perustehtävästä ja tavoitteista ja ohjata ryhmää niiden pariin.

4. Toimintavaihe (’Performing’)

Nyt ryhmä alkaa toimia tehokkaasti hyödyntäen jäsentensä erilaisia lahjoja; ryhmä hyväksyy toistensa erilaisuuden. Ryhmässä on voimakas yhteenkuuluvuuden ilmapiiri ja sen seurauksena ryhmäläiset ”venyvät” ryhmän yhteisen edun nimissä. Ryhmä on hyvin tehtäväorientoitunut ja se synnyttää tulosta. Ongelmana saattaa olla voimakas sisäänpäinkääntyneisyys, jolloin uusien jäsenten on vaikea päästä mukaan.

Tässä vaiheessa johtajan rooli on entistä näkymättömämpi. Hän antaa tilaa ja vetäytyy enemmän osaksi ryhmää. Hän voi jakaa valtaa ja vastuuta rohkeasti ja innostaa kaikkia osallistumaan vapaasti yhteisen tavoitteen mukaiseen hankkeeseen. Johtajan ei kannata olla kovin tarkka vallastaan, vaan antaa jäsenille tilaa loistaa sekä antaa siitä myönteistä palautetta. Johtajan tehtävä on korottaa toisia ryhmäläisiä, jolloin heidän potentiaalinsa pääsee irti. Tämä ei oikein toteutettuna suinkaan vähennä ryhmäläisten uskollisuutta johtajaansa kohtaan, päinvastoin. Kuitenkin mahdollisissa kriisitilanteissa johtajuutta taas tarvitaan, joten hän ei voi kokonaan luopua statuksestaan tässäkään vaiheessa.

5. Irrottautumisvaihe (’Adjourning’)

Viimein koittaa vaihe, jollin ryhmän tavoite on saavutettu ja se purkautuu. Ryhmäläisten tuntemukset vaihtelevat tässä vaiheessa helpotuksesta masennukseen.

Viimeisessä vaiheessa johtajan rooli taas korostuu. Hän auttaa käsittelemään tunteita, joita ryhmän päättyminen aiheuttaa. Käsittelemisessä auttavat erilaiset erorituaalit ja tilan antaminen tunteiden käsittelemiseen. Ryhmän loppuvaiheessa johtajan tehtäviin kuuluu myös kiittäminen ja tarvittaessa palkitseminen. Tämä voidaan tehdä vaikka yhteisen illanvieton muodossa.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Mitä on hyvä ilmapiiri?

Ryhmädynamiikasta

Yhteisön rakentaminen edellyttää ryhmädynamiikan perustietojen ja taitojen osaamista. Seurakunta on toki hengellinen yhteisö, mutta siihen pätevät silti samat luonnolliset sosiologiset lainalaisuudet kuin kaikkiin muihinkin ryhmiin. Siksi pastorin täytyy osata käsitellä ryhmiä, jotta hän voi menestyksellisesti rakentaa seurakuntayhteisöä. Ryhmien ohjaamisessa tarvitaan ainakin kolmen osa-alueen hallitsemista: a) ymmärrystä ryhmän turvallisuuden merkityksestä, b) tietoa ryhmän kehitysvaiheista sekä c) tajua perusrooleista  – erityisesti johtajuudesta – ryhmässä.

a) Ryhmän turvallisuus

Ihmiset ovat laumaeläimiä, joilla on luontainen vetovoima yhteen. Jos mikään ei estä, niin ihmiset hakeutuvat automaattisesti toistensa yhteyteen ja muodostavat ryhmän. Ilmiö näkyy kaikkein selvimmin alle kouluikäisten lasten keskuudessa. Heille on hyvin luontaista ja mutkatonta luoda kontakti toisten lasten kanssa. Ei mene kuin pieni alkutunnustelun hetki ja sitten jo leikitään yhdessä täyttä häkää.

Usein kuitenkin näyttää, että ikään kuin ihmiset eivät haluaisi tulla yhteen. Riparilla tuimailmeiset pojat istuvat kädet puuskassa. Kirkkokahveilla kaikki menevät tuttujensa luo ja uudet tulokkaat jätetään yksin. Jumalanpalveluksessa ihmiset istuvat yksittäin vältellen toisiaan. Kaikissa näissä esimerkeissä lienee kyse siitä, että jokin estää ihmisiä toteuttamasta luonnollista taipumustaan. Se jokin on pelko, joka aiheuttaa sisäistä turvattomuutta, mikä taas saa ihmiset kokemaan olonsa epämukavaksi tuntemattomien seurassa. Pelon ytimessä on uhka hylätyksi tulemisesta ja haavoittumisesta.

Pelko eristää

Pelon eristävästä vaikutuksesta johtuen ryhmän turvallisuustaso on kriittinen ulottuvuus. Jos turvallisuus on heikko, ryhmän yhteistyökyky on alhainen. Jos taas ryhmän turvallisuus on vahva, on työskentely ryhmässä innostavaa. Vaikka ryhmän turvallisuuteen vaikuttavat monet tekijät ja jokainen voi edesauttaa sen myönteistä kehittymistä, on ryhmän turvallisuus ensisijaisesti johtajan vastuulla. Siksi johtajan on kehitettävä kykyä analysoida ryhmän turvallisuutta ja auttaa sen jäseniä työskentelemään turvallisuuden parantamiseksi.

Mikko Aaltoa mukaillen ryhmän turvallisuus voidaan määritellä esimerkiksi näin: ”Ryhmän henkinen tila, jossa on vähän minuutta uhkaavia tekijöitä eli tekijöitä, jotka synnyttävät ns. lukkotunteita eli pelkoa, häpeää, syyllisyyttä tai arvottomuutta”. Toisinpäin sanottuna sama asia voidaan kiteyttää näin: ”ryhmän jäsenten tietoisuus hyväksytyksi tulemisesta”.

Voimakkaasti turvaton ryhmä on helppo tuntea jo ulkoisista merkeistä ja kehon kielestä. Ryhmäläiset ovat fyysisesti etäällä toisistaan, välttelevät katsekontaktia, kädet ovat puuskassa ja he ovat kehollisesti suojautuneita. Keskustelun aiheet liikkuvat lähinnä asiatasolla, tunteita tai mielipiteitä ilmaistaan vain vähän. Muutoinkin käyttäytyminen on muodollista ja varovaista. Sisäisesti turvallisessa ryhmässä kaikki on toisinpäin. Ihmiset ovat toistensa lähellä, fyysinen asento on avoin toisia kohtaan ja keskustelussa ollaan avoimia myös tunteiden ja mielipiteiden tasolla.

Miten turvattomuutta voi purkaa?

Ryhmädynamiikka on monimutkaista ja mestariksi oppiminen vie vuosia. Kuitenkin perussääntöjen omaksumisella pääsee jo varsin pitkälle. Turvattoman ryhmän kanssa alkuun pääsee jo kahden perussäännön omaksumisella:

Nonverbaali ennen verbaalia. Ensimmäinen sääntö tarkoittaa sitä, että ihmisten on yleensä helpompi tehdä kuin puhua. Erityisesti sääntö pätee miehiin. Niinpä turvattoman ryhmän kanssa ei kannata ensimmäisenä aloittaa tunteikasta avautumiskierrosta, vaan mieluummin tehdä jotain helppoa yhdessä. Sopivaa toiminnallisuutta voi olla vaikka tilan järjestäminen yhdessä tai jokin toiminnallinen harjoitus, joka soveltuu turvattomalle ryhmälle. Säännön alle sopii myös ns. maadoittajien käyttäminen. Maadoittaja on jokin fyysinen esine, jonka kautta vuorovaikutusta lämmitellään, esimerkiksi kortti, jonka avulla kerrotaan itsestä.

Tiedosta asiajärjestys. Ryhmän turvallisuusaste vaikuttaa siihen, mistä ja millä tasolla voidaan puhua. Yleinen asioiden järjestys on: tosiasiat, mielipiteet, tunteet, arvot, tarpeet, unelmat, traumat ja oma pimeä puoli. Niinpä turvattomassa ryhmässä puhutaan lähinnä tosiasioista – ei tunteista, mielipiteistä eikä traumoista. Siksi uuden ryhmän kanssa on toivotonta käydä syvällistä mielipiteiden vaihtoa hengellisestä vakaumuksesta. Tällainen keskustelu on väkinäistä ja ahdistavaa.

On kuitenkin huomattava, että aiheiden järjestys vaihtelee eri kulttuureissa ja eri yksilöillä. Esimerkiksi Suomessa turvattomassa ryhmässä ei hevillä puhuta uskonasioista, mutta monessa muussa maassa asia on toisin. Meidän kulttuurissamme ihmiset avautuvat helpommin vaikka seksuaalisuudestaan kuin uskonasioista. Seurakunnan sisäpiirissä järjestys on jyrkästi toisinpäin.

Näiden kahden säännön muistaminen auttaa turvattoman ryhmän kanssa työskentelyä. Ei kannata lompsia ryhmän sisäisen turvallisuustason yli ja yrittää väkisin mitään. On ymmärrettävä, ettei kukaan yleensä halua riskeerata mainettaan toimimalla hölmösti uusien ihmisten kanssa. Ryhmäläiset pitää sulattaa viisaasti. Kun ryhmän turvallisuutta rakennetaan oikein ja ajan kanssa, päästään lopulta tasolle, jossa ihmiset todella avautuvat ja jakavat asioita. Tällainen ryhmäkokemus on parhaimmillaan hyvin terapeuttinen.

Vinkkejä siihen miten päästä liikkeelle turvattomassa ryhmässä:
– toimintaa, jotain tekemistä käsillä
– jokin suoja itsen ja muiden väliin / apuväline (kortti, esine yms.)
– jäänmurtajat, tunnelmaa vapauttavat jutut, huumori, helppo leikki tms.
– parikeskustelut, jos yhdessä ei synny juttua, jaa porukka alaryhmiin
– anna positiivista palautetta aina kun siihen on vähänkään aihetta
– sopikaa luottamusta ruokkivista pelisäännöistä

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Näystä tavoitteisiin

Ihmissuhteiden synnyttäminen

Ihmissuhteiden merkitys on seurakunnan kasvun ja elämän kannalta äärimmäisen keskeinen asia. Niitä on sanottu liimaksi, joka pitää seurakunnan koossa. Hyvät ystävyyssuhteet seurakunnassa estävät passivoitumista ja antavat intoa osallistua toimintaan sekä palvella vapaaehtoistehtävissä. Jos taas seurakunnan tilaisuudessa vieraileva ei löydä sieltä ystäviä, hän jää toiminnasta pois, vaikka se muuten olisi korkeatasoista. Koska ystävyyssuhteiden syntyminen seurakunnassa on niin tärkeää, sitä ei pidä jättää sattuman varaan. Ihmissuhteiden syntymiseksi on nähtävä vaivaa.

Helposti ajatellaan, että ihmissuhteiden solmiminen on vain jokaisen oma asia. Toisaalta näin onkin. Joskus ihmisillä on myös ylimitoitettuja vaatimuksia. Joku saattaa istua kädet puuskassa vihaisen näköisenä ja ihmetellä, että onpa huono seurakunta, kun ei pysty minun yksinäisyyttäni murtamaan. Ei pastori voi jokaista kädestä pitäen yhteen saattaa. Silti olen sitä mieltä, ettei pidä luottaa liikaa ihmisten omaan aloitekykyyn. Suomalainen kirkossakävijä on keskimäärin niin introvertti tapaus, ettei välttämättä löydä kontaktia toisiin. Moni satunnaiskävijä kenties kokee olevansa kirkossa niin vieraalla maaperällä, että estot saavat yliotteen ja haittaavat tutustumista toisiin.

Luontevia tutustumismahdollisuuksia

Yksinkertaisimmillaan ihmissuhteiden syntymistä voi edesauttaa luomalla tilaisuuksiin luontevia mahdollisuuksia tutustua. Jumalanpalveluksen alussa juontaja voi kehottaa tervehtimään vieruskaveria ja ottamaan hänestä selville jonkin mielenkiintoinen seikan. Messun jälkeen, kun väkeä ohjataan jatkoille, voi heitä kehottaa juttelemaan ainakin yhden uuden ihmisen kanssa.

Tehokas tapa on myös kehottaa jokaista kävijää juttelemaan messun jälkeen ensimmäiset viisi minuuttia jonkun uuden ihmisen kanssa. Eräs yksinkertainen, mutta kohtuullisen toimiva ratkaisu on varata kirkkokahveille tutustumisalue. Ideana on, että menemällä tuolle alueelle viestittää muille haluavansa tutustua. Näin ne, jotka haluavat jutella vanhojen kavereiden kanssa, saavat tehdä sen rauhassa, mutta samalla uusista ihmissuhteista kiinnostuneet löytävät toisensa.

Muissa kokoavan toiminnan muodoissa voi tutustumista harjoittaa helpommin kuin messussa. Vapaamuotoisessa illanvietossa voi tutustumistyyppiselle toiminnalle antaa aikaa vaikka puoli tuntia. Tutustumisleikitkään eivät ole poissuljettuja nuorten aikuisten parissa, kunhan niitä osataan taitavasti käyttää.

Pienryhmistä puhutaan tuonnempana tarkemmin, mutta tokihan sellaiseen liittyvä helposti tutustuu ryhmäläisiinsä. Myös kurssit, erityisesti Alfa-kurssin kaltaiset keskusteluun pohjautuvat menetelmät ovat tehokkaita. Hyviä kokemuksia on saatu uusien kävijöiden illoista, joihin kutsutaan henkilökohtaisesti kaikki viimeisen puolen vuoden aikana mukaan tulleet. Näiden iltojen etuna on, että kaikki osallistujat ovat samalla viivalla, jolloin ei ainakaan voi mokata rikkomalla yhteisön kirjoittamattomia sääntöjä.

Leirit yhdistävät

Paras yksittäinen konsti syventää ihmissuhteita on lähteä leirille. Kahden vuorokauden leirillä ihmiset kohtaavat toisiaan ajallisesti enemmän kuin ehkä koko vuoden messuissa. Leirillä olosuhteet ja asenteet ovat muutenkin tutustumiseen virittyneitä. Leirin suunnittelussa on kuitenkin syytä huomioida ihmissuhteiden syntyminen aivan tietoisesti. Jos leiri pakataan täyteen syväluotaavan hengellistä opetusta ja kaikki aika on tarkasti ohjelmoitu, ei ihmissuhteille jää tilaa. Siksi leiriohjelmaan on hyvä jättää riittävästi väljyyttä.

Ihmissuhteiden luomiseen löytyy kyllä ideoita ja välineitä, kunhan ymmärretään niiden tärkeys. Ne eivät ole seurakunnassa jokin ylimääräinen lisä, vaan kuuluvat oleellisesti alkuperäiseen ideaan. Sitä paitsi tämän sektorin laiminlyöminen lamaannuttaa kaiken muunkin. Mistään ei tule mitään, ellei seurakunta ”tuota” hyviä ihmissuhteita.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Ryhmädynamiikasta

Näystä tavoitteisiin

Selkeän ja innostavan näyn muodostamisen jälkeen varsinainen työ vasta alkaa. Vaikka toki hyvä näky alkaa melkein itsestäänkin toteutua, mikäli ihmiset sisäistävät sen, tarvitaan kuitenkin johtajuutta ennen kuin näky alkaa muuttua pitkäjänteiseksi toiminnaksi. Tässä prosessissa auttaa selkeä tavoiteasettelu.

Käytännössä hyvän visiolausekkeen ja tavoitteen erottaminen on hankalaa. Sama koskee mission ja vision välistä suhdetta. Se mitä aiemmin nimitimme näkylausekkeeksi, on monissa tapauksissa samalla missiolauseke, sillä se ilmaisee yhteisön tarkoituksen. Tärkeintä ei nyt ole loistaa johtamistaidon kursseilla oikeilla käsitemäärittelyillä, vaan luoda suuntalinjoja seurakuntayhteisön perustaksi. Lyhyesti määriteltynä tavoite on vision käytännöllinen sovellus. Hyvä tavoite muuttaa yleisluontoisen tulevaisuuden kuvan konkreettisiksi välietapeiksi, joiden kautta tavoitetilaan päästään ikään kuin vaihe kerrallaan.

Tavoitteita koskevat pitkälle samat kriteerit kuin näkyäkin, mutta tavoitteen kohdalla korostuu yksiselitteisyys ja konkreettinen mitattavuus. Mitattavuuteen liittyy tavoitteen tärkeä ulottuvuus eli aikasidonnaisuus. Tavoite piirtää takarajan, johon mennessä asia pitää olla hoidettu. On hyvä asettaa sekä lyhyen että pitkän tähtäimen deadlineja. Kannattaa myös määritellä selkeästi, kuka on vastuussa tavoitteen toteutumisesta. Ilman näitä konkreettisia mittareita ja vastuita tavoitteet jäävät vain hyviksi aikomuksiksi ja ovat siten hyödyttömiä.

Esimerkiksi erään yhteisöni visiolausekkeen yksi osa oli rakentaa seurakuntaa, joka on kuin hyvä perhe. Lausekkeen alla oli selitetty tätä tarkemmin ja siinä puhuttiin mm. keskinäisestä välittämisestä ja hyväksyvästä ilmapiiristä.

Miten tällainen yleisluontoinen näky muutetaan tavoitteiksi? Vaikkapa miettimällä ensin, mitkä tekijät edesauttavat perheenomaisen ilmapiirin syntymistä. Vastaukseksi voisi kelvata esimerkiksi se, että ihmiset tuntevat toisensa ja erilaisuutta arvostetaan. Tästä voidaan sitten johtaa jokin konkreettinen tavoite, vaikkapa että puolen vuoden kuluttua olemme luoneet systeemin, jossa jokainen uusi kävijä kohdataan henkilökohtaisesti ja valitaan hankkeelle vastuuhenkilö. Tai tavoitteeksi asetetaan, että vuoden kuluttua yhteisömme ilmapiiri on hyväksyvämpi erilaisuutta kohtaan.

Ensimmäinen tavoite on selkeä, sillä sen mittaaminen on periaatteessa helppoa. Voimme seurata, kuinka moni uusista kävijöistä osallistuu uusien iltoihin ja miten ne auttavat ihmisiä pääsemään porukkaan. Jälkimmäisessä esimerkissä mittaaminen on haastavaa, mutta ei ehkä aivan mahdotonta. Voidaan esimerkiksi tehdä kysely, jossa asiaa selvitetään. Jälkimmäinen tavoite on kuitenkin sen verran epämääräinen, että se saattaa helposti jäädä hurskaaksi toiveeksi. Parempi olisi yrittää muotoilla se konkreettisemmaksi, kuten seuraavassa esimerkkilauseessa: ”Vuoden kuluttua ainakin yhdellä toimintaan osallistuvalla miehellä on pitkä tukka”.

Tavoitteisiin liittyy hengellisessä kontekstissa se vaikeus, että kuinka pitkälle tavoitteita voi asettaa määrällisien kriteerien mukaan. Raamatussa sanotaan, että Jumala antaa kasvun. Tarkoittaako tämä, että määrällisiä tavoitteita ei voi asettaa ollenkaan, tai jos asetetaan, niin niillä mitataan Jumalan tehokkuutta? Mielestäni vastaus on periaatteessa kyllä. Emme voi asettaa sellaista tavoitetta kuin että ensi syksyn aikana toiminnassamme tulee kymmenen ihmistä uskoon, sillä sen toteutuminen ei ole ihmisten toiminnasta kiinni (vaikka toki tietty korrelaatio onkin havaittavissa). Onkin parempi asettaa lähinnä laadullisia tavoitteita ja luottaa siihen, että korkean laadun myötä myös määrät alkavat vääjäämättä kasvaa. Tästä aiheesta suosittelen lukemaan lisää Christian A. Schwarzin kirjasta Maalaa maailmasi – seurakunnan luontainen kehitys.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Ihmissuhteiden synnyttäminen

Näky

Näyn löytäminen

Nuorempana tapasin lähteä kaverin kanssa ajelemaan autolla ilman päämäärää. Jokaisessa risteyksessä heittimme kolikolla kruunaa ja klaavaa, minne käännymme. Reissaamisessa oli kyllä seikkailun makua, mutta lopulta päädyimme aina jollekin metsätielle umpikujaan. Näin käy, jos ei suunnittele reittiä. Jos johtajana vie joukkonsa umpikujaan, ei enää ole johtaja. Johtajuuden tärkein yksittäinen elementti on näky. Ilman näkyä ei ole johtajuutta, korkeintaan hallintoa.

Sain tästä hyvän kokemuksen, kun olin veneretkellä parin voimakastahtoisen kaverin kanssa. Yleensä en ollut joukon johtaja, vaan jäin useimmiten päätöstilanteissa alakynteen. Eräänä yönä ajauduimme eksyneinä pimeässä johonkin saareen ja majoituimme. Aamulla heräsin ennen muita ja aloin huvikseni tutkia karttoja. Päättelin, mihin olimme yöllä ajautuneet. Niinpä kun muut heräsivät, minulla oli valmis suunnitelma, miten pääsisimme takaisin reitillemme. Olin automaattisesti joukon johtaja.

Miksi näkyä tarvitaan?

Näyllä on monia määritelmiä:

* Näky on innostava mielikuva siitä, miten asiat voisivat olla tulevaisuudessa.

* Näky on Jumalan antama selkeä kuva paremmasta tulevaisuudesta. Sen avulla ihminen alkaa uskoa, että hän ei ainoastaan voi vaan hänen pitää alkaa toteuttaa sitä.

* Näky on organisaation julkisesti täsmennetty näkemys siitä, millaiseksi se haluaa tulla.

Tässä yhteydessä näyllä tarkoitetaan innostavaa kuvaa siitä, millaiseksi rakenteilla oleva yhteisö voisi tulla. Johtajalla pitää olla tällainen tulevaisuudenkuva mielessään, muuten hän ei tiedä, mitä hän on tekemässä ja toiminta on vain epämääräistä puuhastelua. Mutta se, että näky on johtajan mielessä, ei vielä riitä. Näyn täytyy olla myös ydintiimin mielissä ja parhaassa tapauksessa se piirtyy jokaisen seurakuntalaisen mieleen. Siksi näkyä on parasta etsiä yhdessä. Sanon tarkoituksella etsiä, sillä seurakunnan näky tulee viime kädessä Jumalalta ja se löydetään. Näky on paitsi tärkeä, myös hyödyllinen. Sillä on monia seurakuntaelämää virvoittavia vaikutuksia.

Sitouttaminen

Ensinnäkin näky sitouttaa. Ihmisten on hyvin vaikea sitoutua rakentamaan seurakuntaa, jos heillä ei ole käsitystä, millainen siitä tulee. Tilanne on kuin bussipysäkillä. Harva meistä nousee bussiin, josta ei tiedä, mihin se on menossa. Kukapa siis tuhlaisi kallisarvoista aikaansa seurakuntaan, joka ei tiedä, mitä se on tekemässä.

Innostus ja yhteishenki

Toiseksi näky luo innostusta ja yhteishenkeä. Kun kaikilla toimijoilla siintää mielessään Unelmien Seurakunta, tuntuu yksittäisten tehtävien suorittaminen mielekkäämmältä. Kahvin keittäminenkin saa uuden merkityksen, kun ymmärtää, että kahvittelu on elintärkeä osa yhteisöllisyyttä ja siten toimivan seurakunnan perustaa. Sama koskee tietenkin kaikkia muitakin tehtäviä. On motivoivaa työskennellä yhteisen päämäärän eteen.

Voimavarojen keskittäminen

Kolmanneksi näky auttaa keskittämään voimavarat oleelliseen. Hyvässä porukassa syntyy monenlaisia ideoita, mutta jos niitä kaikkia aletaan toteuttaa, ajaudutaan mahdottomuuksiin. Näky auttaa karsimaan turhia projekteja ja keskittämään vähäiset voimavarat siihen, mikä on oleellista.

Karsiminen

Ja vielä neljänneksi näky karsii väkeä, sillä osa ihmisistä ei innostu siitä ollenkaan ja lähtee pois. Tämä saattaa aluksi tuntua pahalta, mutta pitkän tähtäimen tulos on näin parempi. Olen kuullut lukemattomista seurakunnan uudistusprojekteista, joiden alkuvaiheessa osa porukasta on lähtenyt ovet paukkuen pois, koska uusi näky on tuntunut vieraalta. Pitkällä tähtäimellä seurakunnan koko on kuitenkin moninkertaistunut selkeän näyn ansioista.

Näky on hyvin Raamatullinen asia, ei suinkaan bisneskonsulttien keksintöä. Kaikilla Raamatun keskeisillä johtajilla oli selkeä näky siitä, mitä Jumala halusi heidän tekevän. Mooseksella oli näky viedä kansa Egyptin orjuudesta luvattuun maahan. Daavidilla oli näky perustaa Israelin valtio ja nujertaa sen viholliset. Jeesuksella oli näky julistaa Israelin ”kadonneille lampaille” Jumalan valtakuntaa sanoin ja teoin sekä valmentaa opetuslapsia jatkamaan työtä hänen kuolemansa jälkeen. Paavalilla oli näky julistaa evankeliumia Rooman valtakunnassa ja perustaa sen keskeisimpiin kaupunkeihin seurakuntia. Paavali kirjoittaa vielä, että hän ei taistele ”ilmaan hosuen” vaan suunnitelmallisesti. Hän teki jo hyvissä ajoin etukäteen teki suunnitelmia siitä, miten voisi toteuttaa näkynsä mahdollisimman tehokkaasti ja kattavasti.

Näkyä voi työstää monella tavalla eikä ole olemassa yhtä oikeaa tapaa. On kuitenkin kaksi asiaa, jotka ovat välttämättömiä seurakunnan näyn etsimisessä. Ensimmäinen on Jumalan tahdon etsiminen ja toinen on ihmisten kuunteleminen. Mikäli et tiedä parempaa näyn työstämismetodia, voit kokeilla seuraavaa prosessia soveltuvin osin. (Prosessin idea perustuu Rick Warrenin kirjaan Päämäärätietoinen seurakunta.)

NELJÄ ASKELTA KOHTI NÄKYÄ

1. askel: Etsikää seurakunnan tarkoitus Raamatusta

Seurakunta ei ole ihmiskeksintöä, eikä meillä ole oikeutta nimittää mitä tahansa toimintaa seurakunnaksi. Raamatun mukaan Kristus itse rakentaa kirkkonsa ja hän myös pitää siitä huolta. Seurakunta on siis Herran projekti. Siksi meidän tulee rakentaa sitä Raamatussa annettujen suuntaviivojen mukaisesti. Kyse on vähän kuin franchising-firmasta. Meillä on Jeesukselta saatu lisenssi, mutta ehtoihin kuuluu, että toimimme tiettyjen sääntöjen puitteissa. Seurakunnan formaatti ei kuitenkaan onneksi ole yhtä tiukka kuin monikansallisella pikaruokaketjulla, joten tilaa luovuudellekin on.

Näkyä etsiessänne ehdotan, että aloitatte ydinryhmän kanssa tutkimalla Uutta testamenttia. Viettäkää ensin kunnolla aikaa yhteisessä rukouksessa. Olkoon rukouksenne nöyrä halu etsiä Jumalan tahtoa seurakuntaa rakentaessanne. Seuraavaksi viettäkää aikaa lukien Uuden testamentin keskeisiä opetuksia seurakunnasta. Kyselkää, mitä Jeesus opettaa seurakunnasta. Mitä alkuseurakunnan kuvaukset Apostolien teoissa puhuvat siitä? Mitä Paavali ja muut kirjeiden kirjoittajat opettavat seurakunnan ideasta? Miettikää näiden kohtien äärellä vastauksia kysymyksiin: Mikä seurakunta on? Miksi Jumala on antanut meille seurakunnan? Mikä tai mitkä ovat seurakunnan tehtävät? Näiden ja muiden hyödyllisten kysymysten kautta teille pitäisi alkaa hahmottua Raamattuun istutettu idea seurakunnasta.

Pyrkikää lopuksi vielä tiivistämään kaikki noin kymmenellä ranskalaisella viivalla.

Muistan, kuinka innoittavaa oli tehdä tätä työvaihetta nuorten aikuisten porukalla. Jo pelkästään se, että luimme Jeesuksen toimintatavoista ja kehotuksista opetuslapsilleen, kouraisi syvältä koko ryhmää. Mestarin sanoissa on jotakin niin alkuvoimaisen väkevää, että jos seurakunnan rakentamisen motivaatio ei tällä metodilla ala nousta, niin ei sitten millään.

Työskentelyyn sopivia raamatunkohtia ovat mm. seuraavat:

Matt 9:35-38, Luuk 4:16-19, 43-44, Joh 10:14-16,  Joh 13:3-5, 12-15, Room 12:4-8, Ef 2:19-22, Ef 4:11-16, 1 Piet 2:9-10, Apt 2:42-47, 4:32-35, 5:42-6:1-7, Kol 3:12-17, 1 Tess 5:11-15, Hepr 10:24-25, Matt 5:13-16, 11:28-30, 16:16-19, 18:19, 22:35-40, 25:34-40, 28:18-20, Mark 10:43-45 , Joh 13:34-35.

2. askel: Selvittäkää kohderyhmän tarpeet ja erityispiirteet

Seuraava askel on pyrkiä hahmottamaan toimintanne keskeisin kohderyhmä ja ymmärtämään sen tarpeita. Nuorten aikuisten osalta meillä on Suomessa hyvä tilanne, sillä tätä ryhmää on tutkittu paljon. Näistä tutkimuksista saa varsin selkeän kuvan nuorten aikuisten tarpeista ja erityispiirteistä.

Eräs käytännön idea kootun informaation työstämiseksi on luoda mielikuvitushenkilö, jossa tiivistyvät kohderyhmän keskeiset piirteet. Se tarkoittaa, että kokoatte eri tietolähteiden ja omista kokemustenne pohjalta listan ominaisuuksista, jotka ovat tavanomaisia tai tyypillisiä kohderyhmänne keskivertoedustajalle. Kukaan ei tietenkään ole kaikin puolin luomuksenne kaltainen, mutta prosessi auttaa kiteyttämään oleellisia asioita. Määritelkää ainakin tällaisia asioita: ikä, perhetilanne, asumismuoto, tulotaso, harrastukset, musiikkimaku, suhde hengellisiin asioihin, haaveet, pelot, ongelmat ja odotukset, pelot, jotka liittyvät seurakuntaan. Henkilöstä on hyvä tehdä myös kuva ja antaa vielä nimikin, näin asia konkretisoituu ja jää paremmin mieleen.

3. askel: Luokaa kombinaatio

Seuraavaksi on vuorossa näyn kokoaminen ja kiteyttäminen. Tämän vaiheen yksinkertainen kysymys on, miten seurakunnan idea parhaiten toteutuisi luomanne mielikuvitushenkilön näkökulmasta katsottuna. Millainen seurakuntayhteisömme tulisi olla, jotta Raamatun kuvaama seurakunnan idea ja tavoitteet toteutuisivat kohderyhmäämme kuuluvan henkilön kohdalla? Käykää tätä keskustelua avarassa ilmapiirissä ja rukoilkaa myös paljon. Uskon, että vähitellen mieliinne – ja fläppitaululle – alkaa muodostua lista keskeisistä asioista, joita haluatte seurakunnassanne olla edistämässä.

Aluksi on hyvä kirjata kaikki esille nousevat asiat, mutta prosessin edetessä listaa on syytä karsia, kunnes jäljellä on vain viitisen kaikkein oleellisinta asiaa. Kootkaa näistä asioista tiivis kuvaus siitä, millaista seurakuntaa haluatte rakentaa.

Viimeistelkää vielä lopuksi työstämänne kuvaus sellaiseen muotoon, että muidenkin on se helppo ymmärtää ja muistaa. Muotoilussa pitäisi välttää kaikkea paperinmakuista, sillä näyn olisi tarkoitus olla innostava. Ilman onnistunut muotoilua kukaan ei ymmärrä visiota ja se jää vain julkilausumaksi.

4. askel: Kommunikoikaa tehokkaasti ja jatkuvasti

Viimeinen vaihe näyn työstämisessä on sen välittäminen kaikille. Tämä on kriittinen kohta, sillä hyväkään näky ei toimi, ellei sen kommunikointi onnistu. Näyn viestittäminen seurakunnalle on jatkuva projekti. Yksi tiedotustilaisuus ei vielä auta, vaan näkyä on iskostettava ihmisten mieliin uudestaan ja uudestaan. Amerikkalainen pastori Bill Hybels käyttää sanontaa ”näky vuotaa”. Se kuvaa hyvin, mitä tapahtuu ilman jatkuvaa toistoa. Ihmiset yksinkertaisesti unohtavat näyn.

Tuo näkyä esille monella tavalla, luovasti. Näyn osa-alueista on hyvä pitää saarnoja. Niitä voi käsitellä pienryhmissä. Sen voi laittaa sähköpostien alkuun, esitteisiin ja julisteeksi kirkon seinälle. Siitä voi tehdä videon, lauluja tai runoja jne. Kun näkyä jaksaa pitää uskollisesti esillä, se alkaa vähitellen jäädä mieliin. Silloin se alkaa ikään kuin huomaamattakin ohjata toimintaa.

Näyn viestinnän lisäksi johtajan tehtävänä on huolehtia siitä, että näkyä todella seurataan. Vaatii ajoittain tiukkaa kuria ennen kuin seurakunta oikeasti uskoo, että näky ei ole vain paperi. Aina kun joku esittää jonkun uuden idean, kysy miten se toteuttaa näkyä. Opeta siis ihmiset perustelemaan hankkeitaan näyllä. Budjettia laadittaessa näky on kuin sapluuna, jonka läpi budjettia tehdään. Samoin toimintakertomusta kirjoitettaessa olkoon näky kriteeri, jolla vuoden onnistumista mitataan. Tällä tavoin läpivietynä näyn vaikutukset todella alkavat tulla esiin. Silloin yhteisösi ei ole enää tuuliajolla, vaan sillä on selkeä suunta.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Millainen on toimiva näky?

Johtajuus

Edellä on puhuttu paljon johtajuudesta, ja se on ollut tarkoituskin, sillä johtajuus on yhteisön rakentamisessa hyvin tärkeä asia. Ei ole yhteisöllisyyttä ilman johtajuutta. Ihminen on luotu sellaiseksi, että valta aina jakautuu, kun paikalla on kaksi tai kolme. Tätä vastaan voi toki kapinoida, mutta Jumalan asettamaa periaatetta ei voi rikkoa. On siis parempi hyväksyä ihmisen ja ihmisyhteisön lainalaisuudet.

Valta sinänsä ei ole hyvä eikä paha asia, vasta sen käyttö ratkaisee. Siksi seurakunnassakaan ei tulisi pelätä johtamista. Jeesus ei pelännyt sitä. Hän oli opetuslapsijoukkonsa kiistaton johtaja. Lähtönsä tullessa ajankohtaiseksi hän huolehti vielä, ettei kaikki kaadu valtataisteluun ja asetti Pietarin opetuslapsijoukon johtajaksi. Vallan todellisuus näkyy muuallakin Raamatussa. Itse asiassa Raamattu on kirja vallankäytöstä ja johtajuudesta. Lähestulkoon kaikki Raamatun sankarit ovat johtajia. He ovat kuninkaita, profeettoja, kansanjohtajia, apostoleja, sotapäälliköitä, pappeja jne. He ovat Jumalan valitsemia johtajia, joiden kutsumuksena on käyttää saamaansa valtaa oikein. Osa heistä toimii oikein, osa ei. Väärinkäytökset eivät kuitenkaan kumonneet Jumalan kutsua.

Yhteisö syntyy johtajan ympärille

Valta ja johtajuus ovat myös yhteisöllisessä seurakunnassa avainasemassa, sillä yhteisö syntyy aina johtajuuden ympärille. Voi jopa sanoa, että yhteisö syntyy johtajan ympärille. Siksi yhteisöä synnytettäessä kaikki lähtee siitä, että joku ottaa vastuun, alkaa johtaa muita ja muodostaa näin yhteisön ympärilleen. Tämä on aivan luonnollista ja raamatullista eikä siinä ole mitään pelättävää tai epäkristillistä. Tosiasia näet on, että ilman johtajaa koko yhteisöä ei synny.

Edellä sanotusta seuraa, että ensimmäinen asia, jota yhteisön perustajan täytyy alkaa työstää, on oma johtamistaito, sillä kunkin johtamiskyvyn suuruus asettaa rajan sille kuinka suuren yhteisön hän pystyy synnyttämään. Jos yhteisön perustajalla on vain vähän vaikutusvaltaa ja johtamiskykyä, hän pystyy kokoamaan vain pienen yhteisön. Jos taas hänen kykynsä on suuri ja hän suostuu sitä koko ajan kehittämään, ei hänen vetämänsä yhteisön koon kasvulle ole olemassa kattoa. Euroopassa ja maailmalla on esimerkkejä tuhansien aktiivijäsenten yhteisöistä. Ala siis kehittää johtamistaitoasi määrätietoisesti. Mene johtamiskoulutukseen, lue alan kirjallisuutta ja etsi itsellesi mentori, joka voi auttaa sinua kasvamaan johtajana.

 

Ongelmana etäisyyden pitäminen

Suomalaista johtamiskulttuuria vaivaa eräs ongelma, joka on varsinkin seurakunnissa saanut paljon pahaa aikaan. Meillä on perinteisesti painotettu sitä, että johtajan täytyy pitää tietty etäisyys johdettaviin, muuten hän menettää johtajan arvovallan. Mielestäni juuri mikään ei voisi olla kauempana totuudesta, varsinkin kun yritetään johtaa vapaaehtoisia. Heidän kanssaan pahin virhe on juuri etäisyyden pitäminen. Se ei toimi, koska vapaaehtoisten kanssa johtajuus ei voi perustua ulkoiseen kuriin, vaan johtajan täytyy synnyttää ihmisissä sisäinen halu seurata häntä. Se taas ei onnistu, ellei johtajan ja johdettavien välille synny tunnesuhdetta.

Siksi yhteisön johtaminen on aloitettava siitä, että johtaja pyrkii pääsemään ydinryhmänsä kanssa niin lähelle kuin mahdollista. Työntekijän status luo aivan riittävän pohjan johtajuudelle ja suomalaisessa kulttuurissa virallista asemaa haastetaan hyvin nihkeästi. Pikemminkin ongelmana on se, että esimerkiksi papit nostetaan liian helposti jalustalle. Heitä kyllä kritisoidaan, mutta vain harvoin seurakuntalaiset todella haastavat heidät valtataisteluun. Siksi työntekijän on turvallista tulla alas jalustaltaan ja asettua samalle tasolle vapaaehtoisen kanssa. Vaikutusvalta ei siitä heikkene, päinvastoin.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Näky

Opetuslapseuttaminen

Edellä kuvatun läheisen suhteen johtajan ja johdettavien välillä tulisi kasvaa prosessiksi, josta voidaan käyttää nimitystä opetuslapseuttaminen (tai mentorointi). Työtapa on maailmalla seurakuntatyön kuumimpia trendejä tällä hetkellä. Kyse ei ole muotioikusta, vaan se on kuulunut seurakunnan rakentamiseen alusta lähtien. Jeesus toimi samoin. Vaikka hän julisti välillä tuhansille kuulijoille, hänen toimintansa menestyksen varsinainen selittäjä oli se, miten hän toimi opetuslastensa kanssa. Hänhän ei jakanut huomiotaan samalla tavoin kaikille, vaan valitsi kolme ryhmää, joita valmensi syvällisemmin kuin muita. Suurin ryhmistä oli 72 opetuslapsen joukko, jotka hän mm. lähetti pareittain edellään kaikkiin niihin kaupunkeihin, joihin itse aikoi mennä.

Tästä joukosta hän valitsi kaksitoista läheisintä opetuslasta, joille hän esimerkiksi selitti kaiken sen, mitä hän vertauksilla oli kansalle opettanut. Ja jos luemme evankeliumeita oikein tarkkaan, huomaamme, että hän valitsi vielä näistä kahdestatoista kolme kaikkein läheisintä oppilasta, Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen. Nämä kolme hän otti mukaansa kirkastusvuorelle, herättämään kuollutta tyttöä ja rukoilemaan Getsemaneen.

Opettaminen

Jeesuksen toiminnan ydin oli juuri opetuslasten kasvattaminen. Hän panosti heihin paljon aikaa ja valmensi heitä vaihe kerrallaan apostoleikseen. Aluksi oppilaat saivat seurata mestarinsa työskentelyä vierestä ja oppia esimerkin kautta. Samalla Jeesus piti heille yksityisopetusta. Evankeliumeissa ikään kuin ohimennen mainitaan, että vähän väliä Jeesus vetäytyi opetuslastensa kanssa yksinäisyyteen tai lähti jopa ulkomaille saadakseen opettaa heitä rauhassa (Matt 15:21). Näiden sessioiden sisällöstä meille ei kerrota paljoakaan, mutta varmasti Jeesus opetti oppilailleen ainakin Jumalan valtakunnan lainalaisuuksia ja toimintaperiaatteita. Eräs Jeesuksen käyttämä metodi oli käydä tiukkojen tilanteiden jälkeen analyysipalaveri, jossa opetuslapset saivat vapaasti kysellä, miksi Jeesus oli toiminut niin kuin toimi tai mitä hän vertauksillaan oli tarkoittanut. Tällaisista meillä on useita välähdyksiä evankeliumeissa (mm. Matt 13:10, 17:19).

Toiminta

Opettaminen oli tärkeä osa koulutusohjelmaa, mutta Jeesus ei jättänyt asioita ainoastaan teorian tasolle, vaan laittoi opetuslapsensa myös töihin. Evankeliumeissa kerrotaan, kuinka Jeesus lähetti opetuslapsiaan pareittain kiertämään Israelin paikkakuntia. Näin Jeesuksen työ moninkertaistui, kun hänen sanomansa levisi myös niihin paikkoihin, mihin hän ei itse voinut mennä. Tärkeintä oli kuitenkin se, että opetuslapset pääsivät kokeilemaan siipiään tositoimissa. Totuushan on, että usein työn oppii oikeasti vasta itse tekemällä.

Jeesuksen mallintaman periaatteen mukaan toimittiin alkukirkossa muutenkin. Paavalilla oli useita opetuslapsia mm. Timoteus, Demas, Crescens ja Titus. Niin ikään Paavali itse oli ilmeisesti Barnabaan oppilas. Toisessa Timoteus-kirjeessä Paavali opettaa oppilastaan toimimaan samalla tavoin, kuin hän oli toiminut: ”Kaikki, mitä olet monien todistajien läsnä ollessa minulta kuullut, sinun tulee uskoa luotettaville ihmisille, jotka pystyvät myös opettamaan muita” (2. Tim 2:2).

Vaiheet

Saman kirjeen ensimmäisessä luvussa Paavali paljastaa jotakin siitä, mitä Timoteuksen opetuslapseuttamiseen oli kuulunut. Mielestäni Paavali kiteyttää tässä luvussa varsin pitkälle opetuslapseuttamisprosessin kulun. Ensimmäinen ja tärkein ulottuvuus oli rukous oppilaan puolesta. Paavali kertoo, että hän rukoili Timoteuksen puolesta ”lakkaamatta, päivin ja öin”. Toinen ulottuvuus oli Timoteuksen varustaminen. Paavali rohkaisee Timoteusta puhaltamaan täyteen liekkiin sen armolahjan, jonka tämä oli saanut Paavalin laitettua kätensä hänen päälleen. Samassa yhteydessä Paavali harjoittaa mentorin tärkeää tointa, kun hän valaa Timoteukseen rohkeutta. Mentorin rohkaisevat sanat voivat olla oppilaalle tiukassa paikassa kullan arvoisia. Vielä Paavali mainitsee, että hän on ollut Timoteuksen opettaja uskon ja rakkauden tasolla. Hengellinen ohjaus on koko opetuslapseuttamisen ydin, sillä Jeesus antaa omille opetuslapsilleen juuri tämän tehtävän: ”opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa”.

Myös nykyajan seurakuntayhteisön rakentamisessa kannattaa hyödyntää opetuslapseuttamisen ikiaikaista ja tehokkaaksi todettua menetelmää. Idean ydin on yksinkertaisesti se, että yhteisön johtaja kerää ympärilleen muutaman nuoren aikuisen, joille hän pyrkii siirtämään kaiken sen, mitä on itse oppinut Jeesuksen seuraamisesta ja seurakunnan rakentamisesta. Opetuslapsia ei kannata kerätä kovin montaa, sillä kontakti jää pinnalliseksi eikä opettajalla ole tarpeeksi aikaa paneutua kunkin oppilaan tilanteeseen. Jos Jeesus pystyi keskittymään täysillä ehkä vain kolmeen ja korkeintaan kahteentoista, niin tuskinpa tavallisen pastorin kannattaa haaveilla ainakaan isommasta oppilasjoukosta.

Anna aikaasi

Ytimeltään opetuslapseuttaminen ei ole mitään muuta kuin oman elämän jakamista avoimesti toisten kanssa. Tähän tarvitaan sitä, että työntekijä antaa aikaansa valituilleen. On kuitenkin tärkeää tiedostaa, että hengellisen työn tekeminen yhdessä ei vielä riitä. Tarvitaan enemmän. Tarvitaan sitä, että johtaja ja opetuslapsi viettävät aikaa yhdessä myös työkuvioiden ulkopuolella, ilman seurakuntarooleja. Toinen on opittava tuntemaan aidosti sellaisena kuin hän on, kipuineen kaikkineen.

Käytännössä kiireisen työntekijän kalenteriin on vaikea raivata tilaa kovin tiiviille opetuslapsisuhteelle. Siksikään opetuslapsia ei kannata ottaa kovin monta, pari riittää aluksi oikein hyvin. Kalenteriongelmaan voi yrittää keksiä myös luovia ratkaisuja. Eräs kollegani mm. pyysi nuoria oppilaitaan kotiinsa aamupalalle ja muihin arjen askareisiin. Näin opetuslapset saivat todella nähdä, millaista on ”hengellisen sankarin” arki.

Pelkän ajanvieton sijaan opetuslapseuttamisessa on kysymys tietoisesta, tavoitteellisesta toiminnasta. Työntekijän tavoitteena on auttaa oppilastaan kasvamaan siihen, mihin Jumala haluaa tämän viedä. Tämä edellyttää mallin antamisen lisäksi analyyttistä otetta ja tietoista opastamista. Valmiiden vastausten antamista on kuitenkin syytä välttää, sillä tavoitteena on auttaa opetuslapsia löytämään itse vastauksensa. Oppaana voi toimia tehokkaasti jo pelkästään esittämällä hyviä kysymyksiä.

Toiminnan tarkkailu

Hyvä tekniikka opetuslapseuttamisessa on Jeesuksen käyttämä tapa pyytää nuoria mukaansa erilaisiin hengellisiin työtehtäviin ja sitten analysoida koettua yhdessä. Eräällä kollegallani, joka tekee paljon kiertävää julistustyötä, on tapana ottaa reissuillensa mukaan aina pari opetuslasta. Joskus oppilaille löytyy järkevää tekemistä, mutta välillä tehtäviin saattaa kuulua vaikkapa ”hengellisen ilmapiirin tarkkailua”. Tärkeintä ei olekaan, mitä tehdään vaan, että opetuslapsilla on mahdollisuus nähdä, mitä hengellinen työ käytännössä on. Oleellista on myös analysoida yhdessä koettua. On hyvä, että opettaja kertoo tapahtuneen jälkeen, miksi hän toimi tilanteessa niin kuin toimi. Tällainen analysointi on molemmille erittäin opettavaista.

Lopulta Jeesusta on uskallettava seurata myös siinä, että vapaaehtoisille annetaan todellisia vastuita. On oikeastaan aika huikeaa ajatella, että Jeesus päästi oppilaansa tekemään konkreettisesti samaa työtä kuin hän itse teki. Opetuslapset kiersivät opettamassa kansaa, parantamassa sairaita ja ajamassa ulos pahoja henkiä. Tällaisen valtuutuksella Jeesus osoitti oppilailleen uskomattoman vahvaa luottamusta. Uskaltaisimmeko me työntekijöinä luottaa suojatteihimme yhtä paljon?

Opetuslasten valitseminen

Keitä sitten voisi pyytää opetuslapsikseen? Edellä puhuin ydinryhmän valitsemisesta, ja samoja kriteereitä voi ehkä käyttää myös tässä. Opetuslasten valinnassa luonteen ominaisuudet ja asenne korostuvat kuitenkin vielä enemmän kuin ylipäätään johtajien valinnassa. On hyvin tärkeää, että asenne on kunnossa, sillä tiedolliset ja taidolliset puutteet korjaantuvat prosessissa mutta väärän asenteen muokkaaminen voi olla mahdotonta. Etsi siis ihmisistä näitä ominaisuuksia:

* Uskollisuus – kyky pitää kiinni sitoumuksistaan

Älä ota henkilöä, joka luistaa vastuistaan tai peruuttaa tapaamisia ilman hyvää syytä. Kasvu vaatii sitoutumista ja työtä.

* Saatavuus – halu antaa aikaansa prosessiin

Ei kannata ottaa lähelleen ihmisiä, joilla ei ole aikaa tapaamisiin. Aika on pohjimmiltaan asennekysymys, sillä siihen aina löytyy aikaa, mikä todella motivoi.

* Aloitekyky – sekä suhteessa Jumalaan että tehtäviinsä

Opetuslapsistasi pitäisi tulla johtajia, jotta työsi voisi moninkertaistua. Älä kerää perässähiihtäjiä vaan tienraivaajia.

* Oppimishalu – halu oppia sinulta

Oppiminen edellyttää nöyryyttä. Etsi siis ihmistä, joka janoaa oppia uutta ja haluaa mennä eteenpäin. Oppilaan tulisi arvostaa opettajaansa eli hänellä täytyy olla halu oppia juuri sinulta.

* Tavoitteellisuus – halu ja into kasvaa johtajana

Asenne ratkaisee lopulta ja voimakas tahto vie läpi harmaan kiven.

* Hengellinen palo

Vaikka puolisydäminen saattaisi matkalla syttyä, kannattaa valita niitä, joiden sydämissä palaa jo. Mutta seuraile heitä, etteivät he polttaisi itseään loppuun.

Opetuslapseuttamisen pitkän tähtäimen tavoite on ikään kuin ”monistaa” työntekijä muissa ja näin moninkertaistaa yhden henkilön panos toisten kautta. Tietenkään opetuslapseuttaminen ei ole monistamista siinä mielessä, että oppilaista tulisi samanlaisia kuin esikuvansa. Heillä kaikilla on oma persoonansa ja omat lahjansa sekä kutsumuksensa, eikä tervehenkinen mentorointi turmele heidän ainutlaatuisuuttaan. Se, mikä tarttuu, on tietty arvomaailma ja näkemys, joka ohjaa oppilaat toimimaan samaan suuntaan kuin johtaja, vaikka kukin meneekin sinne omaa reittiään. Kuitenkin opetuslapseuttamisen avulla yksittäisen työntekijän näky alkaa levitä ja pitkäjänteisen työn tulokset ylittävät kymmen- tai satakertaisesti sen, mihin työntekijä yksin olisi parhaimmillaankaan päässyt.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Johtajuus

1 2