Materiaalipankki

Uuden yhteisön aloittaminen – Ydinryhmä kokoon 1/3

Aloittaessani Tampereen seurakuntien nuorten aikuisten toiminnan koordinaattorina huhtikuussa 2005 minulle valkeni pian, että olin saanut mahdottoman haasteen. Tamperelaisista 19-35-vuotiaita on yhteensä noin 50 000 eli neljäsosa koko kaupungin väestöstä. Ja minun piti yksin rakentaa kokonaan uusi toimintakulttuuri tälle valtavalle joukkiolle, joka vielä sattuu olemaan kirkon haastavinta kohderyhmää. 

Keistä lähteä liikkeelle?

Mietin erilaisia vaihtoehtoja toimenkuvani toteuttamiseksi. Klassinen kirkollinen ratkaisu olisi ollut varata pöytä keskustan kuppilasta ja pitää päivystystä arkisin kello 10-14. Näin olisin voinut osoittaa työnantajalle, että nuorille aikuisille on tarjontaa – sielunhoitopalveluita. Toinen vaihtoehto olisi ollut tehdä selvityksiä kirkon ja nuorten aikuisten suhteesta ja päivitellä tilanteen ongelmallisuutta. Kolmas vaihtoehto olisi ollut laatia tilastoja siitä, kuinka kirkko itse asiassa jo tavoittaa nuoret aikuiset varsin hyvin perhetyön ja toimitusten kautta. Ja todeta vielä perään, että kyllä ne takaisin tulevat kun kovat ajat koittavat. Näillä kaikilla tavoilla on kirkossa nuorten aikuisten ongelmaa yritetty ratkaista. Päätin kuitenkin kokeilla jotain muuta. 

Ratkaisun avaimeksi tuli Kati Niemelän tekemä nelijako nuorten aikuisten sitoutumisen tasoista suhteessa kirkkoon ja kristilliseen uskoon. Tässäkään suhteessa he eivät ole homogeeninen ryhmä, vaan heidät voidaan jakaa karkeasti neljään ryhmään: 

1. Aktiiviset uskovat (17 %)

Ytimessä on piskuinen aktiivisten uskovien joukko. Näitäkin vielä on, ja jopa 17 prosenttia pääkaupunkiseudun nuorista aikuisista kuuluu tähän ryhmään. Heille usko on tärkeä osa elämää. He uskovat kristinuskon perusväittämiin ja harjoittavat uskoaan esimerkiksi rukoilemalla säännöllisesti. He myös osallistuvat seurakunnan toimintaan joskus tai melko usein, mutta kaikki tästä ryhmästä eivät sentään ole varsinaisia heavy-usereita. Heitä on nuorista aikuisista oman näppituntumani mukaan vain muutama prosentti. 

2. Passiiviset uskovat (25%)

Tämä ryhmä on uskonnäkemyksiltään pitkälti yhtenevä aktiivien kanssa, mutta erona on seurakunnallisen aktiivisuuden alempi taso. He ovat siis eräänlaisia kaappiuskovia, vaikkakaan uskon asiat eivät ole heille aivan niin tärkeitä kuin aktiiviuskoville. He kuitenkin uskovat kristinuskon perusväittämiin jollakin tasolla ja rukoilevatkin melko säännöllisesti. Kirkon toimintaan he osallistuvat vain harvoin.

3. Epäilijät (30%)

Tämä ryhmä poikkeaa edellisistä selkeästi skeptisemmän asenteen vuoksi. Heille uskon asioilla on kyllä jonkin verran merkitystä mutta he suhtautuvat niihin epäillen. He pitävät kristinuskon perusväittämiä mahdollisina mutta epäuskottavina. He eivät myöskään harjoita uskoa kovin säännöllisesti. Kirkollisiin rientoihin he osallistuvat erittäin harvoin, jos silloinkaan.

4. Ei-uskonnolliset (28%)

Viimeinen porukka alkaa olla kristillisen uskon tavoittamattomissa, sillä he eivät usko kristillisen uskon totuuksiin lainkaan. Uskon asiat ylipäätään eivät ole heille tärkeitä. He eivät osallistu seurakunnan toimintaan käytännöllisesti katsoen koskaan. Ja vielä varmemmaksi vakuudeksi ryhmä ilmoittaa, että he eivät aiokaan osallistua, vaikka kirkko järjestäisi mitä tahansa.

Aktiivit kokoon

Peruskysymykseni nelijaon äärellä oli: kummasta päästä lähdemme liikkeelle? Paineet olivat  ulkokehien puolella. Juuri siksihän virkani oli perustettu, että haluttiin hillitä nuorten aikuisten joukkopakoa kirkosta. Uloin ryhmä on tässä mielessä tärkein kohderyhmä, sillä heidän keskuudessaan eroaminen on aktiivisinta. Kun ajattelin, mitä voisin tehdä tämän äärimmäisen haastavan ryhmän hyväksi, vaihtoehdot näyttivät olemattomilta. Hehän ilmoittivat ykskantaan, että järjestinpä mitä tahansa, heitä ei kiinnosta. Ainoaksi keinoksi näytti jäävän miljoonan euron mainoskampanja, mutta siihen ei ollut varaa.

Niinpä päädyin lähtemään liikkeelle toisesta päästä eli aktiivisista uskovista. Moni kritisoi ratkaisua, sillä kirkossa vallitsevan mielikuvan mukaan tältä ydinryhmältä ei kannata kysellä mitään, sillä he ovat niin erityinen joukko, ettei heidän mielipiteitään voi soveltaa normaaleihin nuoriin aikuisiin. Oma kokemukseni kuitenkin todistaa muuta. Tämän ryhmän edustajat ovat aivan tavallisia nuoria aikuisia. Ainoa erityispiirre, mikä tekee heistä oman ryhmänsä, on se, että heitä nyt vain sattuvat uskonasiat kiinnostamaan.

Kolme perustelua

Varsinaisia perusteluita sisäpiiristä liikkeelle lähtemiseen oli kolme:

* sisärinki on helpompi tavoittaa

* heidän kauttaan työntekijän panos moninkertaistuu

* heidän verkostojensa kautta voimme tavoittaa muutkin 

Ensimmäinen perustelu on ilmeinen. Tuon ryhmän nuoret aikuiset ovat sitä joukkoa, joka jo valmiiksi pyörii kirkon liepeillä ja heihin on siten helpompi saada kontakti. Paikallisseurakunnissa näitä nuoria aikuisia ei juuri näe, koska monella seurakunnalla ei ole heille mitään tarjottavaa. Otollisinta maaperää heidän löytämisekseen ovatkin kirkolliset järjestöt, vapaat suunnat ja omatoimiset raamikset ja muut kotikokoontumiset. Virallinen kirkko on heidät pitkälti unohtanut, mutta onneksi Jumalan valtakunta on laajempi käsite kuin kirkon virallinen organisaatio. 

Toinen perustelu on, että aktiiveissa lepää kirkon toivo. Heidän panoksensa seurakunnan rakentamiseen on aivan keskeinen resurssi, kun ajatellaan seurakuntaelämän uudistamista. Monet heistä ovat vuosia vain odottaneet, että saisivat tilaa toimia seurakunnassaan, mutta kukaan ei ole ottanut heitä vakavasti. Kirkollinen paapomiskulttuuri on ollut tulppana uudistumiselle. Paapomiskulttuurilla tarkoitan kaikkea työntekijävetoista toimintaa, jossa seurakuntalaisen rooli on olla passiivinen vastaanottaja. Tällaista voi tapahtua esimerkiksi vanhustyön parissa, jossa huikean elämänkokemuksen omaavat seniorit vaiennetaan pelkästään kuuntelemaan työntekijöiden puheita, vaikka heillä voisi olla halua ja voimia tehdä myös itse jotakin. Paapomisen sijaan tällaiset seurakuntalaiset tarvitsisivat ensin lempeän sysäyksen liikkeellelähtöön ja sitten tilaa toimia. Heitä on Jumalan sanan mukaisesti rohkaistava rakentamaan seurakuntaa omilla lahjoillaan. Näin saamme vapautettua uskomattoman määrän energiaa ja luovuutta seurakunnan parhaaksi. Samalla työntekijän työ moninkertaistuu. 

Kolmas perustelu on seurakunnan tavoittavuuden parantuminen. Mikään ei ole niin tehokas mainoskanava kuin puskaradio. Aktiiviuskovien ihmissuhdeverkoston avulla pystymme saamaan henkilökohtaisen kontaktin muihinkin ryhmiin. Näiden ihmisten kautta voimme saavuttaa vähitellen kaikki nuoret aikuiset. 

Ydinryhmän kokoaminen

Uuden yhteisön perustaminen alkaa yleensä toiminnasta kiinnostuneiden nuorten aikuisten ydinryhmän kokoamisella. Nämä ihmiset koostuvat yleensä joko aktiiviseurakuntalaisista tai vähintään passiivisista uskovista. Ryhmän ei tarvitse olla kovin iso, muutama innostunut riittää. Tärkeää kuitenkin on, että he ovat asiasta kiinnostuneita ja valmiita toimimaan. Minkään ruikuttajaporukan kanssa ei kannata lähteä liikkeelle, sillä hankkeessa tarvitaan paljon hengen paloa ja innostusta. 

Porukan löytäminen on joskus vaikein työvaihe – mistä löytää nuoria aikuisia, joita kiinnostaa seurakunnan rakentaminen? En suosittele ainakaan yleistä postitusta kaikille tiettyyn ikäluokkaan kuuluville. En ole koskaan nähnyt niiden tuottavan tulosta. Kokemuksesta suosittelen ydintiimin rekrytointiin mieluummin valmiiden verkostojen käyttöä, jolloin pääsee haastamaan ihmisiä kasvotusten. Sopivia rekrytoitavia ovat esimerkiksi entiset seurakuntanuoret, partiolaiset, järjestöjen aktiivit ja näiden kaikkien kaverit. Mallia voi ottaa Jeesuksesta, jonka opetuslapsijoukko alkoi syntyä muutaman kontaktin ja näiden kavereiden ja sukulaisten kautta (Joh 1:35-51).

 

Kirjoittaja: Timo Pöyhönen

To be continued: Uuden yhteisön aloittaminen  Ydinryhmä kokoon 2/3

Share: