Avainsana: yhteisön rakentaminen

Vapaaehtoisten kiittäminen

Kiittäminen

Kissa kiitoksella elää, sanotaan. Mutta vapaaehtoisten kohdalla kiittäminen todella on elämän lähde. Tuskin kovin moni toimii vapaaehtoisena siksi, että saisi siitä kiitosta, mutta jos kiitoksen sanaa ei koskaan lausuta, alkaa se pitkällä tähtäimellä laskea motivaatiota. Älä siis työntekijänä panttaa kiitoksen sanoja, vaan jaa niitä alttiisti aina kun siihen on aihetta. On hämmästyttävää, miten voimakas motivaattori oikeaan aikaan lausuttu kiitos voi olla. Tyhjät kiitokset ilman todellista syytä ovat tietenkin turhia ja syövät uskottavuutta.

Kiittää voi monella tavalla. Yksinkertaisimmillaan kiittäminen on sitä, että katsoo silmiin ja lausuu koko sydämestään kiitoksen siitä, että kyseinen henkilö on tehnyt tietyn homman niin upeasti. Astetta voimakkaampi on julkinen kiitos, vaikkakin joitain se saattaa nolottaa. Tällaisissa tapauksissa ja muutenkin erittäin tehokas tapa kiittää jotakuta on levittää hänestä positiivista juorua. Voi ikään kuin puolihuolimattomasti puhua hänestä hyvää selän takana. Yhtä varmasti kuin ikävät juorut myös nämä tulevat ennemmin tai myöhemmin asianosaisen tietoon.

Eräs tehokas tapa kiittää on järjestää vapaaehtoisille omat kiitosjuhlat. Erityisesti tämä on tarpeen, kun on yhdessä tehty jokin onnistunut projekti. Yhteinen juhla, jossa kiitokset sanoja jaetaan auliisti hyvän ruuan ja rentouttavan ohjelman ohessa, on motivaation kohottajana vertaansa vailla. Juuri mikään ei yhdistä porukkaa niin kuin yhteinen juhla haastavan projektin jälkeen. Juhlia voi järjestää muulloinkin. Tampereella on yhteisökohtaisia juhlia kevätkauden päätteeksi ja koko kaupungin kaikkien nuorten aikuisten vapaaehtoisten yhteinen juhla joulun alla. Viimeksimainittu on pyritty pitämään erittäin korkeatasoisena pukeutumisen, tarjoilun ja ohjelman suhteen. Olen nimittäin sitä mieltä, että vapaaehtoiset tekevät niin tärkeää työtä, että kerran vuodessa voi laittaa parasta pöytään vaikka se maksaisikin paljon.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

Vapaaehtoisten valmennus

Vapaaehtoisten valmennus

Oleellinen osa vapaaehtoisten motivaation parantamisessa on asianmukaisen valmennuksen järjestäminen. On todella turhauttavaa joutua tekemään tehtäviä, joita ei osaa ja joissa tuntee jatkuvasti kyvyttömyyttä. Siksi on tarpeellista, että kuhunkin tehtävään annetaan riittävä perehdytys. Monissa tehtävissä pelkkä perehdytys ei vielä riitä, vaan tarvitaan syväluotaavaa koulutusta. Panostaminen kuitenkin kannattaa, sillä valmennuksen myötä vapaaehtoiset kokevat kasvavansa ja näin heidän motivaationsa kohoaa. Eikä pidä unohtaa sitäkään, että osaamisen kasvaessa tietenkin myös työn jälki paranee.

a) Omien lahjojen ja paikan löytäminen

Ensimmäinen alue valmennuksessa on oman paikan ja omien lahjojen löytäminen. Monien seurakuntalaisten passiivisuus ei johdu laiskuudesta vaan siitä, ettei oman näköistä roolia ole vielä löytynyt. Joidenkin kohdalla syy on alemmuudentunteessa. Heistä tuntuu, etteivät he osaa mitään, eivätkä siksi halua tuppautua sotkemaan asioita. Omien lahjojen tunnistaminen on tärkeää myös siksi, usein uupuminen vapaaehtoistyössä johtuu väärässä tehtävässä palvelemisesta. Kun löytää tehtävän, jossa omat lahjat pääsevät oikeuksiinsa, se ei ole läheskään niin väsyttävää. Päinvastoin, mikäli työmäärä on mitoitettu oikein, tällainen tehtävä antaa enemmän kuin ottaa.

Omien lahjojen tunnistamiseksi on olemassa monia valmiita koulutuspaketteja ja kirjoja, joita voi hyödyntää. Ei ehkä kannata keksiä pyörää uudestaan vaan nöyrtyä valmiin materiaalin hyödyntämiseen. Itse olen käyttänyt ainakin Kansan Raamattuseuran materiaaleja sekä Seurakunnan luontaisen kehityksen kirjoja. Tällaisissa materiaaleissa on hyvän opetuksen lisäksi mukana testejä, jotka helpottavat omien lahjojen tunnistamista. Kurssin osalta on tärkeää, ettei se ole liian pitkä. Sanoisin, että parin illan kokonaisuus on jo ihan riittävä. Liian pitkä kurssi muodostuu helposti tulpaksi, kun tekemistä kaipaavien ihmisten kalenteria täytetään istumisella.

Lahjojen löytämiseen tähtäävän koulutuksen jälkeen suosittelen järjestämään henkilökohtaisen haastattelun jokaisen kurssilaisen kanssa. Tehtävä istuu luontevasti työntekijälle, mutta siihen voi periaatteessa kouluttaa myös jonkun vapaaehtoisen. Haastattelun tarkoitus on kartoittaa vaihtoehtoja, joissa koulutettava pääsisi mahdollisimman nopeasti kokeilemaan palvelemista. Mikäli kurssilaiselle ei varsin nopeasti löydetä sopivaa tehtävää, uhkaa kurssin anti jäädä teoreettiseksi ja varsin nopeasti hän valuu takaisin siihen, mistä lähdettiin. Eikä mitään lahjoja voi aivan varmuudella löytää kursseja käymällä, vaan vasta kokeilemalla tehtäviä käytännössä.

b) Tehtävissä kasvaminen

Oman paikan löytämisen jälkeen tarvitaan jatkokoulutusta. Koulutusta ei kuitenkaan kannata yleensä järjestää ennen tehtävissä palvelemista, sillä helposti koko homma valuu pelkäksi kouluttamiseksi ja motivaatio laskee, kun ei päästä tositoimiin. Vapaaehtoiset kannattaakin päästää moniin tehtäviin melko kouluttamattomina ja tarjota kurssitusta vasta siinä vaiheessa, kun he todella kokevat sitä tarvitsevansa. Tällöin oppimismotivaatio on korkealla ja jokaisella on käytännön kokemusta, jota voidaan hyödyntää koulutuksessa. Tämä ei tietenkään sulje pois välttämättömän perehdyttämisen tarvetta. On myös olemassa niin haastavia ja riskialttiita tehtäviä, ettei niihin voi päästää ilman kunnollista koulutusta. Esimerkkinä tällaisesta mainittakoon vaikkapa sielunhoito.

Jatkokoulutus tehtävissä palveleville on hyvä järjestää varsin kohdennetusti pienillekin kohderyhmille. Tällöin etuna on, että voidaan oikeasti paneutua nimenomaisesti sen tietyn tehtävän kysymyksiin ja iso osa koulutusta on keskustelua. Tampereella olemme järjestäneet koulutusta mm. ryhmien vetäjille, ylistyksen johtajille, rukouspalvelijoille ja pyhäkoulunopettajille.

c) Vapaaehtoisten omat illat

Eräs harkitsemisen arvoinen osa koulutusta ja myös kiittämistä on vapaaehtoisille suunnattujen iltojen järjestäminen. Kokemukseni mukaan illoissa on hyvä olla pieni elitistinen kynnys, jolloin vapaaehtoiset kokevat itsensä arvostetuiksi. Rajanvedon ei kuitenkaan kannata olla liian tiukka, sillä se herättää muissa ulkopuolisuuden tunnetta ja lähettää tekovanhurskaan piiloviestin. Mukaan kannattaa kutsua kaikki vapaaehtoiset ja sellaiseksi ryhtymistä harkitsevat.

Rajatun osallistujajoukon etuna on myös se, että illoissa voidaan käsitellä myös arkoja teemoja sekä aiheita, jotka vahvistavat sitoutumista ja osaamista. Tällaisia teemoja ovat mm. seurakunnan näyn syväluotaus, arvot, tulevaisuuden suunnitelmat ja yhteisön ongelmat. Välillä illan ohjelma voi olla kevyttäkin ja tavoitteet puhtaasti virkistymisessä. Se, kuinka usein vapaaehtoisten omia iltoja kannattaa järjestää, on tietenkin tapauskohtaista. Ehkä kerran kuussa on riittävä tahti, joskus riittää harvempikin taajuus.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Vapaaehtoisten kiittäminen

Vapaaehtoisten tukeminen

Vapaaehtoisten tukeminen

Suomen kirkolla on palkattuja työntekijöitä eniten koko maailmassa sen kokoon suhteutettuna. Tilanne on kuitenkin historiallisesti varsin uusi, sillä suurin osa viroista on perustettu aivan viime vuosikymmeninä. 1970-luvun puolivälissä työntekijöitä oli hiukan reilut 4000. Tällä hetkellä väkeä on palkattuna piirun verran yli 20 000. Kehityksen seurauksena kirkko on muuttunut luonteeltaan virastoksi, jossa ammattilaiset palvelevat asiakkaita vastineena jäsenmaksuille. Tämän kaiken seurauksena kirkosta on tulossa ammattilaisten kirkko, jossa seurakuntalaiset jäävät passiivisen vastaanottajan ja maksajan rooliin.

Toki vapaaehtoisilla on tälläkin hetkellä monia merkittäviä tehtäviä seurakunnissamme. Kirkkaimpana tähtenä loistaa rippikoulun isosjärjestelmä, joka lienee Suomen suurin vapaaehtoistyön muoto. Nuorisotyössä on monia muitakin osa-alueita, joissa vapaaehtoisten panos on täysin korvaamaton. Myös diakonian parissa on jo pitkään ymmärretty vapaaehtoistyön merkitys. Tampereella on syntynyt tästä loistavia esimerkkejä mm. Mummon kammari ja Suurella sydämellä –vapaaehtoispankki verkossa. Unohtaa ei sovi laajamittaista luottamushenkilötoimintaakaan.

Työntekijöiden roolin muututtava

Vapaaehtoisten käyttö kirkossa omaa valtavan kasvupotentiaalin. Unelmoin siitä, että määrätietoisen kehittämistoiminnan kautta kirkosta voisi tulla Suomen ylivoimaisesti suurin ja innostavin vapaaehtoisorganisaatio. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että ymmärrämme seurakuntalaisten roolin oikein sen raamatullisessa merkityksessä.

Yhteisöllisessä seurakunnassa vapaaehtoiset ovat toiminnan moottori. Ilman heidän panostaan mitään seurakuntaa ei ole, vaan kaikki kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Palkatun työntekijän tehtävänä ei ole tehdä kaikkea valmiiksi, vaan pikemminkin mahdollistaa vapaaehtoisten toimiminen. Seurakuntalaiset itse ovat ne, jotka sen seurakunnan varsinaisesti rakentavat. Tämä edellyttää monia perustavanlaatuisia muutoksia seurakuntien ajatteluun ja työntekijöiden toimintakulttuuriin.

Ensinnäkin työntekijöiden roolin on muututtava toiminnan toteuttajista sen ohjaajiksi ja mahdollistajiksi. Periaatetasolla varmaan suurin osa työntekijöistä ajattelee näin jo nyt, mutta sen eteen johdonmukaisesti toimimimen on yllättävän vaikeaa. Olen kuullut monen työntekijän suusta raskaan huokaisun, kun aletaan puhua vapaaehtoisten panoksen lisäämisestä. Taustalla on usein monia pettymyksiä ja epäonnistumisia. Joku kertoo siitä, kuinka seurakunnan vapaaehtoiset ovat kaikki jossain määrin epätasapainoisia persoonia. Joku taas kokee, että se seurakunnan aktiivijoukko on kuin siviilipuolustukseen ryhmittynyt sotilasosasto, joka ei pidä pastoriaan edes kunnon uskovaisena. Kolmas saattaa jakaa karvaan kokemuksensa, jonka mukaan nykyajan ihmisiä ei talkootyö juuri kiinnosta. Diakoniatyön uusien vapaaehtoisten iltaankin tuli kuulemma vain kourallinen eläkeläisiä.

En kiistä, ettei vapaaehtoisten panoksen kasvattamiseen liittyisi vaikeita haasteita. Olen itsekin kokenut lukuisia pettymyksiä tällä saralla. Kyllähän se harmittaa, kun keittiövuorolista ammottaa tyhjyyttään tai kun huolella kirjoitettuun sähköpostiviestiin uudesta projektista ei vastaa kukaan. Silti olen sitä mieltä, ettei vapaaehtoisten panoksen lisäämiselle ole vaihtoehtoja. Meillä ei tulevaisuudessa enää ole varaa nykyisenkaltaisen massiivisen ”palkka-armeijan” ylläpitoon.

Raamatun malli esikuvana

Vapaaehtoisuuden kehittäminen on ainoa keino yrittää pitää seurakuntatyön vaikuttavuus edes kohtalaisella tasolla. Seurakuntatyön teettäminen palkatulla työvoimalla on irvikuva Raamatun antamasta toimintamallista. Raamatussa jokainen uskova on Kristuksen ruumiin jäsen ja siten elintärkeä osa seurakunnan elämää.

Olen jo kirjoittanut työntekijän uudesta roolista aika paljon käsitellessäni johtajuutta yhteisössä. Jonkinasteinen johtajuus on luonteva toimenkuva useimmille työntekijöille. Heidän tehtävänsä on huolehtia siitä, että seurakunta kasvaa oikeaan suuntaan ja että kukin jäsen toimii oikeissa tehtävissä hyvällä motivaatiolla. Mikään tästä ei kuitenkaan tapahdu helposti, vaan vaatii paljon työtä. Pitkällä tähtäimellä työnteko kuitenkin alkaa tuottaa tulosta ja työntekijä pystyy moninkertaistamaan oman panoksensa vapaaehtoisten kautta.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Vapaaehtoisten organisointi

Lisää messusta, käytännöistä ja saarnasta

Ajankohta

Ehkä eniten ”normimessussa” moitittu asia on ajankohta. Perinteisessä agraariyhteiskunnassa sunnuntaiaamu oli varmasti hyvä aika mennä kirkkoon, mutta ei ehkä enää. Tämän tietävät kaikki, mutta miksi sitten on niin vaikeaa muuttaa jumalanpalveluksen aikaa? Syyksi on sanottu mm., ettei ole löytynyt mitään muutakaan alkamisaikaa, joka kävisi kaikille. Mutta jos näin on, niin eikö ainoa oikea johtopäätös olisi se, että annettaisiin kunkin seurakunnan itse päättää, milloin se pitää messunsa?

Varikko-messua vietetään sunnuntaisin kello 17. (Toim. huom. nykyään väkimäärän kasvettua Varikkomessua vietetään klo 16, jolloin on lapsille pyhis lapsille ja varhaisnuorille oma ”pyhiksensä” ja klo 18:30 messu ilman lasten kokoontumisia) Kokemus on osoittanut, että se on kohderyhmän kannalta hyvin lähellä optimiaikaa. Ajankohta on sen verran myöhäinen, että laiskinkin nuori aikuinen on varmasti jo herännyt, mutta samalla niin aikainen, että lapsiperheet voivat osallistua ja istahtaa hetkeksi teelle messun jälkeen. Kestoltaan messu on korkeintaan puolitoista tuntia.

Musiikki

Musiikki on keskeinen tekijä viihtyvyyden kannalta. Harva nuori aikuinen on urkumusiikin suurkuluttaja, eivätkä he yleensä hae sitä messustakaan. Onkin käsittämätöntä, miten vankkumaton hegemonia uruilla on. Soittimeen, jonka merkitys kulttuurissamme on täysin marginaalinen, satsataan miljoonia. Miksei samaa rahaa laiteta äänentoiston ja muun nykytekniikan tuomiseen kirkkoon? Näillä toimenpiteillä olisi varmasti suurempi merkitys ihmisten viihtymiselle kirkoissa.

Varikolla musiikki on toteutettu bändillä. Meillä vuorottelee tällä hetkellä 3-4 bändiä, joilla kaikilla on oma tyylinsä. Vaihtelussa on omat vahvuutensa, vaikka välillä mietinkin, onko variaatiota jo liikaa. Mutta toisaalta kaikki bändit ovat hyvätasoisia ja ihmiset ovat olleet tyytyväisiä, joten siitä päätellen konsepti toimii ja tuo sopivasti vaihtelua. Lauluja messussa poimitaan useista traditioista. Karkeasti arvioituna virsiä on kolmasosa, ylistyslauluja puolet ja loput ovat joko Tuomas- tai riparilauluja. Laulujen sanat heijastetaan power point -tekniikalla seinälle, mikä on kokemukseni mukaan paljon toimivampaa kuin laulukirjojen käyttö.

Musiikin ohella äänentoiston merkitys on huomattavan tärkeä. Ei kannata pilata hyvää bändiä huonolla äänentoistolla. Useimmissa tapauksissa äänentoisto edellyttää rohkeita investointeja joko omiin tai vuokralaitteisiin. Lisäpaineita tuo se, että kirkot on yleensä suunniteltu aivan toisenlaista musiikkia ajatellen ja niinpä niissä pystyy miksaamaan vain kalliilla laitteilla ja huippuammattilaisen taidoilla. Satsaus kuitenkin kannattaa. Varikolla on sikäli upea tilanne, että kirkkotila on modernimmasta päästä ja penkit ovat pehmeät. Silti jo messua perustettaessa ostimme usean tuhannen euron äänentoistolaitteet.

Aloitusosio

Messun aloituksella on kaksi tavoitetta: tunnelman vapauttaminen ja virittyminen Jumalan kohtaamiseen. Tunnelman vapauttaminen on Varikolla jätetty juontajan vastuulle. Hänen tehtävänsä on luoda riittävän turvallinen ja rento ilmapiiri. Aluksi juontaja kertaa messun käytännöt, jotta jokainen pääsee jyvälle messun kulusta ja erityispiirteistä. Tämän jälkeen seuraa yleensä jokin pieni tunnelmaa vapauttava juttu. Se voi olla vitsi, jokin helppo toiminnallinen juttu, haastattelu, äänestys, video tms. Usein pienikin juttu, jolle saa vähän hörähtää, vapauttaa jäykkää messuilmettä jo kummasti.

Messun juontaminen on erittäin haastava tehtävä ja siksi juontajan valitseminen huolella on tärkeää. Messun juontamisen tekee hankalaksi vuosisatainen perinne. Sen johdosta ihmiset vajoavat kirkkoon astuessaan tietynlaisen alakulon valtaan. Hetki sitten naurava ja eläväinen porukka muuttuu kuin taikaiskusta kirkon ovella syntitaakan painamaksi, alakuloiseksi seurueeksi. Siksi messuväen ilmapiiriä on erittäin vaikea saada vapautuneeksi. Ainakaan se ei onnistu väkisin. Jos kirkkoväkeä yritetään väkisin saada rentoutumaan, porukka ehkä jäykistyy entisestään ja pahimmillaan ahdistuu niin paljon, että kirkkovierailut jäävät siihen.

Kun aletaan varovasti mutta määrätietoisesti kylvää toisenlaista messukulttuuria, vakiokävijät alkavat hiljalleen vapautua ja pari vuoden sitkeän työn tuloksena seurakunta rentoutuu sen verran kuin se suomalaisille ylipäätään on mahdollista. Riehakkaita meistä ei tule varmaan ikinä.

Aloituksen toinen perustavoite on virittäytyä Jumalan kohtaamiseen. Kun normaali seurakuntalainen tulee messuun, hän yleensä pölähtää sinne keskeltä elämää levottomana. Häntä on autettava laskeutumaan arjen hälinästä tässä ja nyt Jumalan kohtaamiseen. Hyviä välineitä tähän ovat musiikki, rukous, hiljaisuus ja ylistys. Niitä harjoittamalla sielu vähitellen löytää oikean taajuuden ja on valmis Jumalan kohtaamiseen.

Ripin paikka

Perinteisesti messussa on heti alkupuolella rippi. Vaikka rippi on tarpeellinen, onko sen oikea paikka messun alussa? Muistan kun eräs harvoin kirkossa käyvä ystäväni kertoi satunnaisesta kirkkoretkestään. Hän kuvaili, että oli aivan upeaa lähteä kirkkoon. Matkalla aurinko paistoi ja linnut visersivät ja mieli täyttyi kiitollisuudella. Mutta kun messu alkoi, alettiin heti syyllistää ja tunnelma muuttui raskaaksi. Edes puolivillainen synninpäästö ei pelastanut tunnelmaa. Tämä on tietysti vain yhden ihmisen kokemus, ja onhan totta, että synti erottaa ihmisen Jumalasta ja sen käsitteleminen on tärkeää. Silti haluaisin kyseenalaistaa käytännön. Onko todella niin, että kun ihminen tulee kohtaamaan Jumalaa, niin Jumala ensimmäisenä puuttuu ihmisen syntiin?

Ajattele hetki tuhlaajapoikavertausta. Siinähän isä juoksee poikaansa vastaan ja ottaa hänet syliin eikä edes suostu kuuntelemaan syyllisyydensekaista soperrusta. Päällimmäisenä ei ole tuhlattu omaisuus vaan ilo siitä, että poika tulee takaisin. Sama idea näkyy Isä meidän -rukouksessa. Siinäkin synnintunnustus tulee vasta alkuylistyksen ja päivittäisten pyyntöjen jälkeen. Olisiko tämä parempi kohta ripille messussa?

Sanaosio

Viime vuosikymmenet on puhuttu saarnan kriisistä. Ja totta on, että varsin usein saarnat ovat tylsiä ja mitäänsanomattomia. Ratkaisu saarnan kriisiin on ollut saarnan lyhentäminen. Ratkaisu on sinänsä kuulijaystävällinen. Normaali kuulija kestää joko huonon tai pitkän saarnan mutta niiden yhdistelmä on liikaa. Silti oikea ratkaisu ongelmaan ei ole saarnojen lyhentäminen vaan parantaminen.

Liian lyhyt saarna on itse asiassa ihmisten pettämistä, sillä saarna on monille keskeinen syy osallistua jumalanpalvelukseen. Lyhyet saarnat ovat sikälikin turmiollisia, että ne edesauttavat kristillisen tietotason ohentumista maassamme. Jos saarna on alle kymmenminuuttinen, ei siinä ajassa yksinkertaisesti ehdi opettaa mitään kovin syvällistä. Kokemukseni mukaan alle 15 minuutissa ei juuri voi opettaa kokonaisuuksia. Mielestäni messusaarnan ihannepituus on noin 20 minuuttia. Siinä ajassa pystyy opettamaan jonkin raamatullisen kokonaisuuden, mutta silti saarna ei syö kohtuuttomasti aikaa muilta messun osilta. Sen verran myös keskivertokuulija pystyy melko hyvin keskittymään, mikäli saarna on ulosanniltaan kohtuullinen. Huippusaarnaa kuuntelee puolet pitempäänkin.

Miten hyvä saarna syntyy?

Miten sitten saarnoista saisi niin hyviä, että 20 minuuttia ei tuntuisi kuulijoista rangaistukselta? Monien saarnaajien kohdalla ratkaisu olisi vähempi yrittäminen. Monet papit ovat loistavia seuramiehiä, mutta he menevät kipsiin kavutessaan saarnatuoliin. Väitän, että monesti syy on liika yrittäminen. He ehkä ajattelevat, että saarnan pitää olla tyylitelty juhlapuhe tai syvällinen esitelmä. Mutta kuka jaksaa kuunnella juhlapuheita? Mieluummin saarnaajan tulisi pyrkiä olemaan mahdollisimman luonnollinen ja vain yksinkertaisesti sanomaan sen, mitä hänellä on sydämellään. On parempi puhua kömpelösti ja aidosti kuin tyylikkäästi mutta mitäänsanomattomasti.

Toinen peruslääke on miettiä, mitä puheella haluaa saada aikaan. Päivikki Antola teki taannoin laajan tutkimuksen suomalaisista saarnoista. Hätkähdyttävin tutkimustulos oli, että keskimäärin saarnat eivät pyrkineet muuttamaan mitään. Toisin sanoen keskimäärin saarnan olisi aivan hyvin voinut jättää pitämättä. Mitä mieltä on kavuta saarnatuoliin, jos puheella ei halua muuttaa mitään? Itselläni oli pitkään tapana kirjoittaa saarnani alkuun yhdellä lauseella puheen tavoite mahdollisimman konkreettisesti. Kirjoitin esimerkiksi: ”kuulija ymmärtää armon ja turvautuu Kristukseen” tai ”kuulija uskaltautuu kertomaan ystävälleen henkilökohtaisesta suhteestaan Jeesukseen” tai ”kuulija päättää tehdä hyvän teon jollekin lähimmäiselleen”. Nyt tapa on vähän jäänyt mutta suosittelen sitä. Kun puheen viestin kiteyttää yhdellä virkkeellä, on se paljon helpompi sanoa monella sanalla.

Kolmas peruslääke on tarinoiden käyttö. On suorastaan huvittavaa seurata, mitä kuulijoissa tapahtuu puheen aikana: Aina kun puheessa alkaa jokin elävästä elämästä kertova juttu, ihmisten mielenkiinto herää mutta kun asiapuhe jatkuu, alkaa mielenkiinto hiipua, kunnes taas tulee uusi tarina… Olen havainnon perusteella luonut itselleni systeemin, joka takaa riittävän määrän tarinoita puheeseen. Systeemin mukaan merkitsen puherunkoon kaikki jutut pienellä tähdellä. Viimeistelyvaiheessa tarkistan, että puheessa on näitä tähtiä tasaisin välein, ja jos jossain kohdassa on liian pitkä väli, keksin siihen jutun vaikka väkisin.

Eväitä arkeen

Suomalaisia saarnaajia vaivaa hirveä paine, että joka kerta pitäisi olla jotakin ainutlaatuista ja uutta sanottavaa. Minusta näin ei tarvitse olla. Saarnan tehtävä ei ole julistaa uusia ajatuksia, vaan Raamatun ikuisia totuuksia. Ei ole paha jos saarnaaja keksii uuden näkökulman vanhoihin asioihin, mutta yleisesti ottaen on viisaampaa opettaa klassista kristinuskoa kuin omia päähänpistojaan. Emmehän me julista itseämme vaan Kristusta, sanoo Paavali. Sitä paitsi nykykristittyjen piirissä vallitsee syvä sekaannus jopa kristinuskon perusasioiden suhteen. Saarnastuolin ei tulisi olla paikka, jossa tätä soppaa hämmennetään lisää.

Opiskeluaikana meitä tulevia pastoreita rohkaistiin saarnaamaan evankeliumitekstistä. Tekstuaalisessa linjassa on omat vahvuutensa mutta itse suosin temaattisia saarnoja. Syy on, että tekstiin pidättäytyminen usein vaikeuttaa kuulijoiden arkeen liittyvän näkökulman löytämistä. Saarnassahan pitää ensin analysoida tekstiä ja vasta sitten vasta päästään kuulijoiden arkeen – jos päästään. Ja kuitenkin toimivan saarnan pitää antaa eväitä arkeen ja käytännön elämään. Jos saarna on pelkkä teologinen esitelmä, siitä ei saa sitä ravintoa, jota ihmiset kirkosta hakevat. Temaattisessa saarnassa sen sijaan voi lähteä suoraan liikkeelle jostakin arjen kysymyksestä ja tutkia, mitä Raamattu siitä opettaa. Ihmisten kysymyksistä ja tarpeista puhuminen on yleensäkin viisasta. Jeesus toimi niin enkä näe mitään syytä, miksei meidän pitäisi noudattaa hänen esimerkkiään.

Varikolla on ennen jokaista messua valmistelukokous edeltävänä keskiviikkona. Kokouksessa käydään läpi teknisiä yksityiskohtia, rukoillaan ja käsitellään tuleva saarna. Viimeksimainittu tarkoittaa sitä, että saarnaaja pitää puheensa messutiimille, joka antaa siitä heti suoran palautteen. Tämän palautteen pohjalta saarnaaja voi vielä viilata tuotostaan ennen varsinaista koitosta. Vaikka systeemi on saarnaajan kannalta nöyryyttävä, se on silti erittäin suositeltava. Jo pelkästään saarnan pitäminen etukäteen parantaa sitä huomattavasti, puhumattakaan arvokkaista vinkeistä, jotka auttavat kehittämään puhetta.

Rukousosio

Messun esirukous on yleensä koko messun tylsin osio. Minä en ainakaan juuri koskaan pysty keskittymään kirjasta luettuun sepustukseen, jossa käydään läpi koko maailma kolmessa minuutissa. En edes silloin, kun olen itse johtamassa rukousta. Joskus mietin, pystyykö Jumalakaan siihen keskittymään, mutta toisaalta hän osaa sen varmasti jo ulkoa. Ratkaisu esirukouksen kriisiin on ollut pitkälti sama kuin saarnankin eli lyhentäminen. Tämä taas on vienyt rukouksesta mahdollisuuden kohdata Jumala ja siitä on tullut entistäkin tylsempi.

Varikolla rukousosio on yleensä varsin pitkä, se kestää noin puoli tuntia. Se ei kuitenkaan tunnu pitkältä tai raskaalta, sillä se koostuu monista erilaisista osioista. Näin mielenkiinto pysyy yllä. Varikon rukousosio muodostuu tavallisesti neljästä osasta, jotka ovat itsetutkistelu, ylistys, esirukous ja kuuntelu. 

a) Itsetutkistelu

Itsetutkistelu tarkoittaa useimmiten pientä hiljaisuutta ja rippiä. Ripin tunnustusosan vetää yleensä rukousjohtajana toimiva maallikko omin sanoin. Hän tunnustaa yleisen syyllisyyden seurakunnan puolesta. Sen jälkeen pappi julistaa synninpäästön, joko klassisesti kirjasta tai omin sanoin. Tässä yhteydessä pappi on yleensä myös kerrannut evankeliumin ydinsanoman ja rohkaissut uskomaan siihen.

Jumalan edessä pysähtyessä mieleen nousee varmasti paljon muutakin kuin vain synti. Meissä kaikissa on paljon rikkinäisyyttä, pettymyksiä, toiveita ja pelkoja. Aina välillä nämä muutkin ulottuvuudet on hyvä tuoda Jumalalle. Puhunkin tässä yhteydessä valoon astumisesta pelkän ripin sijasta. Valoon astuessamme tuomme koko persoonamme Jumalan parannettavaksi. Kun näin toimitaan, tulee päästösanojen sisältää synninpäästön lisäksi Jumalan täydellisen hyväksynnän julistamisen koko elämän ja persoonan ylle. Lisäksi tässä yhteydessä voi lausua lyhyen rukouksen sielun haavojen parantumiseksi.

b) Ylistys

Synninpäästön jälkeen seurakunta nousee seisomaan ja laulaa ylistyslaulun tai virren. Varikolla ylistys ei kuitenkaan yleensä jää yhteen lauluun, vaan sitä seuraa ylistysosio. Osio on saanut vaikutteita vapaiden suuntien ylistyskokouksista, mutta on luonteeltaan hiukan maltillisempi. Olen pannut merkille, että juuri tämä osio on herättänyt kummastusta periluterilaisten keskuudessa. Moni on kokenut, että ylistysosio on epäluterilainen. Syytös hämmentää, sillä kysehän on Jumalan ylistämisestä, minkä pitäisi olla kaikille kristityille luonnollinen asia.

Varmaankin yksi syy ylistyksen vierastamiseen on se, että nykyinen ylistyskulttuuri tulee meille pitkälti Amerikan kautta. Ja kuten tunnettua, uskonasioissa tuolta suunnalta tulleet asiat koetaan usein epäilyttäväksi. Ei kellään ole mitään amerikkalaisia autoja, leffoja, musiikkia tai ruokia vastaan, mutta jostain syystä uskonnollisuuden suhteen asenne on toinen. Ylistämisen ei kuitenkaan tarvitse olla ”amerikkalaista”. On suomalaisiakin tapoja ylistää.

Joskus annetaan ymmärtää, että ylistäminen on vapaiden suuntien heiniä ja kunnon luterilainen ei ylistä. Ekumeenisesti katsottuna tällaiset ”kunnon luterilaiset” ovat kuitenkin varsin pieni vähemmistö maailman kristittyjen joukossa. Muistan esimerkiksi Roomassa osallistuneeni yhteen väkevimmistä ylistyskokouksistani ikinä. Se tapahtui roomalaiskatolisessa kirkossa. Seremoniassa parikymmentä pappia polvistuili ja kiersi alttaria suitsukepönttöä heilutellen. En ole latinan kielen erityisasiantuntija, mutta se vähä mitä ymmärsin, oli puhdasta praisea. Ja jos olet käynyt ortodoksisessa messussa, niin olet varmasti huomannut, että melkein kaikki laulut ja rukoukset ovat ylistystä. Minusta näyttääkin, että pohjoinen luterilaisuus on melkein ainoa kristinuskon haara, jossa ylistäminen on ongelma. Olisiko siis aika ottaa Raamatun sadat kehotukset tosissaan ja alkaa ylistää Herraa muutenkin kuin ehtoollisliturgiassa!

Ylistäminen on syytä ottaa vakavasti myös siksi, että se aivan selvästi synnyttää aitoa Hengen paloa. Jokainen joka on päässyt sisään ylistämisen maailmaan, on varmasti huomannut kuinka voimallinen ilmiö se on. Koko seurakunnan yhteinen ylistys vapauttaa Jumalan läsnäolon kokemista sydämessä. Se tuo iloa ja voimaa usein niin nuutuneeseen hengelliseen elämään. Juuri siksi luterilainen messu kaipaa ylistystä kuin aavikko sadetta.

c) Esirukous

Esirukousosion toteuttaminen Varikolla vaihtelee. Useimmiten kirkkoon tulijoille jaetaan paperilappunen, johon pyydetään kirjoittamaan oma rukouspyyntö. Pyynnöt kerätään rukousosion aluksi ja niiden puolesta rukoillaan teemoittain jäsenneltynä. Tämä on varsin yleinen tapa ja toimii hyvin myös messussa. Ainoa ongelma on pyyntöjen runsaus; jokaista lappua ei pystytä käsittelemään kunnolla.

Toinen yleinen tapa on, että rukousjohtajalla on koottuna erilaisia elämän osa-alueita, joita hän sitten luettelee messussa ja ne jotka haluavat rukousta itselleen tai läheiselleen mainitusta aiheesta, nostavat kätensä sen merkiksi. Sitten rukoilija rukoilee lyhyesti teeman ja niiden ihmisten puolesta, jotka nostivat kätensä. Tämän tavan etuna on nopeus ja henkilökohtaisuus.

Joskus vastaavaa ideaa toteutetaan siten, että kirkkoväki laitetaan rukoilemaan aiheiden puolesta penkeissä, joko yksin tai pareittain. Monia muitakin tapoja on kokeiltu, mm. esirukousseinää, rukousalttareita, rukousaiheen tuomista alttarille yms. Yhteinen idea kaikissa on, että messuun osallistujat päättävät aiheet, joiden puolesta rukoillaan. Tämä auttaa ihmisiä todella yhtymään rukouksiin.

Esirukousta täydennetään vielä rukouspalvelulla, joka on järjestetty joko ehtoollisen ajaksi tai messun loppuun. Käytännössä systeemi toimii siten, että koulutettujen rukouspalvelijoiden luokse voi mennä suoraan ehtoollispöydästä saamaan siunauksen. Välillä rukouspalvelu on järjestetty messun jälkeen rinnakkain tarjoilun kanssa. Tällöin rukouspalveluun jää enemmän aikaa, mutta toisaalta kynnys voi nousta aikataulullisista syistä.

d) Kuuntelu

Viimeinen vaihe rukousosiossa on kuuntelu. Mielestäni on tärkeää opettaa ja käytännössä toimia siten, että rukous on dialogi, ei monologi. Jumala siis ihan oikeasti osaa puhua, ja myös puhuu meille, jos vain haluamme häntä kuunnella. Käytännössä toteutamme tämän messussa siten, että rukousosion lopuksi ihmisiä kehotetaan olemaan hetki aivan hiljaa ja kuuntelemaan, mitä heidän sisimmässään tapahtuu. Osa porukasta silloin todella ”kuulee” Jumalan puhetta, mutta monet eivät koe muuta kuin hetken rauhoittumisen. Molemmille porukoille hiljaisuus on kuitenkin tärkeä elementti messussa. Ylipäätään on hyvä, että messussa on tällaisia hiljaisia osia, eikä kaikkea täytetä ohjelmalla.

Joskus messussa on mahdollisuus profetoida eli välittää sydämelle laskeutunut sanoma koko kirkkoväelle. Tämä mahdollisuus ei ole kuitenkaan avoin kaikille, vaan ainoastaan valtuutetuille ”profeetoille”. Muut voivat jakaa ajatuksiaan ja profetioitaan pienryhmissä ja pienemmissä tilaisuuksissa, mutta messussa ääneen päästetään vain koetellut profeetat. Systeemi on mielestäni varsin toimiva ja takaa tietyn luotettavuuden. Täysin avointa malliakin olemme kokeilleet, mutta silloin osa viesteistä on niin puhdasta tajunnanvirtaa, että sillä tuskin on mitään tekemistä Jumalan kuuntelemisen kanssa.

e) Ehtoollisosio

Ehtoollinen on messun ydin, ja vaikka se nykymuodossaan onkin kaukana alkuperäisestä ateriayhteydestä, se on edelleen messun kliimaksi. Ehtoollisliturgiaan on aikojen saatossa kiteytynyt upea teologinen ansatsi. Ehtoollinen onkin nykymessussa sen kaikkein paras ja toimivin osa. Siksi emme ole Varikollakaan tehneet sille mitään kovin tavatonta. Miksi sitä pitäisikään muuttaa jos se kerran toimii?

Ehtoollisliturgian suhteen Varikolla on kuitenkin tehty joitakin pienehköjä muutoksia. Liturgiasta on karsittu pois kaikki, joka ei ole välttämätöntä ydintä. Jumalan karitsa –hymni, ehtoollisvuorolaulu ja nykymuotoinen prefaatio on karsittu pois, osin käytännöllisistä syistä ja osin siksi, että niiden teologiset perusteet ovat aika heppoisia. Luterilaisen tunnustuksen mukaanhan ehtoolliseen tarvitaan vain asetussanat, ehtoollisaineet ja seurakunta. Ja jos halutaan olla ekumeenisesti solidaarisia, voidaan minimiin lisätä vielä epikleesi. Kaikki muu on enemmän tai vähemmän ylimääräistä, josta voidaan tarpeen tullen luopua.

Varikon ehtoollisrukousta voisi luonnehtia siten, että se on messun ylistysosion huipentuma. Tyylillisesti pyritään lämpimään mutta ylevään sävyyn, jotta toimituksen pyhyys tulisi esiin. Itse olen pitänyt parhaana lausua ehtoollisrukoukset improvisoiden, koska siten ylistys kumpuaa sydämestä. Aluksi improvisoiminen oli hankalaa, koska ehtoolliseen ei oikein sovi puhekieli. Harjoittelun kautta olen mielestäni löytänyt toimivan tyylin. Improvisointiin liittyy myös vaatimus ehtoollisteologian hyvästä hallinnasta – eihän ehtoollisrukous saa olla mitä tahansa höpötystä, vaan sen täytyy olla toimituksen pyhyyden arvoista ja teologialtaan syvällistä.

f) Jatkot

Messuoppaat yleensä päättyvät siihen, kun juhlalliset lähettämissanat saadaan lausuttua ja kanttorin loppusoolo on kajahtanut. Tehtävä suoritettu – nyt voidaan lähteä kotiin? Ei suinkaan, vaan tästä alkaa vasta messun toinen osa, ihmisten kohtaaminen. Kohtaaminen on vähintään yhtä tärkeää kuin messuaminen. Kuten on jo moneen kertaan todettu, nyt ei olla rakentamassa toimintaa vaan yhteisöä. Ajattelen itse jopa niin, että ellei messussa tapahdu kohtaamista, se ei oikeastaan ole jumalanpalvelus ollenkaan. Kohtaaminen on yhtä tärkeä osa messun ydintä kuin sana ja ehtoollinen. Turhaan ei puhutakaan pyhästä seurustelun sakramentista (jonka vaikuttava aine on luterilaisessa traditiossa useimmiten kahvi).

Jatkojen ydinajatus ei ole nälkäisten ruokkiminen vaan ihmissuhteiden syntyminen ja harjoittaminen. Siksi tarjoilupuolesta on turha ottaa paineita. Olen ollut onnistuneilla jatkoilla, joissa tarjottiin ainoastaan lasillinen tuoremehua kirkon eteisessä, mutta myös messujatkoilla, joissa on syöty tortilloja kaikilla mausteilla hyvän musiikin säestyksellä. Toki jälkimmäinen vaihtoehto sai kokemaan itsensä todella tervetulleeksi ja kontakti vieruskavereihin hyvän aterian äärellä oli parempi. Mutta haluan varoittaa liiasta kunnianhimosta tarjoilun suhteen. Monet messujatkot ovat ajan oloon hyytyneet, koska ei ole löytynyt tarpeeksi vapaaehtoisia niitä pyörittämään. Tarjoilun järjestäminen on ollut liian työlästä ylimitoitettujen laatuvaatimusten vuoksi. On siis parempi järjestää jatkot köykäisesti kuin jättää ne järjestämättä kokonaan.

On oleellista miettiä, miten ihmisten olisi mahdollisimman luontevaa lyöttäytyä toistensa seuraan ja tulla kohdatuksi. Ensinnäkin jatkopaikan on oltava mahdollisimman viihtyisä. Paikka ei voi olla kovin kaukana kirkosta, sillä arat ja epäröivät katoavat matkalla. Parasta on jos tila on samassa rakennuksessa. Paikassa on hyvä olla pöytiä ja ehkä tuolejakin ryhmiteltynä kahvilamuotoon, jolloin syntyy sopivan kokoisia porinaryhmiä. Tosin näissä ryhmissä on helposti ongelmana se, että ne kokoavat ennestään tutut yhteen ja uudet jäävät näin helposti ulkopuolisiksi. Siksi olemme joskus kokeilleet pitkiä pöytiä varsin hyvällä menestyksellä.

Mikäli klikkiytyminen on ongelma, kannattaa yrittää luoda systeemejä, joissa uudet kävijät voivat löytää ainakin toisensa. Helsingin Tuomasmessussa on käytetty onnistuneesti teemallisia porinapöytiä, joihin kuka tahansa ko. aiheesta kiinnostunut voi mennä keskustelemaan vaikkapa päivän saarnasta. Varikolla olemme kokeilleet ns. tutustumisaluetta eli selkeästi merkittyä aluetta, jonka sisällä ”joutuu” tutustumaan uusiin ihmisiin. Näiden menetelmien hyvä puoli on se, että ne saattavat kaikki tutustumishaluiset yhteen eivätkä väkivalloin riko vanhoja kaveriporukoita. Onhan eräs tärkeä syy käydä kirkossa juuri tuttujen tapaaminen.

Jatkoilla järjestettävän ohjelman suhteen ollaan Varikolla varsin pidättyväisiä. Pahimmillaan kirkkokahvien ohjelmanumerot turmelevat mahdollisuuden kohdata toinen ihminen. Jos ohjelmaa kuitenkin haluaa järjestää, kannattaa sen olla interaktiivista ja kepeää. Varikolla on joskus käyttänyt mm. improvisaatioteatteri ja stand up –koomikko tai on laulettu karaokea. Kuulostaa varmasti kevytmieliseltä – ja niin pitääkin! Jatkojen ainoa varsinainen idea on auttaa ihmissuhteiden syntymisessä. Sitä ei edistä raskasmielinen ohjelma tanakan messun päälle. Jätetään siis luennot ja diasarjat ja keskitytään kahvin ryystämiseen mukavassa seurassa.

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Vapaaehtoisten tukeminen

Messun uudistaminen

Messun uudistaminen 

Keskustelua jumalanpalveluksen uudistamisesta on käyty vuosikymmeniä. On arvosteltu oikeastaan kaikkia messuun liittyviä yksityiskohtia: ajankohtaa, musiikkia, ilmapiiriä, kielenkäyttöä, rakennuksia, pappiskeskeisyyttä, kaavamaisuutta jne. Kritiikki on kuitenkin kohdistunut lähes pelkästään messun muotoon, ei sisältöön. Juuri kukaan ei ole vastustanut sitä, että messussa pidetään esillä Jumalan sanaa, rukoillaan ja vietetään ehtoollista. Ongelma on siis, että nämä sinänsä hyvät elementit tarjoillaan turhan puisevassa muodossa.

Tämä lkertoo, että messua ja sen aarteita tarvitaan. Jos messun ilmiasua siis saadaan muutettua, ihmiset alkavat valua takaisin. Tästä todistavat myös kirkolliset tilastot. Perusmessun suosio laskee tasaisen varmasti, mutta erityismessujen suosio kasvaa. Näyttää siltä, että jo varsin pienellä viilauksella kävijämäärä on moninkertaistunut. Hyvänä esimerkkinä voisi mainita vaikka suositut Pop- ja Metallimessut. Niissähän ei loppujen lopuksi ole muutettu kuin musiikki ja ehkä hiukan ilmapiiriä, ja heti on kirkko täynnä. Rohkaiskoon tämä meitä kehittämään jumalanpalveluksiamme, sillä uusien messujen ennuste on erittäin hyvä.

Oma historiani messu-uudistajana juontuu viimeisimpään jumalanpalvelusuudistukseen. Nyt kun tapahtumasta on kulunut jo hyvän aikaa, voidaan sanoa ääneen, että uudistus ei ole tuottanut kovin positiivista tulosta. Uudistuksessa oli kyllä paljon hyviä avauksia, mutta messun varsinaiset ongelmat eivät sillä korjaantuneet. Muutokset ovat olleet kosmeettisia. Tätä pettymystä demonstroimaan teimme Kirkkopäiville 90-luvun lopussa Groove-messun. Sen idea oli yksinkertainen. Toteutimme vanhan jumalanpalveluskaavan, mutta musiikki tehtiin eri tavoin: jykevät liturgiat ja virret kajahtelivat bändille sovitettuina. Tulos oli mielestäni upea. Vanhan liturgian melodiat ovat kuin luotuja nykymusiikille – vaikeita tahtilajeja lukuun ottamatta – ja ne toimivat erittäin hyvin.

Messun tavoitteet

Ydinkysymys messua uudistettaessa on ymmärtää messun tarkoitus. Ilman tarkoituksen ymmärtämistä saatetaan turmella paljon hyvää. Uudistaminenhan ei ole itsetarkoitus, vaan sitä tarvitaan, koska nykymuodossaan jumalanpalveluksen tarkoitus ei toteudu parhaalla mahdollisella tavalla. Nyt iso joukko suomalaisia jää pyhien salaisuuksien ulkopuolelle, koska messun tyyli ja kulttuuri ovat heille vieraita.

Toisaalta, kun messun tarkoitus ymmärretään hyvin, ollaan jo ainakin puolivälissä messun uudistamista. Nimittäin sen jälkeen tarvitsee enää pohtia, miten messun tarkoitus ja tavoitteet voidaan parhaiten toteuttaa nykykulttuurissa. Ja näin jumalanpalvelusuudistus onkin valmis! Yksinkertaista, mutta käytännössä yllättävän vaikeaa.

Kun lähdette uudistamaan messua, ehdotan, että aloitatte sen messun tarkoituksen työstämisellä. Pohtikaa perusteellisesti, miksi jumalanpalvelusta vietetään. Sen jälkeen voitte pohtia kohderyhmänne ja nykykulttuurin näkökulmasta, miten messun tavoitteet toteutetaan parhaiten.

Itse olen omissa pohdinnoissani päätynyt, että messun tarkoitus voidaan tiivistää viiteen perustavoitteeseen. Teidän ei tietenkään tarvitse urautua tähän listaan, vaan hyödyllisempää on aloittaa prosessi alusta alkaen ja löytää yhdessä messun luovuttamattomat tavoitteet.

a) Tuottaa Jumalalle kunniaa

Ihmisen perimmäinen päämäärä on viettää ikuisuus Jumalaa ylistäen. Messu on taivaallisen jumalanpalveluksen antisipaatiota, esimakua. Vietämme siis messua, jotta voisimme ylistää Jumalaa ja tuottaa hänelle kunniaa.

Messua uudistettaessa ydinkysymys on, miten meidän kulttuurissamme ylistetään. Vastausta voi etsiä vaikka rokkikonserteista, urheilutapahtumista tai vastaavista tapahtumista. Mitä tapahtuu, kun maailmanluokan artisti astuu tuhansien ihmisten eteen tai kun jääkiekkojoukkue tekee maalin? Kansa nousee seisomaan, nostaa kätensä ja hurraa. Myös nykyihminen osaa siis ilmaista ylistystä ja iloa.

Mitä nämä havainnot opettavat meille messusta ylistämisen näkökulmasta? Minkälainen olisi messu, jossa voisimme aidosti ilmaista Jumalalle kiitollisuutemme ja ylistyksemme? Millaisia muutoksia se edellyttäisi messun ilmapiiriin, musiikkiin ja kulttuuriin?

b) Oppia Jumalan sanasta

Saarnan tarkoitus on opettaa uskon perusasioita, jotta kuulijat saisivat hengellistä ravintoa ja heissä tapahtuisi hengellistä kasvua. Toisaalta saarnan tehtävä on toimia armonvälineenä. Saarnattu sana kohdistaa lain ja evankeliumin kaksiteräisen miekan kuulijan sydämeen.

Saarnan osalta keskeinen kysymys on, miten nykykulttuurissa puhutaan ja opitaan. Viimeisten vuosien pedagogisen kehityksen ydinajatus on ollut konstruktivismi. Sen mukaan ihminen oppii uutta jäsentämällä sitä omaehtoisesti siihen, mitä hän tietää asiasta jo ennestään. Siksi oppiminen ei ole yksisuuntaista informaation kaatamista, vaan vuorovaikutusprosessi. Oppija on oleellinen osa oppimistapahtumaa.

Mitä nämä tiedot opettavat meille messusta saarnan ja hengellisen kasvun näkökulmasta? Millainen saarnan tulisi olla, jotta se edistäisi oppimista mahdollisimman tehokkaasti?  Millainen tulisi olla kuulijan rooli?

c) Harjoittaa yhteyttä ja palvella armolahjoilla

Kun Paavali kuvaa alkuseurakunnan jumalanpalvelusta, hän tiivistää sen ajatukseen, että jokaisella on jotakin annettavaa (1 Kor 14:26). Paavalille messu ei ollut ammattilaisten vetämä show, vaan kaikkien seurakuntalaisten yhteinen juttu. Messu oli kristittyjen yhteyden kliimaksi.

Miten me voimme rakentaa messusta sellaisen, jossa jokaisella on jotakin annettavaa? Mitä se edellyttää kaavalta, kokoontumistilalta tai pappien roolilta? Miten huolehdimme siitä, että jokainen joka haluaa, tulee kohdatuksi ja että messu voisi meillekin olla yhteyden juhla?

d) Rukoilla yhdessä

Seurakunnan yhteisessä rukouksessa on voimaa. Monelle ihmiselle tärkeä syy tulla messuun on saada omat asiansa yhteisen rukouksen alle. Tästä kertovat suositut esirukouspalstat. Toisaalta messussa kannetaan Jumalan eteen kaikille yhteisiä asioita.

Miten huolehdimme siitä, että kunkin asioiden puolesta rukoillaan? Millä tavoin ihmisten olisi helpointa tuoda asiansa rukoiltavaksi? Millaista rukouksen kielen tulisi olla?

e) Viettää ehtoollista

Ehtoollinen on Jumalan perheväen yhteinen ateria. Alkuseurakunnassa ehtoollinen oli osa oikeaa ateriaa, jota vietettiin nyyttäriperiaatteella. Paavali korostaa myös ehtoollisen pyhyyttä. Ateriaa ei saa nauttia kuin mitä tahansa ruokaa, vaan sille pitää antaa erityinen arvo.

Miten ehtoollisen viettoa voi kehittä, jotta se olisi yhteyden ateria? Miten ehtoollisen pyhyys tulee ottaa huomioon messussa?

Messukaavan pyhyys

Uskon, että jo pienellä keskustelulla, jossa tutkitaan messun tavoitteiden ja nykykulttuurin välistä jännitettä, syntyy ajatuksia siitä, millainen olisi nykyihmiselle sopiva messu. Tämä tietenkin edellyttää uskallusta luopua käsityksestä että messukaava olisi pyhä. Se on joskus yllättävän vaikeaa. Varsin pian jokin uusi tapa jämähtää ikuiseksi totuudeksi, jota ei saa piiruakaan muuttaa. Hyvän esimerkin tästä sain, kun juttelin Helluntaiseurakunnan pastorin kanssa. Kuten tunnettua Helluntaiseurakunnassa on pyritty karsimaan ”uskonnollisuutta” niin paljon kuin suinkin. Normaalissa temppelissä ei ole juuri muuta uskonnollista symboliikkaa kuin puhujapönttö ja risti. Kyseinen pastori tuskailikin, että ihmisten pyhät tunteet kohdistuvat paremman puutteessa niihin, ja jo puhujapöntön paikan vaihtaminen on monille melkeinpä pyhäinhäväistys.

Sama ilmiö koskee messua. Monet messun ”ikuiset” osat ovat itse asiassa varsin nuoria ja silti niihin suhtaudutaan kuin pyhäinjäännöksiin. Otetaan muutama esimerkki. Tunnustuskirjoissa julistetaan tiukasti, että ketään ei päästetä ehtoolliselle ilman henkilökohtaista rippiä, mutta nykyisin yksityisrippi on käytännössä lähes kadonnutta kansanperinnettä. Sen on korvannut yhteinen rippi jumalanpalveluksen alussa. Kuitenkin nykyisen kaltainen yhteisrippi ehdottomine synninpäästöineen tuli käyttöön vasta 1886 käsikirjassa. Yhteinen rippi on siis itse asiassa tunnustuskirjojen hengen vastainen ja peräisin vasta toissavuosisadalta. Silti siitä on tullut niin oleellinen osa messua, ettei messua saa viettää ilman sitä.

Toinen esimerkki on urut. Kuten tunnettua, urut olivat aikoinaan sirkussoitin, jota ei voinut edes ajatella tuotavaksi kirkkoon. Nyt siitä on tullut niin pyhä soitin, että kirkko ilman urkuja on sula mahdottomuus. Urkuperinne on meillä kuitenkin varsin tuore, sillä niitä alettiin toden teolla rakentaa vasta 1800-luvulla.

Kolmas esimerkki voisi olla vaikkapa alban käyttö. Olen itsekin saanut moitteita messussa toimimisesta ilman albaa. Silti alban käyttö alkoi yleistyä suomalaisessa jumalanpalveluselämässä vasta 1950-luvulla. Samanlaisia stooreja voisi kertoa muistakin pyhistä ja ikuisista toimintatavoista.

Minusta on välttämätöntä, että uskallamme avata messukaavan ja arvioida kriittisesti, mikä siinä todella on luovuttamatonta ja mikä ei. On hyvä muistaa, että messukaava ei suinkaan laskeutunut taivaasta kultalevyillä, vaan se on ihmisten luomus. Siksi sitä voi muuttaa ilman tunnontuskia.

On messukaavan pysyvyydessä toki hyväkin piirre. Se toimii eräänlaisena kristillisen uskon säilytysmuotona. Siihen on paketoitu valtava määrä teologiaa ja koska messu on pakko suorittaa kutakuinkin samanlaisena, säilyy siihen pakattu teologia vahingoittumattomana kirkon pappiskunnan leväperäisyydestä huolimatta. Tästä syystä ajoittain kipuilen sen suhteen, että pitäisikö sittenkin tukea status quota. Lopulta olen kuitenkin sitä mieltä, että teologisen turmeluksen uhallakin messukaavaan on uskallettava kajota, muuten ei teologiaa kohta tarvita, kun kansa vieraantuu messusta kokonaan. Rohkaisen siis ottamaan messun aidosti prosessiin. Mitään messun osaa ei kannata pitää itsessään niin pyhänä, ettei sitä voisi ajatella uudestaan.

Esimerkkinä Varikko-messu

Varikkomessu on Tampereen Harjun seurakunnan etupäässä nuorille aikuisille suunnattu messu. Käsittelen kohta messun eri osia Varikolla saatujen kokemusten valossa. Sitä ennen lienee paikallaan kertoa lyhyesti messun syntyhistoria.

Kesällä 2005 kokoonnuimme noin 15 nuoren aikuisen kanssa miettimään, millainen olisi messu, johon itse haluaisimme osallistua. Lähtökohta oli, että kaiken voi tehdä toisin. Prosessin lopuksi lähdimme vielä leirille viilaamaan messua loppuun. Messu valmisteltiin ryhmissä. Kullakin ryhmällä oli valmisteltavana yksi osa messua. Niinpä jotkut miettivät sanaosaa, jotkut rukousta, kolmannet musiikkia jne. Turvallisuussyistä ehtoollisosio jäi meidän pappien kontolle. Leirin päätteeksi sitten vietimme ensimmäistä Varikko-messua.

Tuskin tarvitsee sanoa edes ääneen, että messusta tuli upea. Kaikki perinteiselle messulle tyypillinen pönäkkyys oli poissa ja tunnelma oli erittäin lämmin ja vapautunut. Messun jälkeisessä keskustelussa palaute oli kautta linjan kiittävää – paitsi yhdessä asiassa. Viimein joku uskalsi sanoa sen ääneen: ”Messu oli muuten tosi upea, mutta mikä ihmeen 1700-luvun jäänne se ehtoollinen oikein oli?” Silloin tajusin jotain merkittävää. Kaikki muut olivat uskaltaneet astua todellisen uudistuksen tielle, mutta me pastorit olimme jämähtäneet edellisille vuosisadoille. Olimme vetäneet ehtoollisen tottuneesti käsikirjan mukaan.

Vuosien saatossa Varikko-messun kaava on muuttunut useita kertoja. Periaatteessa messulla on vakiintunut peruskaava, mutta sitä varioidaan tämän tästä. Välillä messussa keskitytään tavallista enemmän rukoukseen ja sille varattu aika voi olla pidempi. Joskus taas messuun on upotettu konsertti, jolloin saarna ja ylistysosio ovat jääneet pois. Varikko ei siis ole uusi kaava, jollaisena messua on tarkoitus viettää seuraavat 1000 vuotta, vaan siinä on astuttu jatkuvan uudistuksen tilaan. Haluan kuitenkin esitellä Varikon tämänhetkisen kaavan ja jakaa samalla joitakin opetuksia, joita olen saanut erilaisia messuja kokeillessamme.

 

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Lisää messusta, käytännöistä ja saarnasta